Oulu kertoo Suomesta, joka on kolme vuotta elänyt hiljaista poikkeustilaa
Vuonna 2015 Suomi täyttyi kysymyksistä, joita koskaan ei käyty loppuun saakka, kirjoittaa HS:n talouden ja politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen.
Jussi Pullinen HS
Julkaistu: 14.1. 9:52 , Päivitetty: 14.1. 11:00
OULU. Joskus sanoista tulee symboleja. Uusin sellainen on Oulu. Sana ei näinä viikkoina ole tarkoittanut enää vain pohjoista kaupunkia vaan jotakin paljon synkempää.
Mutta mitä Oulu oikeastaan tarkoittaa? Kysymys on yhtä aikaa absurdi ja tänä maanantaina aivan suomalaisen yhteiskunnan ytimessä.
Oulussa seksuaalirikoksia on paljastunut sarjassa. Niistä epäiltiin jo aiemmin kahtatoista ulkomaalaistaustaista miestä. Perjantaina poliisi tiedotti neljästä uudesta epäillystä ja rikoksista, joiden uhrit ovat alle 15-vuotiaita tyttöjä. Viikonloppuna samantapainen epäilty seksuaalirikospaljastui Helsingissä, tosin maanantaina Helsingin poliisi kertoi, että epäiltyjä tekijöitä on enää yksi ja kaksi muuta on vapautettu.
Uutiset ovat hirvittäviä. Teot, joista ne kertovat, ovat myös pelottavan yleisiä: HS kertoi sunnuntaina, että viime vuosina poliisille on ilmoitettu noin kahdeksan seksuaalirikosta joka päivä. Lapsiin kohdistuneita seksuaalirikosilmoituksia on keskimäärin kolme joka päivä.
Miksi symboli tuli juuri Oulusta?
Ensinnäkin Suomi on elänyt runsaat kolme vuotta eräänlaista hiljaa etenevää poikkeustilaa.
Sen alku on syksyllä 2015 alkanut, koko Eurooppaa ravistellut pakolaiskriisi. Suomeen saapui tuona vuonna yhteensä 32 746 turvapaikanhakijaa, lähes kymmenen kertaa niin paljon kuin vuotta aiemmin. Suuri osa saapui syksyllä lähes yhdellä rysäyksellä. Tulijoista yli 20 000 oli Irakista. Heistä moni päätyi Euroopan pystysuunnassa lävistäneen matkan päätteeksi pienelle bussiasemalle Tornioon.
Saksassa ja myös Suomessa heräsi heti kriisin alettua voimakas auttamishalu, joka näkyi maiden poliittista johtoa myöten. Saksan liittokansleri Angela Merkel romutti turvan hakijoiden kulkua Euroopassa rajoittaneen Dublinin sopimuksen ja puhui tervetulokulttuurista, Suomessa Juha Sipilä lupasi avata tulijoille Kempeleen omakotitalonsa. Jälkeenpäin molempien päätösten on arveltu kiihdyttäneen liikettä kohti Eurooppaa ja Suomea.
Siitä lähtien Suomessa on yritetty ymmärtää, keitä tulijat oikein ovat ja mitä heidän läsnäolonsa tarkoittaa. Vieraita saapui, mutta mitä väkeä he olivatkaan?
Käytännössä romahtaneesta maasta tulleita nuoria miehiä, osa sotaa nähneitä, osa muuten vain. Osa varmasti turvan tarpeessa, osa kenties ei.
JÄLKEENPÄIN voi sanoa, että tarkempi analyysi jäi osin tervetulokulttuurin jalkoihin. Kun presidentti Sauli Niinistö huomautti helmikuussa 2016 turvapaikan hakua sääntelevien kansainvälisten sopimusten olevan tiukilla, hän sai niskaansa arvosteluryöpyn.
Jotkut kysyivät, oliko tulijoiden joukossa myös muita kuin aidosti kansainvälistä suojelua tarvitsevia hakijoita. Ajoin tämä ohitettiin vainoa paenneiden asiattomana epäilynä ja todettiin viranomaisten ratkaisevan asian. Toisaalta juuri näin kansainvälisiin sopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio toimiikin: kaikkien asia kuullaan, ja kaikkien asia kuullaan tasavertaisesti.
Samalla tavalla ratkaisemattomaksi kysymykseksi jäi pelko siitä, oliko tulijoiden joukossa myös rikollisia – ja jos oli, miten asiaan pitäisi suhtautua. Käännyttää heidät pois? Pysäyttää rajalla kaikki erinäköiset, ettei tämä pieni joukko pääse maahan? Testata tulijoita? Vai hyväksyä riskit rikosten tai terrorismin lisääntymisestä suuremman hyvän nimissä? Tätä riskianalyysiä ei käyty loppuun asti läpi.
Suomessa todetaan silloin tällöin, että maahanmuutosta ei saa puhua. Silloin on tosiasiassa usein kyse juuri näistä kysymyksistä. Joidenkin suomalaisten vastaukset niihin voivat olla rasistisia. Silti on hyvä tutkia itseään ja kysyä, onko kolmen vuoden aikana edes kysymyksiä voinut esittää ilman, että puhe tulkitaan rasismiksi.
TOISEKSI KAIKKI nämä kysymykset olivat latautuneita jo ennen vuotta 2015. Euroopan maahanmuuttovastaiset liikkeet olivat omineet aiheen itselleen, ja niiden sisällä keskustelu liikkui yleisellä, kulttuurien ja uskontojen kokoisella tasolla.
Tämä retoriikka on kenelle tahansa someen kurkistaneelle nyt tammikuussakin tuttua: selityksiä yksittäisiin rikoksiin etsitään isoista yleistyksistä – islaminuskosta, kulttuurien eroista tai jopa geeneistä. Joillekin se, ettei maahanmuutosta saa puhua, tarkoittaa, että juuri näillä käsitteillä maahanmuutosta ja Oulusta ei valtavirrassa puhuta.
Tervetulokulttuurin ja tämän retoriikan mittelö kesti vuosia. Suomessa väiteltiin loputtomiin esimerkiksi siitä, voiko ajatussuuntien joitakin edustajia sanoa ”ääripäiksi” vai ei, ja miksi ei voi. Väittely ei ole oikeastaan vieläkään loppunut.
Turun torilla elokuussa 2017 marokkolainen mies puukotti kymmentä, joista kaksi kuoli. Mies teki iskunsa Isisin nimissä. Suomeen hän oli saapunut turvapaikanhakijana keväällä 2016.
Moni positiivinen ja negatiivinen ilmiö sai vuosien aikana muhia rauhassa, koska suomalaiset – myös useimpien puolueiden poliitikot ja media – katsoivat muualle. Tulijoihin katsominen olisi repinyt auki keskustelun, joka oli monelle liian vaikea.
Kun joku sanoo, että asioista ei ole puhuttu, hän on oikeassa, mutta ei välttämättä siitä, mistä tarkalleen on vaiettu: etenkin arjesta. Mielikuvista kyllä on puhuttu. Silti monilla – sekä tulijoiden auttajilla että epäilijöillä – on tunne, että oma asia painettiin alas.
SE, MIKSI OULU nyt on symboli, selittyy tällä historialla. Oulu nostaa esiin sen keskustelun ytimen, josta Suomi katsoi syksyn 2015 jälkeen pois. Oulu on lupa ja velvollisuus puhua. Se on kuin todiste, joka osoittaa yhden puolen olleen oikeassa.
Mutta onko Oulu todella sitä?
Tämä on keskeinen kysymys, johon poliitikot joutuvat nyt valtavan paineen alla vastaamaan. Se on myös kysymys, johon moni suomalainen on kotisohvalla hapuillut viikonloppuna vastausta.
Tietoa ratkaisun aineksiksi on.
Aikuisten miesten nuoriin tyttöihin kohdistama nettihoukuttelu on jo kauan ennen vuotta 2015 yleistynyt ilmiö, jonka tekijöistä suurin osa on suomalaisia. Lapsiin kohdistuva seksuaalirikollisuus ja ahdistelu on ylipäänsä hämmentävän yleistä, ja pääosin suomalaisten tekemää.
Ulkomaisia epäiltyjä – esimerkiksi Irakista – on seksuaalirikoksissa paljon enemmän kuin heidän osuutensa väestöstä antaisi odottaa. Oulun tapaisia ulkomaisten rikoksia saattaa paljastua vielä paljon lisää. Silti suuri enemmistö ulkomaalaisista – irakilaisistakaan – ei ole tehnyt mitään rikoksia.
MITÄ NÄMÄ tiedot kertovat?
Poliitikoille keskeiseksi on nyt noussut kysymys siitä, onko Suomesta turvaa hakeneen tekemä rikos tuomittavampi kuin täällä koko elämänsä asuneen ihmisen.
”On kestämätöntä, että jotkut meiltä turvapaikkaa hakeneet ja jopa turvapaikan saaneet ovat tuoneet tänne pahaa ja luoneet tänne turvattomuutta”, totesi esimerkiksi presidentti Niinistö viikonloppuna.
Tämä on moraalinen arvokysymys, johon jokainen etsii vastausta itse. Jos sitä ratkaisee, keinot ovat pelotteita: karkotusta, eristämistä, kovempia rangaistuksia. Jopa Suomen suhdetta kansainvälisiin sopimuksiin humanitaarisesta maahanmuutosta.
Jos taas ratkaisee rikollisuutta, keinot ovat erilaisia: ennaltaehkäisyä, koulutusta, nuorisotyötä, seurantaa, poliisin perustyötä.
Jokin sekoitus näistä poliitikkojen on etsittävä. Valinnat määrittävät myös sitä, millaiset eduskuntavaalit Suomessa huhtikuussa käydään. Lähteekö Suomi ratkaisemaan isoa teoriaa vai arjessa muhineita ongelmia?
Tämä valinta ei kuitenkaan ole Oulun ydin: se on paljon syvemmällä.
Kun sen etsintä nyt käynnistyy, kannattaa ensin käydä loppuun ne keskustelut, jotka ovat jääneet kesken.
Päivitys 14.1. kello 11.00: Tekstiin lisätty tieto, että Helsingin epäillyistä seksuaalirikoksista on kiinniotettuna enää yksi mies ja kaksi muuta on vapautettu.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005964836.html?share=adc10599d694277d82875d357e02a355
Vuonna 2015 Suomi täyttyi kysymyksistä, joita koskaan ei käyty loppuun saakka, kirjoittaa HS:n talouden ja politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen.
Jussi Pullinen HS
Julkaistu: 14.1. 9:52 , Päivitetty: 14.1. 11:00
OULU. Joskus sanoista tulee symboleja. Uusin sellainen on Oulu. Sana ei näinä viikkoina ole tarkoittanut enää vain pohjoista kaupunkia vaan jotakin paljon synkempää.
Mutta mitä Oulu oikeastaan tarkoittaa? Kysymys on yhtä aikaa absurdi ja tänä maanantaina aivan suomalaisen yhteiskunnan ytimessä.
Oulussa seksuaalirikoksia on paljastunut sarjassa. Niistä epäiltiin jo aiemmin kahtatoista ulkomaalaistaustaista miestä. Perjantaina poliisi tiedotti neljästä uudesta epäillystä ja rikoksista, joiden uhrit ovat alle 15-vuotiaita tyttöjä. Viikonloppuna samantapainen epäilty seksuaalirikospaljastui Helsingissä, tosin maanantaina Helsingin poliisi kertoi, että epäiltyjä tekijöitä on enää yksi ja kaksi muuta on vapautettu.
Uutiset ovat hirvittäviä. Teot, joista ne kertovat, ovat myös pelottavan yleisiä: HS kertoi sunnuntaina, että viime vuosina poliisille on ilmoitettu noin kahdeksan seksuaalirikosta joka päivä. Lapsiin kohdistuneita seksuaalirikosilmoituksia on keskimäärin kolme joka päivä.
Miksi symboli tuli juuri Oulusta?
Ensinnäkin Suomi on elänyt runsaat kolme vuotta eräänlaista hiljaa etenevää poikkeustilaa.
Sen alku on syksyllä 2015 alkanut, koko Eurooppaa ravistellut pakolaiskriisi. Suomeen saapui tuona vuonna yhteensä 32 746 turvapaikanhakijaa, lähes kymmenen kertaa niin paljon kuin vuotta aiemmin. Suuri osa saapui syksyllä lähes yhdellä rysäyksellä. Tulijoista yli 20 000 oli Irakista. Heistä moni päätyi Euroopan pystysuunnassa lävistäneen matkan päätteeksi pienelle bussiasemalle Tornioon.
Saksassa ja myös Suomessa heräsi heti kriisin alettua voimakas auttamishalu, joka näkyi maiden poliittista johtoa myöten. Saksan liittokansleri Angela Merkel romutti turvan hakijoiden kulkua Euroopassa rajoittaneen Dublinin sopimuksen ja puhui tervetulokulttuurista, Suomessa Juha Sipilä lupasi avata tulijoille Kempeleen omakotitalonsa. Jälkeenpäin molempien päätösten on arveltu kiihdyttäneen liikettä kohti Eurooppaa ja Suomea.
Siitä lähtien Suomessa on yritetty ymmärtää, keitä tulijat oikein ovat ja mitä heidän läsnäolonsa tarkoittaa. Vieraita saapui, mutta mitä väkeä he olivatkaan?
Käytännössä romahtaneesta maasta tulleita nuoria miehiä, osa sotaa nähneitä, osa muuten vain. Osa varmasti turvan tarpeessa, osa kenties ei.
JÄLKEENPÄIN voi sanoa, että tarkempi analyysi jäi osin tervetulokulttuurin jalkoihin. Kun presidentti Sauli Niinistö huomautti helmikuussa 2016 turvapaikan hakua sääntelevien kansainvälisten sopimusten olevan tiukilla, hän sai niskaansa arvosteluryöpyn.
Jotkut kysyivät, oliko tulijoiden joukossa myös muita kuin aidosti kansainvälistä suojelua tarvitsevia hakijoita. Ajoin tämä ohitettiin vainoa paenneiden asiattomana epäilynä ja todettiin viranomaisten ratkaisevan asian. Toisaalta juuri näin kansainvälisiin sopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio toimiikin: kaikkien asia kuullaan, ja kaikkien asia kuullaan tasavertaisesti.
Samalla tavalla ratkaisemattomaksi kysymykseksi jäi pelko siitä, oliko tulijoiden joukossa myös rikollisia – ja jos oli, miten asiaan pitäisi suhtautua. Käännyttää heidät pois? Pysäyttää rajalla kaikki erinäköiset, ettei tämä pieni joukko pääse maahan? Testata tulijoita? Vai hyväksyä riskit rikosten tai terrorismin lisääntymisestä suuremman hyvän nimissä? Tätä riskianalyysiä ei käyty loppuun asti läpi.
Suomessa todetaan silloin tällöin, että maahanmuutosta ei saa puhua. Silloin on tosiasiassa usein kyse juuri näistä kysymyksistä. Joidenkin suomalaisten vastaukset niihin voivat olla rasistisia. Silti on hyvä tutkia itseään ja kysyä, onko kolmen vuoden aikana edes kysymyksiä voinut esittää ilman, että puhe tulkitaan rasismiksi.
TOISEKSI KAIKKI nämä kysymykset olivat latautuneita jo ennen vuotta 2015. Euroopan maahanmuuttovastaiset liikkeet olivat omineet aiheen itselleen, ja niiden sisällä keskustelu liikkui yleisellä, kulttuurien ja uskontojen kokoisella tasolla.
Tämä retoriikka on kenelle tahansa someen kurkistaneelle nyt tammikuussakin tuttua: selityksiä yksittäisiin rikoksiin etsitään isoista yleistyksistä – islaminuskosta, kulttuurien eroista tai jopa geeneistä. Joillekin se, ettei maahanmuutosta saa puhua, tarkoittaa, että juuri näillä käsitteillä maahanmuutosta ja Oulusta ei valtavirrassa puhuta.
Tervetulokulttuurin ja tämän retoriikan mittelö kesti vuosia. Suomessa väiteltiin loputtomiin esimerkiksi siitä, voiko ajatussuuntien joitakin edustajia sanoa ”ääripäiksi” vai ei, ja miksi ei voi. Väittely ei ole oikeastaan vieläkään loppunut.
”Tulijoihin katsominen olisi repinyt auki keskustelun, joka oli monelle liian vaikea.”
Jalkoihin jäi analyysi ja myötäeläminen siitä, mitä kymmenientuhansien ihmisten tulo Suomeen tarkoittaa. He elivät Suomessa kaikkine taustoineen aivan uudenlaista arkea, kuka mitenkin: suhteita, rikoksia, uusia juuria, työtä, pettymyksiä, lähtemättömiä muistoja, petoksia, onnea, naurua, loputonta päätösten odottelua, tienaamista, ruuanlaittoa, hengailua, tukia, joillakin hirmutekoja.Turun torilla elokuussa 2017 marokkolainen mies puukotti kymmentä, joista kaksi kuoli. Mies teki iskunsa Isisin nimissä. Suomeen hän oli saapunut turvapaikanhakijana keväällä 2016.
Moni positiivinen ja negatiivinen ilmiö sai vuosien aikana muhia rauhassa, koska suomalaiset – myös useimpien puolueiden poliitikot ja media – katsoivat muualle. Tulijoihin katsominen olisi repinyt auki keskustelun, joka oli monelle liian vaikea.
Kun joku sanoo, että asioista ei ole puhuttu, hän on oikeassa, mutta ei välttämättä siitä, mistä tarkalleen on vaiettu: etenkin arjesta. Mielikuvista kyllä on puhuttu. Silti monilla – sekä tulijoiden auttajilla että epäilijöillä – on tunne, että oma asia painettiin alas.
SE, MIKSI OULU nyt on symboli, selittyy tällä historialla. Oulu nostaa esiin sen keskustelun ytimen, josta Suomi katsoi syksyn 2015 jälkeen pois. Oulu on lupa ja velvollisuus puhua. Se on kuin todiste, joka osoittaa yhden puolen olleen oikeassa.
Mutta onko Oulu todella sitä?
Tämä on keskeinen kysymys, johon poliitikot joutuvat nyt valtavan paineen alla vastaamaan. Se on myös kysymys, johon moni suomalainen on kotisohvalla hapuillut viikonloppuna vastausta.
Tietoa ratkaisun aineksiksi on.
Aikuisten miesten nuoriin tyttöihin kohdistama nettihoukuttelu on jo kauan ennen vuotta 2015 yleistynyt ilmiö, jonka tekijöistä suurin osa on suomalaisia. Lapsiin kohdistuva seksuaalirikollisuus ja ahdistelu on ylipäänsä hämmentävän yleistä, ja pääosin suomalaisten tekemää.
Ulkomaisia epäiltyjä – esimerkiksi Irakista – on seksuaalirikoksissa paljon enemmän kuin heidän osuutensa väestöstä antaisi odottaa. Oulun tapaisia ulkomaisten rikoksia saattaa paljastua vielä paljon lisää. Silti suuri enemmistö ulkomaalaisista – irakilaisistakaan – ei ole tehnyt mitään rikoksia.
MITÄ NÄMÄ tiedot kertovat?
Poliitikoille keskeiseksi on nyt noussut kysymys siitä, onko Suomesta turvaa hakeneen tekemä rikos tuomittavampi kuin täällä koko elämänsä asuneen ihmisen.
”On kestämätöntä, että jotkut meiltä turvapaikkaa hakeneet ja jopa turvapaikan saaneet ovat tuoneet tänne pahaa ja luoneet tänne turvattomuutta”, totesi esimerkiksi presidentti Niinistö viikonloppuna.
Tämä on moraalinen arvokysymys, johon jokainen etsii vastausta itse. Jos sitä ratkaisee, keinot ovat pelotteita: karkotusta, eristämistä, kovempia rangaistuksia. Jopa Suomen suhdetta kansainvälisiin sopimuksiin humanitaarisesta maahanmuutosta.
Jos taas ratkaisee rikollisuutta, keinot ovat erilaisia: ennaltaehkäisyä, koulutusta, nuorisotyötä, seurantaa, poliisin perustyötä.
Jokin sekoitus näistä poliitikkojen on etsittävä. Valinnat määrittävät myös sitä, millaiset eduskuntavaalit Suomessa huhtikuussa käydään. Lähteekö Suomi ratkaisemaan isoa teoriaa vai arjessa muhineita ongelmia?
Tämä valinta ei kuitenkaan ole Oulun ydin: se on paljon syvemmällä.
Kun sen etsintä nyt käynnistyy, kannattaa ensin käydä loppuun ne keskustelut, jotka ovat jääneet kesken.
Päivitys 14.1. kello 11.00: Tekstiin lisätty tieto, että Helsingin epäillyistä seksuaalirikoksista on kiinniotettuna enää yksi mies ja kaksi muuta on vapautettu.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005964836.html?share=adc10599d694277d82875d357e02a355
