Ylläolevasta pikaisesti poimittua:
Suomessa eräänlaisen päätepisteen keskustelulle panssarijoukkojen tulevaisuudesta muodosti päätös hankkia käytettyjä panssarivaunuja Saksasta vuonna 2002.
Suomi osti kaikkiaan 124 Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunua Saksasta.
Vaunuista noin sata sijoitettiin mekanisoituihin taisteluosastoihin ja Karjalan Jääkäriprikaatiin.
Loput käytettiin varaosiksi ja silta- ja raivauspanssarivau-nujen alustoina.
Hankintapäätös tarkoitti sitä, että panssariyhtymien pääkalustoa – T-72 – ei enää modernisoitu, vaan kalusto romutettiin.
Vaunun modernisointia oli tutkittu lähes koko 1990-luku.
Keskeisimmät kehityskohteet olivat uusi ampumatarvike, ammunnanhallintajärjestelmä, pimeänäkölaitteet ja panssa-roinnin vahventaminen.
Merkittävin haaste oli ampumatarvikkeen läpäisyn kehittäminen, sillä vaunun ampumatarvikkeiden sijoittelu ja latausjärjestelmä asettivat rajoitteita ampumatarvikkeen kehittämiselle.
Leopard-hankintapäätökseen vaikutti myös se, että vaunun jatkokehittäminen ei jäänyt yksinomaan suomalaisen osaamisen varaan, vaan samaa vaunua oli hankintahetkellä kaikkiaan 11 eurooppalaisen valtion käytössä.
Käytössä ollut itäkalusto jaettiin kahteen kategoriaan. Pääosa taisteluvaunuista ja BMP-1-rynnäkkövaunut romutettiin. Lopusta kalustosta muodos-tettiin mekanisoituja ja moottoroituja taisteluosastoja.
Jäljelle jääneen kaluston täysimääräinen hyödyntäminen oli eräs mekanisoitujen taisteluosastojen muodostamisen perusperiaatteista.
Jäljelle jäänyt kalusto pyrittiin sijoittamaan sodan ajan joukkoihin mahdollisimman huolellisesti.
Kehitystyön tuloksena syntyi vahvennettu pataljoona – mekanisoitu taisteluosasto, jonka iskuvoima muodostui kahdesta panssarivaunukomppaniasta ja kahdesta panssarijääkärikomppaniasta.
Ensin mainittu käsitti kolme panssarivaunujoukkuetta, joissa kussakin oli neljä ryhmää. Siirtymistä nelivaunuisiin joukkueisiin perusteltiin joukkueen iskukyvyn kasvattamisella.
Järjestely mahdollisti myös kahden vaunuparin muodostamisen.
Kaikkiaan 16 taistelijaa käsittävän joukkueen oli myös helpompi suojata muun muassa toimintansa majoittuessa tai huoltaessa vaunujaan kuin ainoastaan yhdeksän taistelijaa käsittäneiden T-72-joukkueiden.
Panssarijääkärikomppanian kokoonpanoon sisältyi neljä niin ikään neliryhmäistä joukkuetta.
Järjestely mahdollisti yhden joukkueen alistamisen vaunukomppanialle yksikön taistelutehon tehon juuri kärsimättä.
Panssarijääkärikomppanian tulivoima oli merkittävästi suurempi kuin aiemman panssarijääkärikomppanian, koska kokoonpanoon kuului kaikkiaan 18 BMP-2-rynnäkkövaunua, joiden taistelua tuki kevyillä kranaatinheittimillä varustettu tulitukiryhmä.
Perusyksikkötasan merkittävä vahventaminen aiempaan verrattuna perustui näkemykseen, jonka mukaan taisteluosaston kärjen oli oltava riittävän vahva.
Se mahdollisti heikon vihollisen lyömisen jo kärkiyksikön voimin, mutta ennen kaikkea vahvalla kärjellä oli mahdollisuus pysäyttää vahvakin vastustaja ja luoda edellytykset taisteluosaston pääosien käytölle vastustajan sivustaan tai selustaan.
Taisteluosastolla oli kokoonsa nähden – kokonaisvahvuus noin kaksituhatta sotilasta – tukenaan vahva epäsuora tuli.
Se muodostui 18 panssarihaupitsia käsittävästä panssarihaupitsipatteristosta ja kranaatinheitinkomppaniasta.
Panssarihaupitsien kohtuullisen lyhyttä kantamaa kompensoivat patteriston ammunnanhallinta- ja viestijärjestelmät, jotka mahdollistivat nopeat, portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.
Käytännössä kaksi kolmesta tulipatterista oli aina ampumavalmiina. Niin ikään kranaatinheitinkomppanian ammunnanhallintajärjestelmä mahdollisti portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.
Sen sijaan ilmatorjuntavoima oli panssariprikaatin ilmatorjuntaan verrattuna heikko.
Iskuporrasta tuki ilmatorjuntapanssarivaunujoukkue. Huollon ja tykistön suojaksi jäi ainoastaan kolme kevyttä ilmatorjuntapatteria.
Järjestelyyn lienee useita syitä. Ensinnäkin neuvostovalmisteinen lähitorjunta-alueen ohjuskalusto kuten myös SU-57-ilmatorjuntavaunut tulivat elinkaarensa päähän.
Toinen selittävä tekijä on taisteluosaston käyttöperiaate. Niitä suunniteltiin käytettävän yhdessä uusimmalla ohjuskalustolla varustettujen valmiusprikaatien kanssa.
Mekanisoidun taisteluosaston johtaminen perustui YVI-II-viestijärjestelmään. Se mahdollisti esikunnan ja kahden taistelujohtokeskuksen toiminnan.
Taisteluosaston pioneerivoima oli mitoitettu ensi sijassa liikkeenedistämiseen. Hetkellisen ongelman muodosti liikkeenedistämiskalusto.
Itä-Saksasta hankittujen siltavaunujen kantavuus oli riittämätön Leopard-kalustolle.
Sittemmin ongelma on poistunut silta-autojen ja siltavaunujen hankintojen myötä.
Miten sitten taktiikka muuttui?
Perustavaa laatua oleva ero on se, ettei mekanisoitua taisteluosastoa voi käyttää itsenäisiin operaatioihin, koska sen huolto- ja tukijärjestelmät ovat merkittävästi heikommat kuin prikaatissa,
kuten Harri Mäkelä kuvaa vuoden 2010 ensimmäisessä Panssari-lehdessä.
Niin ikään taisteluvoima on merkittävästi prikaatia heikompi.
Taisteluosastoa käytetäänkin tyypillisesti valmiusprikaatin yhteydessä luomaan sille kohtaamistaistelukyky.
Tässä asetelmassa mekanisoitu taisteluosasto voi luoda edellytykset valmiusprikaatin hyökkäykselle pysäyttämällä vihollisen kärjen, valtaamalla prikaatin toiminnan kannalta keskeisen tasan tai toimimalla re-servinä.
Koska taisteluvoimaa on kohtuullinen vähän, ratkaisuun on päästävä nopeasti. Tämä tarkoittaa tulen ja voiman keskittämistä.
Taisteluosaston toiminnassa painottuivat toimintaa nopeuttavat perustaistelumenetelmät. Taisteluosaston edetessä kosketukseen, sen toiminta suojattiin panssarintorjuntakykyisellä tiedusteluosalla.
Kärkiyksikön tehtävä oli pyrkiä lyömään uran suunnassa oleva vihollinen.
Kohdatessaan vahva vihollisen kärkiyksikön tehtävänä oli torjua vihollinen ja näin mahdollistaa panssarivaunukomppaniasta ja panssarijääkärikomppaniasta muodostetun yksikköparin hyökkäys vastustajan sivustaan. Nopeus, voiman ja tulen keskittäminen arvioitiin perusedellytyksiksi taistelun onnistumiselle.
Mekanisoitujen taisteluosastojen kehittäminen kuluvan vuosikymmenen aikana onkin tähdännyt juuri tulenkäytön nopeuttamiseen.
Niin ikään taistelukykyä on kehitetty kalustohankinnoin.
Leopard 2A6 - ja erikoispanssarivaunuhankinnat Alankomaista sekä BMP-2-vaunun modernisointi tähtäävät mekanisoitujen taisteluosastojen toimintakyvyn säilyttämiseen pitkälle 2030-luvulle.
Katso liite: 34304
ammattisotilas.wordpress.com
