Parhaimmat hetket, jännitykset, mokat, hassut sattumukset, vitutukset etc

Kyllä kaipaan melkein jokaista päivää, jotka varusmiespalveluksessa vietin. Niitä on mukava muistella näin jälkikäteen.

Kaipaan sitä asemaanajoa pilkkopimeässä puoliltaöin, ammusten valmistelua ja tykin huoltoa muutaman tunnin ja niitä vähäunisia öitä, sekä ihania aikaisia aamuherätyksiä. Leirit olivat kyllä niin hienoa aikaa, eivät välttämättä juuri silloin, mutta aina jälkeenpäin ajateltuna. Eniten ketutti seisoa pakkasessa ammusvartiossa tai vesisateessa odottaen ammutaanko vai eikö. Siinä märkänä ja kylmässä tykkipihaa kierrellessä ajatteli, että ei enää kuin yli 10 tuntia, niin pääsee ehkä lämmittelemään ja kuivattelemaan vaatteita.

Toisaalta kaipaan sitä yhteishenkeä ja toimintaa, joka leireillä oli, mutta varuskunnassa puuttui. Kun auttaa kaveria, päästään porukalla etenemään ja kaikki hyötyvät siitä. Yhdessähän tätä maata pitäisi puolustaakin. Ne hetket motivoivat itseänikin eteenpäin. Sitten toki onhan se miehekästä hommaa päästä ampumaan tykillä. Ei sitä tunnetta vaan käsitä, ellei ole päässyt kammesta vetäisemään, kun ammutaan täyspanosta. Hiekkaa lentää silmiin ja suhun ja tykkipihalle nousee hiekkapilvi, paineen tuntee luissaan asti ja pamaus on kova.

Tarinoita olisi varmasti monia, mutta tuossa nyt yleinen kuvaus omista mielipiteistä tykkimiehenä. Tuleville varusmiehille siis vinkkinä, jos haluatte päästä tekemään aivan mahtavia juttuja ja kenties haluatte myös päästä vähän fyysisesti helpommalla, niin suosittelen tykistöä vaihtoehdoksi. Jos siis ryhmätyö ja isommat aseet kiinnostavat enemmän kuin metsässä ryömiminen rynnäkkökiväärin kanssa.
 
Normivarusmieselämästä en oikeastaan muista mitään erityistä kerrottavaa. Siinä ne päivät kuluivat. Koska olin sotajoukkueen koksuna, kasarmilla ei tarvinnut olla niin paljoa. Koulutusvaiheiden jälkeen harjoituksissa tai lomalla, siinä se aika meni nopeasti.

Gonien johtaminen ei aina ollut helppoa. Kun kotiutuvien jääkärien kolmen viikon loppusotaan piti lähteä, kuulin juttua, että pojat aikovat aamulla mennä isolla porukalla otille. Joku lietsoi ideaa. Illalla menin sitten kriittisimpään tupaan juttelemaan niitä näitä ilman huomiontarvetta. Sanoin suoraan kuulleeni heidän ajatuksistaan ja sanoin, että niin paljon on jo yhdessä rymytty, että eiköhän tämäkin kerta vielä hoideta. Lupasivat vuoron perään.

Niin mentiin. Se napatukki, joka olisi eniten halunnut jäädä pois, oli eräs jääkäri A. Ei hän mikään nohevin taistelija tosiaan ollut. Kosteanhuuruisessa lokakuussa heräsin kerran viluun. Kamiina oli kylmä. Jääkäri A oli nukkunut kipinävuoronsa. Poikia oli höykkyytetty huolella pari päivää ja oli jo aamuviisi, joten en herättänyt häntä vaan laitoin itse tulet. Kävi nopeammin. Kävin kusella ja tupakalla.

En tehnyt siitä numeroa. A:ta kuitenkin hävetti, ja hän tsemppasi paremmin siitä eteenpäin. Meillä oli porukka kasassa loppuun asti.
 
Viimeksi muokattu:
Piupauyöni muistan. Oli jännittävää nähdä, miten tavallinen keskiviikkoilta on isossa varuskunnassa niin vauhdikas. PU oli ylivääpeli, joka ajoi Gazilla. Minä sain polkupyörän ja Lahti-pistoolin. Päivällä oli vain ruokailujen valvontaa. Kun ilta tuli, alkoi puhelin soida. Ensin soitettiin pioneerikomppaniasta, että on tappelu. Mankeloin sinne. Enää ei ollut kuin apupässi vastassa. Pojat olivat menneet tupiin kuultuaan, että PU:lle on soitettu. Kyselin tilanteesta. Tupien valot oli sammutettu, vaikka ilmassa leijui vielä hiukan "hengästynyt fiilis". Sanoin, että lähden nyt mutta jos pienintäkään liikehdintää tulee enää, seuraa putkareissuja. Ei kuulunut uutta soittoa.

Tuskin olin päässyt takaisin toimistoon, kun tuli uusi tehtävä. Yhdessä komppaniassa oli sairaskohtaus. PU lähetti taas minut "tarkistamaan tilanteen". Perillä oli pihalla kaksi VKS:n lääkintämiestä tumput suorina ja paarit kasarmin seinää vasten. Osoittivat sisään. Tuvassa makasi yksi poika käppyrässä silmät nurinpäin päässä ja hengtys oli katkonaista. Soitin PU:lle ja kuvasin asian. PU sanoi tilaavansa keskussairaalasta ambulanssin. Minun piti sotkea pääpuomille komentamaan puomi auki. Siihen aikaan sitä vartioi kaksi rynnäkkökiväärein aseistettua vartiomiestä. Poika toimitettiin vilkkuautolla sairaalaan.

Tehtiin raportteja. Päästiin nukkumaan. Vielä pikkutunneilla tuli yksi puhelu. Jostain maatalosta soitti nainen, että tien varrella on ojassa auto ja varusmiehiä istuu ojan penkalla hoilottamassa. PU kiitti rouvaa ja sanoi asian hoituvan. Sitten hän soitti sotilaspoliisiin. Sieltä lähti sitten pari Transitia ja porukka metrin mittaisten pamppujen kanssa tutustumaan liikennekulttuuriin.

Loppuyö meni ilman mitään. Aamulla taas valvomaan ruokalaan. Komppaniat marssivat kolmijonossa ja tahtia huudettiin, kuten siihen aikaan oli tapana. "Tahtiin... vasen, vasen, vasen kaks kolmee..."
 
Jos tuoreeltaan olisi pitänyt määritellä PSJAUK, niin päällimmäiset ajatukset olisivat juokseminen, punnertaminen, siivoaminen ja loputon runnuttaminen kaikesta mahdollisesta, johon santsarit vain älysivät tarttua kiinni.

Muun muassa siivouspalvelut olivat todella vittumaisia, sillä vaikka tupa oli hinkattu viimeisen päälle, niin likaa haettiin hinkkaamalla tupapalvelijan mustalla baretilla lattiaa tai puukonterällä raaputtamalla yms. Ei kyse ollut edes siivoamisesta, vaan läpimeno saattoi olla kiinni esim. SulkO:n tuntemisesta jos se oli viikon tentissä. Siinä oli sitten jännää harjan kanssa demonstroida miekkaotteet tai aseotteet kevyellä konekiväärillä tai miten joukkue tervehtii traktorin lavalta. Tulipa ainakin kyseinen opas tutuksi… AUK:n aikainen siivouspalvelu kesti säännön mukaisesti vähintään tunnin ja joinakin päivinä kolmekin tuntia. Hienovarainen tapa ilmoittaa, että päivä ei ollut mennyt ihan nappiin santsarien mielestä.

Sisäkuri oli muutenkin tiukka. Ainakin pataljoonan ellei prikaatin tiukin. Santsarit erikseen teroittivat, että kaikki yksikön alikersantit/kersantit ja kokelaat on ohjeistettu ilmoittamaan heille, mikäli oppilaat laiminlyövät normaalit käytöstavat, kuten ovien avaamiset, tulen tarjoamisen tupakkapaikalla ym. AUK:n oppilaat tervehtivät ja herroittelivat kaikkia vanhemman ikäluokan johtajia, mutta 6 kk miehistö tai BMP-kurssi eivät. Noh, se on oppilaan asema.

Ruokailuihin tuli aina kiire ja niihin mentiin juosten, koska AUK haki AINA vauhtia järjestymisiin tai tuvat olivat likaisia. Parhaimmillaan taidettiin hakea vauhtia 7 tai 8 kertaa ennenkuin päästiin lähtemään ruokailuun. Syynä perinteiset "epäsotilaallinen järjestyminen" tai vaihtoehtoisesti käytiin korjaamassa varustusta jos jollain oli esimerkiksi kusiraja vähän vinossa. Tai lakin lippa vinossa. Tai kengännauhat pilkistivät. Maastossa tupakkataukoja ostettiin punnerruksilla ja ihan joka paikkaan mentiin juosten ja melko usein sitten "perseilyn" takia tultiin ruokailusta muodossa takaisinkin ihan niinkuin jotkin alokkaat...

Jos ohjelmassa oli taistelukoulutusta lekellä, niin sinne juostiin varusteiden kanssa ja lopulta sieltä juostiin takaisin kassulle. Ja portilla olleet koirat vain nauroivat, että giffet kipittää. Joskus kantamuksena oli läjä telamiinoja, sinkoja, konekiväärit ym. painavaa kamaa oman taisteluvarustuksen lisänä ja muistan erään tupakaverin huohottaneen juostessaan, että "vittu tää on ylivoimasesti suurinta paskaa mitä oon elämäni aikana kokenut" ja tuosta tuli epävirallisesti PSJAUK:n slogan.

Ja PSJAUK:n aamuliikunant. Vittu mitä paskaa välillä. Milloin juostiin todella kovakuntoisen santsarikoksun perässä sitä vauhtia, joka oli koksun ”päivän paras” ja milloin hölköteltiin Panssarimuseolle tai Parolan leijonalle taistelijapari palomiesotteessa ja kantajan vaihto kääntöpaikalla ennen paluuta yksikköön, jossa jatkona aina vähintään punnerruksia huutotahdilla ellei lihaskuntopiiri. Tiedättehän: One - two – three – four – I - love - marine - corps Pee Äs Jii Koo. No ainakin aselajiylpeys kasvoi...

Toisaalta PSJAUK oli parasta sotilaskoulutusta, jota olen koskaan saanut ja AUK:n yhteishenki oli paljon paljon kovempi kuin Sotakomppaniassa. Foorumilla on jo vuosia sitten kirjoitettu stooria mm. panssarijääkärimarssista ja vaikka se oli raskas ja vittumainen, niin jälkikäteen ajatellen se oli varmaan paras kokemus intissä. Vai mitä @setämies ?
 
Kaikista paskin oli tietenkin vartiointi talvella. Kova tuuli ja ainakin -22C. Sellanen tuuli ainakin että puut huojuivat ja lumet tippui kokoajan tyyliin. Kunnon lumimyrsky. Se oli vituttavinta alokaskaudella. Mutta en nyt yhtä vituttavia kokemuksia heti muista.

Elikkä poterovartio. Elikkä kyykitään poterossa tai sinkoasemassa. Kuitenkin kylmä maa, kova viima... Toisaalta, jos seisoskelee niin tulee kunnon tuuli naamaan. Oli mulla kerrospukeutumista mutta selkeästi ei tarpeeksi hahhah. Muistan että käytin pakkastakkia alustana ja istuin sen päällä kyyryssä. Parempi kuin ei mitään.

Intin yleinen vittumaisuus (järjettömyys?), vitutti. Ja kipeänä oleminen vitutti. Sairastuin uudelleen, kun olin ollut kotihoidossa. Elikkä uudeleen nousi kova kuume kotihoidon lopussa . Sittten soitettiin 112 ambulanssi ekaa kertaa elämässä. Laitettiin nestetiputukseen sairaalassa. Olimme jo äitin kanssa soittaneet sotilassairaalaan Helsingissä, koska asuin tuolloin Helsingissä (palvelin vekaralla). Kaikki sotilasssairaalat olivat täynnä potilaita - ei voi vastaanottaa minua. Elikkkä minä olin "hyvästä syystä" normaalissa sairaalassa. Tauti liittyi aiempaan keuhkokuumeeseen, jota olin jo aiemman viikon kärsinyt vekrun sotilassairaalassa.

Sitten soitettiin sinne vekrulle. Naispuolinen siviili-lääkäri puhelimessa sanoo "sotaherralle" että potilasta ei saa siirtää. Sotaherra kuitenkin on sitä mieltä että paras kuitenkin tulla takaisin vekrulle sairastamaan. Kuljetusta ei voi kuitenkaan järjestää minulle (esim saattajahenkilö juna-asemalta ja autokyydit). Noh, onneksi äiti vei autolla vekrulle suoraan vekrun sotilassairaalaan. Toi oli kyllä tosi paska olo kun olin kipeenä. Kuumetta oli ollut joku 40,8C kainalosta.
 
@late347 Kröhöm. Varuskunnissa on varuskuntasairaalat (VKS, veksi) eikä Suomessa ole tällä hetkellä yhtään sotilassairaalaa. Helsingissä ei myöskään ole sotien jälkeen ollut muita sotilassairaaloita kuin keskussotilassairaala 1 (KSS 1) Tilkassa, joka sekin lakkautettiin jo kymmenen vuotta sitten.
 
pstsika kirjoitti:
Ja PSJAUK:n aamuliikunant. Vittu mitä paskaa välillä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Muistuikin mieleen, kun pääsin itse vetämään, niin hölkytin porukan metsään, siellä sitten puolikaareen ja totesin, että porukalla edelleen naama ihan tokkurassa. Siihen sitten komento "silmäluomet, ylös alas, kolme kertaa toistaen". :) Porukalla ei ihan pokka meinannut pitää, mutta valmistava liikuntaharjoitus suoritettiin.
 
Tykimies kirjoitti:
....ja kenties haluatte myös päästä vähän fyysisesti helpommalla, niin suosittelen tykistöä vaihtoehdoksi.
Klikkaa laajentaaksesi...
Totta varmaan tuokin. Jalkaväen puolesta huomautan kuitenkin, että kovan fyysisen koulutuksen läpikäynyt on viimeistään jälkeenpäin suunnattoman ylpeä suorituksestaan. Siihen, että kykenee juoksemaan kymmenen kilometriä KVKK 62:n kanssa liittyy paitsi kunto, niin ainakin yhtä paljon asenne.
 
Viesti-AUK:ssa en oppinut itse viestitouhusta paljoa mitään, kun aika meni pääosin kaiken maailman turhuuksiin, joita santsarit keksivät. Koko touhu perusteltiin sillä, että "testataan nyt, miten pinna kestää, ne joilla ei kestä, lähtevät maitojunalla sopimattomina straasaavaan johtohommaan". En tiedä, miten paljon tuossa oli totuutta ja miten paljon santsarit olivat ihan oikeasti sadisteja. Itselleni joka tapauksessa tärkein motivaatio muutaman AUK-viikon jälkeen tuli siitä, että jos pääsi RUKiin, niin AUK oli vain 8 viikkoa, muuten 16. No pääsin ja homma muuttuikin ihan totaalisesti siellä. Upseerioppilaisiin suhtauduttiin kuin ihmisiin, ei koiriin ja koko touhussa oli ennen kaikkea päämääränä mahdollisimman tehokas oppiminen, vähät jostain kurista yms. välittämättä. Hyvin toimi. Koko inttiajan ylivoimaisesti parasta aikaa ja parasta porukkaakin.

Ainoat positiiviset kokemuksesta AUK:sta liittyvät leireihin. Ensimmäinen oli sissileiri (joo, viestijoukoillekin pitää tällaista opettaa). Se oli ihan jännää oikean sotimisen treenaamista. Etenkin loppupakomarssi oli fyysisesti aika rankka kokemus. Hiihdettiin läpi koko yön ympäri metsiä (kai siinä joku suuntakin oli) ja sitten aamulla paljastui, että yhteensä oli edetty jotain 11km. Aika moinen pettymys, mutta ehkä sen hyväksyy, kun vauhti oli kantamusten vuoksi todella hidas. Joku oikea sissi voisi täällä kertoa, minkälaisia ne teidän marssinne ovat.

Toinen leiri oli sitten viestiharjoittelua, jonka pääteema tuntui olevan se, että kun viestikeskus oli saatu pystyyn, oli aika siirtyä. Sen leirin aikana ei juuri nukuttu. Sen oppi ihmisen psyykkeestä, että kun tarpeeksi valvoo, niin kaikki jutut muuttuvat ihan hysteerisiksi. Todella tyhmät vitsitkin naurattavat ihan sikana. Mihinkään vähänkään keskittymiskykyä vaativaan ei pysty.

Ja lopuksi, vaikka tuossa parjasin AUKia, niin ehkä vielä sitäkin vittumaisempaa oli inttiajan loppuvaihe. Ei siksi, että olisi pitänyt tehdä jotain ikävää, vaan ennemminkin päinvastaisesta syystä. Ei siis ollut mitään tekemistä. Odotettiin vain kotiintumista. Ja siis tämä gona-viestimiestimiehiä johtaen. Heillä ei ollut mitään motivaatiota tehdä mitään, kun olivat olleet tässä tilassa (odottamassa kotiutumista) siitä lähtien, kun me olimme lähteneet AUKiin n. 5 kuukautta aiemmin. Ja vielä kaiken päälle inttiajan surkeimmat kouluttajat siellä perusyksikössä.
 
JR49 kirjoitti:
Totta varmaan tuokin. Jalkaväen puolesta huomautan kuitenkin, että kovan fyysisen koulutuksen läpikäynyt on viimeistään jälkeenpäin suunnattoman ylpeä suorituksestaan. Siihen, että kykenee juoksemaan kymmenen kilometriä KVKK 62:n kanssa liittyy paitsi kunto, niin ainakin yhtä paljon asenne.
Klikkaa laajentaaksesi...

Niin, no itse en olisi juossut täystaisteluvarustuksessa kilometriäkään. Tykkimiehenä on helppo hymyillä auton kyydistä.
 
pstsika kirjoitti:
@late347 Kröhöm. Varuskunnissa on varuskuntasairaalat (VKS, veksi) eikä Suomessa ole tällä hetkellä yhtään sotilassairaalaa. Helsingissä ei myöskään ole sotien jälkeen ollut muita sotilassairaaloita kuin keskussotilassairaala 1 (KSS 1) Tilkassa, joka sekin lakkautettiin jo kymmenen vuotta sitten.
Klikkaa laajentaaksesi...

Pohjan sotilassairaala Oulussa lakkautettiin 1999.
 
Hauskimpia inttimuistoja.. kohteen tiedustelu Spollien leirillä 1996. Oli loka-marraskuinen, synkkä ja myrskyinen yö. Makasin kaverin kanssa kalliopainanteessa seuraamassa vahdinvaihtoa valonvahvistimella. Uusi väijy lähti melkein heti 30m päästä poterostaan meitä kohti ja katseli ympärilleen kuin etsien jotain. Epäuskoisena ajattelin, että miten tuo voi muka olla jotenkin tietoinen meistä. Väijy tuli reilun viiden metrin päähän ja haravoi katseellaan maastoa pimeässä. Tässä vaiheessa oltiin jo varauduttu irtaantumaan, mutta väijy laittoikin rynkyn kiveä vasten, käänsi selän meihin päin, veti housut kinttuun ja ryhtyi paskalle. Niin teki mieli ampua sarja räkäpäitä nopeuttaakseni toimitusta, mutta oli annettu ehdoton käsky olla paljastumatta... ei muuta kuin turpa sammaleeseen ja naurua pidättelemään :D
 
Pieni mutta aina mieltä lämmittävä: oli vähän reilummasti hankea, joten tarvittiin telakuorma-autoalustainen viestikalusto tukemaan johtoportaita. Sellainenhan löytyi P-SVP:sta, laitetaan tulemaan. Ajelin y-pisteelle vastaan, ja pian pöllysikin lumi iloisesti teloista.

Siihen mitä kuoriutui kopista en sitten ollutkaan varautunut. Täsmälleen John Lennonin näköinen heppu, pyöreitä peiliaurinkolaseja ja takatukkaa myöten, vetelehti paikalle. Höpötteli jotain ihan sekavia ja virnisteli. Pummasi tupakkaa. Ulkoasu fiilis-viriteltyine sissitakkeineen hyvinkin dad's army.

Tarkastin kulmaraudat - kyllä se pirulauta on linkkiryhmän johtaja! - ja annoin tehtävän sisään. Pikkuista reilummin mietitytti miten yhteydet nousevat tuolla meiningillä.

Puolisen tuntia myöhemmin horisontissa oli masto pystyssä ja data virtasi iloisesti. Sen jälkeen en nähnyt vilahdustakaan hepuista missään, mutta asemapuhelimeen sentään vastasivat. Ilmeisesti melko täydellinen nakkisuojautuminen kuului perusosaamiseen. Itse asematoiminta tuntui kyllä sujuvan moitteetta.

Paikan vaihdon jälkeen pärjättiin taas omilla kuorma-autopohjaisilla värkeillä, ja Mr. Lennon jäi historiaan. Viimeinen kontakti oli sekin puhelimella "Se olis ajoon, ja teidän osalta takaisin kassulle. - Joo. Tere." eikä sitten muuta.

Tämä tarina ei sovellu muisteltavaksi LtCol. Kilgore -hetkinä, mutta antaa toivoa sen paljon puhutun jermun suhteen.
 
Mieleenpainuneita juttuja on paljonkin.
Eräs reissu.

Meillä oli pienemmässä tukikohdassa kauhea miespula. Tehtäviä oli aivan liikaa ja ukkoja vain kymmenkunta. Suuremmasta tukikohdasta apua ei saisi alta 30min. Suoritimme myös ulkopartiointia ja tietysti oman paikan suojaukset
"Tukikohdan" maastossa tiedettiin olevan LJK:ta. Ukoilla alkoi painaa univelat päälle ja annettiin annettiin tehtävä.
Aseistaudut hampaisiin asti ja älä jää vangiksi. Tehtävä alkaa nyt ja lähdet yksin yhdenmiehen partiointiin. Olihan siinä vähän jännitystä mukana kun väsyneenä yksin, reppu selässä ja lämppäri kaulalla partioi metsässä missä tiesi olevan vihollista. Virhe ja "kuolet"
 
Tännehän tämä muistelus pitää laittaa;
Haluan muistella erästä mukavaa 80- luvulla tapahtunutta. Meidän RVL:n sissikomppania sai tiedustelulta tietää, että vihollisen(UTIN/laskuvarjojääkärit) maahanlasku oli tapahtunut/tapahtumassa muistaakseni jossain Ivalon seudulla. Meidän kaksi joukkuetta lennätettiin HEKOLLA(Mi-8) tapahtuman lähelle. Pääsimme yllättämään "vihollisen" ja tuhosimme sen. Eräs Laskuvarjojääkäri, jota yritimme vangiksi, repi raivoissaan laskuvarjon kiinni juuttuneita naruja pensaikosta ja huusi meille: Vittu, jos tulette lähelle, vedän heti turpaan!:D:D:D.
Poistuimme naureskellen paikalta.
 
JR49 kirjoitti:
... Siihen, että kykenee juoksemaan kymmenen kilometriä KVKK 62:n kanssa liittyy paitsi kunto, niin ainakin yhtä paljon asenne.
Klikkaa laajentaaksesi...

Ei onneksi tarvinnut kymppiä juosta, mutta tuo saatanan rakkine nakitettiin aina mulle. Jokainen tietää, että sitä ei voi ergonomisesti kuljettaa millään tavalla. Se vaan kulkee mukana...
Siirtyminen ryhminä jalan yötä myöten 40km täydessä jääkärivarustuksessa tuota raahaten opetti kyllä jotain omasta itsestäkin ja sellaisesta sitkeydestä, mitä harvemmin tarvitsee, mutta jota tarvittaessa näytti löytyvän melkein jokaisesta jätkästä.:cool:
 
StepanRudanskij kirjoitti:
Ei onneksi tarvinnut kymppiä juosta, mutta tuo saatanan rakkine nakitettiin aina mulle. Jokainen tietää, että sitä ei voi ergonomisesti kuljettaa millään tavalla. Se vaan kulkee mukana...
Siirtyminen ryhminä jalan yötä myöten 40km täydessä jääkärivarustuksessa tuota raahaten opetti kyllä jotain omasta itsestäkin ja sellaisesta sitkeydestä, mitä harvemmin tarvitsee, mutta jota tarvittaessa näytti löytyvän melkein jokaisesta jätkästä.:cool:
Klikkaa laajentaaksesi...
Taidat olla laillani pitkä mies? Tämä näytti olevan se ainoa kriteeri, millä meille tuota vehjettä jaettiin. Silloin nuorukaisena kun ei oikein siitä harteikkuudesta juuri voitu kenenkään kohdalla puhua...
Sain kookoon niin monta kertaa itselleni, että siitä tuli tavallaan henk.koht. ase, ja vasta kokelaana pääsi siitä eroon. Hihnoja säätämällä sen sai vähäksi aikaa ihan jees -kantoasentoon, mutta kun ruoto ei sietänyt pitää sillä kantamuksen painolla hihnoja koko aikaa samassa kohtaa.
Onnistuin osumaan sillä aika kohtalaisesti, mutta PKM:kin ampuneena, jälkimmäinen on käyttäytymiseltään aivan toista luokkaa, parempaan suuntaan.
 
JR49 kirjoitti:
Taidat olla laillani pitkä mies? QUOTE]
Keskimittainen, keskimääräistä romuluisempi vaan. Menin siviilikarkurina aivan viime hetkellä auenneeseen paikkaan. Isommat miehet saapumiserästä oli jo keräilty korohoroon ja vastaaviin, joten siinä 60-70 kilosten seassa olin se 'vähän isompi' jolle nakki iski. :)
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Ei nämä kerrottuna niin hauskalta kuullosta, mutta :)
Vekaralla PSTK:ssa oli puolivälissä jääkärikoulutusta tst-harjoitus kk-62 täynnä räkäpäitä, muistaakseni 100kpl.
Harjoituksessa jäi ampumatta ja tietäjät tietää miten veemäinen on ottaa räkäpäät pois kk-62.

Siinä vaiheessa alikessutkin oli jo kavereita ja käskivät, että jääkäri nönnöönöö ampuu räkäpäät ja putsaa aseen.
Ampuja oli tupakaveri ja käsketty paikka oli motivaatiomonttu.
Kaikki sujui ok, mutta kun kutit oli ammuttu, komppanjan päällikkö (Ryynänen) marssi pihalle, mikä hemmetin sotatilanne täällä on :)
Taisi paperityöt häiriintyä

ei siitä kummempaa sanomista, varmaan ajankohta vaikutti kun lähellä palveluksen loppua, yleensä räiskitty.
vei tosin viikko ennen kotiutumista mankan meidän tuvasta, soitin päivällä liian lujaa Klamydian mä lähden himaan
tosin osaan kuvitella tarkkoja paperitöitä ja 20v apinat huudattaa mankkaa.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top