Kirsikkana taas jälleen kerran puhjenneelle keskutetulle linkkaan tämän kakun päälle tämän:
Sohinpas seuraavaksi aihetta joka on herättänyt tunteita niin ammattisotilaissa, reserviläisissä kuin poliitikoissakin, eli sotakaluston vanhenemista. Julkisuudessa pääesikuntatasan ammattisotilaat…
ammattisotilas.wordpress.com
Ja perään pieni referaatti:
Taistelupanssarivaunu on asejärjestelmänä monimutkainen, tai ainakin moniosainen. Vaunut, kuten mikä tahansa ase, vaativat huoltoa ja koulutetun, osaavan ja motivoidun henkilöstön niitä käyttämään. Mikäli
molempia vaunutyyppejä olisi haluttu jatkossa operoida, olisi
panssariaselajin ammattisotilaiden määrä pitänyt käytännössä lähes tuplata, yksi henkilöstö T-72 – kalustolle ja toinen Leo – kalustolle. Jotta reserviläisten suorituskyky säilyy, tulee heitä kouluttaa kertausharjoituksin. Ammattisotilaita tarvitaan tätä koulutusta antamaan. Myös sodan ajan joukkoja johtamaan olisi tarvittu ammattisotilaita.
Taistelupanssarivaunu vaatii myös huoltoa. Vaunuja ei voi pelkästään varastoida kuusen alle ja ottaa käyttöön tarvittaessa. Vaunuissa on sähköjärjestelmiä, viestivälineitä, optiikkaa, ruostuvaa terästä, käyttöä vaativia moottoreita ja vaihdelaatikkoja, jumiutuvia laakereita, teloja, konekiväärejä ja vaikka mitä. Panssariaselajin
huoltohenkilöstö olisi siis pitänyt tuplata, samoin kuin varastointitilat.
T-72 – vaunun jatkokäyttö ei siis olisi ollut mahdotonta, mutta
kaikissa tapauksissa sillä olisi ollut hintalappu. Asiansa hallitsevien ammattisotilaiden mielestä
tämä hintalappu olisi ollut liian suuri saavutettuun hyötyyn nähden. Kouluttajahenkilöstö tuplaamalla ja huoltohenkilöstö triplaamalla, lisää varastointitilaa rakentamalla sekä ostamalla uusi ampumatarvike alueellisilla joukoilla olisi ollut käytössään 1970-luvun panssarivaunu joka edelleen olisi ollut suorituskyvyltään selkeästi heikompi kuin Venäjän maavoimien uudemmat T-72 versiot, T-80 – vaunut ja T-90 – vaunut.
Valitettavasti jos halutaan jotain uutta, jostain pitää luopua.