Humanitäärisestä maahanmuutosta ja turvapaikkajärjestelmästä
Kirjoitettu helmikuu 9, 2018 julkaissut Valtteri Aaltonen
Yleensä hyvä keino testata jonkin vakiintuneen ratkaisun toimivuutta ajatuksen tasolla, on miettiä, että jos samaan ongelmaan pitäisi nyt tyhjästä kehittää ratkaisu, tulisiko siitä nykyisenkaltainen.
Kun tätä metodia soveltaa nykyiseen humanitäärisen maahanmuuton järjestelmään, on helppo havaita, kuinka huono tuo järjestelmä on. Jos kansainvälisen yhteisön pitäisi tänä päivänä tyhjästä kehittää malli miljoonien kotimaastaan pakenevien ihmisten auttamiseksi, tuskin kellekään tulisi mieleen ehdottaa mitään nykyistä humanitäärisen maahanmuuton järjestelmää muistuttavaa.
Maailmassa on tällä hetkellä UNHCR:n arvion mukaan yli 20 miljoonaa kotimaastaan paennutta pakolaista ja 40 miljoonaa maan sisäistä pakolaista. Silti suurin osa kaikesta rahasta ja resursseista käytetään varsin pieneen vähemmistöön, joka onnistuu tappavassa estejuoksussa selviytymään Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa ohi vartioitujen rajojen, hukkumatta välimereen tai jäätymättä Balkanin rajoilla. Ihmishenkien hukkaamisen lisäksi kallis ja vaarallinen matka Eurooppaan karsii tehokkaasti hakijoiden joukosta pois heikoimmassa asemassa olevat. Samalla Euroopan tarjoama mahdollisuus oman elintason moninkertaistamiseen saa myös monet sellaiset lähtemään liikkeelle, joilla ei oikeasti ole perusteita kansainväliseen suojeluun. Eikä pidä käsittää väärin. Pyrkimys oman elämän parantamiseen on mitä inhimillisin ja ymmärrettävin, mutta turvapaikkajärjestelmä ei ole tarkoitettu sitä varten.
Lisäksi järjestelmän kestävyys pidemmän päälle on kauniisti sanottuna kyseenalainen. Vuosien 2014-2016 ”pakolaiskriisin” aikana Euroopaan tuli enimmillään noin miljoona turvapaikanhakijaa vuodessa. Tämä on vain pieni osa kaikista maailman pakolaisista, mutta silti Eurooppa natisi liitoksissaan, raja-aitoja pystyteltiin, EU:n perussopimukset joutuivat kyseenalaisiksi ja äärioikeiston kannatus nousi ennennäkemätöntä tahtia.
Mitä tapahtuu seuraavan vastaavan tilanteen kohdalla? Pakolaispaineen odotetaan esim. ilmastonmuutoksen etenemisen myötä kasvavan merkittävästi. Mitä tapahtuu, kun hakijoita on kaksin-, kolmin- tai kymmenkertainen määrä?
Humanitäärisen maahanmuuton nykyjärjestelmä on siis tarkoituksensa, eli pakolaisten auttamisen, kannalta äärimmäisen tehoton ja epäoikeudenmukainen. Lisäksi se ei ole poliittisesti kestävä. Sitä pitäisi siis muuttaa hyvän sään aikana kansainvälisenä yhteistyönä ja tilalle rakentaa parempi ja humaanimpi järjestelmä. Tai sitten muutos tapahtuu seuraavan tai sitä seuraavan kriisin aikana hallitsemattomasti maa kerrallaan niin, että kaikki vain vähitellen haistattavat kansainvälisille sopimukselle pitkät ja laittavat portit säppiin. Se ei ole hyvä vaihtoehto.
Millainen voisi sitten olla tehokkaampi, inhimillisempi ja kestävämpi järjestelmä? En väitä, että minulla olisi tähän patenttivastauksia, mutta joitain ajatuksia ajattelin tähän nostaa kansainvälisestä keskustelusta.
Ensinnäkin hyvän järjestelmän tarkoitus on auttaa kaikkia todella apua tarvitsevia. Ei vain niitä, jotka pääsevät ovellesi koputtamaan. Tarkoitus pitäisi olla, että taataan kaikille pakolaisille välttämättömät elämisen edellytykset. Siis toisin kuin nyt, ne resurssit mitä käytetään, tulisi käyttää mahdollisimman järkevästi ja tasaisesti.
Samalla realistiseksi lähtökohdaksi on otettava, että myöskään jatkossa läheskään kaikki haluavat eivät tule Eurooppaan pääsemään.
Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että toimiva järjestelmä voi rakentua vain EU:n yhteisen pakolaispolitiikan varaan ja sen täytyy perustua Euroopan ulkopuolella oleviin pakolaisleireihin, tai mieluummin kaupunkeihin, yhdistettynä kiintiöpakolaisjärjestelmään.
Suuri enemmistö pakolaisista on jo nyt pakolaisleireillä ja näin tulee joka tapauksessa myös tulevaisuudessa olemaan. Nykyisillään pakolaisleirit ovat kuitenkin surkeasti aliresurssoituja ja suurimman taakan niistä kantavat maat, jotka eivät itsekkään ole kovin rikkaita. EU:n ja länsimaiden pitäisi ottaa selkeästi suurempi vastuu järjestelmän rahoittamisesta. Jos länsimaat käyttäisivät leireillä oleviin pakolaisiin edes kohtuullisen osan nykyisin humanitäärisen maahanmuuton kustannuksiin laitettavasta rahasta, se moninkertaistaisi pakolaisleirien rahoituksen. Näin kaikille niiden asukkaille voitaisiin tarjota elämän edellytykset. Paremmilla resursseilla leireistä pitäisi kehittää kaupunkeja, joiden rakentamiseen myös asukkaat osallistuisivat ja joissa tarjolla olisi myös työtä ja koulutusta. En väitä, että noista mitään unelmien asuinpaikkoja tulisi, mutta taatusti parempaa kuin mitä nykyään on tarjolla pakolaisten suurelle enemmistölle.
Jotta tällainen leirijärjestelmä toimisi, sen rahoituksen pitäisi tulla EU:n yhteisten sopimusten kautta, ei yksittäisiltä jäsenvaltioilta. Näin torjuttaisiin se ilmeinen mahdollisuus, että jäsenmaat ryhtyisivät poliittisen tuulen käänteiden mukaan kansallisilla päätöksillä leikkaamaan rahoitusosuuttaan ja leirit jäisivät tyhjän päälle.
Leireiltä sitten otettaisiin kiintiöpakolaisjärjestelmän (ja selkeästi nykyistä suurempien kiintiöiden) kautta pakolaisia Eurooppaan kiireellisyysjärjestyksessä, eli niitä joiden edellytykset pärjätä leireillä ovat huonoimmat. Siis orpolapsia, yksinhuoltajia, sairaita, yksin jääneitä vanhuksia, kokonaisia perheitä jne. Fiksua olisi, että EU-maiden rahoitusosuus systeemissä kytkettäisiin pakolaiskiintiöiden kokoon. Eli jos otat vähemmän, maksat enemmän.
Tietenkin, jotta tällainen järjestelmä toimisi, ei jonon ohi pitäisi olla mahdollista päästä tulemalla länsimaihin turvapaikkaa hakemaan. Eli suoraan Euroopassa turvapaikkaa hakevat siirrettäisiin (ehkä rajattuja poikkeuksia lukuun ottamatta) automaattisesti leireille odottamaan omaa vuoroaan.
Tämän kaltainen järjestelmä olisi liki millä tahansa mittapuulla nykyistä parempi. Euroja käytettäisiin enemmän siellä, missä niillä saadaan aikaan eniten. Eurooppaan asti ei tässäkään järjestelmässä pääsisi kuin pienehkö osa pakolaisista, mutta ne pääsevät valikoituisivat paljon järkevämmin kuin tähän asti. Siis ensisijaisesti pääsisivät ne, jotka tarvitsevat eniten apua ja joille juuri länsimaihin asti pääseminen voi olla selviämisen edellytys. Kun turvapaikkaa voisi hakea jo leiriltä ja toisaalta Euroopaan asti tulemisesta ei saisi etua, vähenisivät myös motiivit lähteä yrittämään hengenvaarallista Välimeren ylitystä, mikä säästäisi ihmishenkiä. Euroopassa taas huomattavasti järjestelmän resursseja säästyisi, kun ei tarvitsisi järjestää kallista ensivaiheen vastaanottotoimintaa ja hakemusten käsittelyä. Kiintiöpakolaisiksi esim. Suomeenkin otetut pääsisivät heti aloittamaan kotoutumisprosessin ja etsimään paikkaansa yhteiskunnassa sen sijaan, että aluksi vietetään jopa vuosia epävarmuudessa vastaanottokeskuksissa. Myöskin elintasoperusteinen turvapaikanhaku luultavasti loppuisi varsin tehokkaasti ja vapauttaisi voimavaroja oikeasti hädänalaisimpien auttamiseen. Ylipäänsä tilanne olisi koko ajan hallittavissa, mikä todennäköisesti vahvistaisi pakolaisjärjestelmän hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä.
Kuulostaako helpolta ja yksinkertaiselta? No, ei varmasti sitä ole. Tällaisen järjestelmän rakentaminen vaatisi paljon poliittista tahtoa, kansainvälistä ja Eurooppalaista yhteistyötä ja siinä olisi valtavia haasteita. Mutta nykytilanne ei ole kestävä. Jostain sen muuttaminen olisi aloitettava.
