Parhaimmat hetket, jännitykset, mokat, hassut sattumukset, vitutukset etc
- Viestiketjun aloittaja Mustaruuti
- Aloitus PVM
JR49
Respected Leader
Kookoo 62 toimi hyvin, kun sen vain puhdisti kunnolla. Räkäpäillähän se likaantui oikein urakalla. Rukissa ryhmäaseet oli kuitilla niin sanotulla tvällärillä, joka oli ups.oppilaiden joukosta käsketty. Eihän niin omasta mielestään isot herrat huolla enää mitään, ja muutenkaan niihin vehkeisiin, jotka oli omalla sakilla vain lainassa, niin suurta huomiota kiinnitetty.
Mistä oli seurauksena, että kun ekoissa harjoituksissa olin tulitukiryhmässä ja piti ampua sarjaa murtokohtaan, niin kvkk syötti yhdellä liipaisulla puoli vyötä menemään. Jätkät katto pitkään, kun pidin molempia käsiä ilmassa, ja kookoo ampuu itsekseen. Toinen liipaisun painallus, ja niin meni loput vyöstä. Taisi olla niin sanottu hillitön tuli...
Myöhemmin kassulla totesin, kuinka laatikko oli täynnä karstaa. Veistin sitä mm. puukolla pois laatikon seinistä. Sen jälkeen ei ollut ongelmia. Liekö putsasin siinä samalla koko meitä edeltäneen kurssin paskat pois aseesta.
Mistä oli seurauksena, että kun ekoissa harjoituksissa olin tulitukiryhmässä ja piti ampua sarjaa murtokohtaan, niin kvkk syötti yhdellä liipaisulla puoli vyötä menemään. Jätkät katto pitkään, kun pidin molempia käsiä ilmassa, ja kookoo ampuu itsekseen. Toinen liipaisun painallus, ja niin meni loput vyöstä. Taisi olla niin sanottu hillitön tuli...
Myöhemmin kassulla totesin, kuinka laatikko oli täynnä karstaa. Veistin sitä mm. puukolla pois laatikon seinistä. Sen jälkeen ei ollut ongelmia. Liekö putsasin siinä samalla koko meitä edeltäneen kurssin paskat pois aseesta.
JR49
Respected Leader
Täsmälleen näin, samaa mieltä.
Ne ketkä tällä ovat ampuneet, niin nyt tunnelmoimaan:
AKE-ukki
Respected Leader
Itselle kävi Vekaralla AUK I aikana seuraavasti KvKK 62 kanssa. Rynnäköitiin ja saavutettiin tavoitteeseen Tuohikotin tielle ja siitä sitten maihin asemaan. Laitoin kk:n maahan. Samantien se (kk) alkoi ampumaan ja koko vyö räkäpäitä yhteen mittaan.. Santsarit huusi kuin hyeenat ja minä p...t housussa, että mitä nyt? Kun ase oli kyllä ladattuna, mutta varmistettuna... Onneksi ei tapahtunut mitään vahinkoa ja kun vyö oli loppu, pääsin tutustumaan aseeseen, että mitä V...A!
Tutkittuani hetken asetta, huomasin rungon/laatikon lukitustapin varmistinsokan rikkoutuneen ja hävinneen. Piippuhässäkkä pääsi irti rungosta ja lukko vapautui ja ase laukesi.... vyö yhteen menoon.
Kk tvällärille ja huoltoon. Kyl vitutti.
Tutkittuani hetken asetta, huomasin rungon/laatikon lukitustapin varmistinsokan rikkoutuneen ja hävinneen. Piippuhässäkkä pääsi irti rungosta ja lukko vapautui ja ase laukesi.... vyö yhteen menoon.
Kk tvällärille ja huoltoon. Kyl vitutti.
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
Puolustusvoimien sivuilla sanotaan, että : Aseen taistelutekninen käytettävyys on hyvä, koska se kulkee helposti ryhmän mukana.
AKE-ukki
Respected Leader
Katselin tuossa taannoin Faijan vanhaa sotilaan käsikirjaa 60-luvulta. Siinä oli kuva myöskin kevyestä kk:sta kolmijalan kanssa. En ole moiseen linnoitusjalustaan törmannyt koskaan livenä.Puolustusvoimien sivuilla sanotaan, että : Aseen taistelutekninen käytettävyys on hyvä, koska se kulkee helposti ryhmän mukana.
setämies
Kenraali
AUKin aikana treenattiin ryhmän tst-ammuntaa jalkautumalla BMP-2:sen takaloosterista suorituksen aluksi. Koskaan ei ole pelottanut yhtä paljon perhekalleuksien puolesta kuin silloin...
Harjoituksessa käytettiin KVKK:ta PKM:n sijaan ja ryhmän varajohtajan paikalla istuvan kaverin epämiellyttäväksi tehtäväksi jäi pitää ladatun kk:n piippua suurinpiirtein omien killuttimien tasalla sylissään vaunussa. Tuntien KVKKn liipasin"kaaren" ja varmistimen toiminnan, voin rehellisesti sanoa pelänneeni kun vaunu röykytti pitkin hätilää.
Jalkautus meni kuitenkin suunnitellusti ja äijät solahtivat asemiinsa kuin tikka pönttöönsä. KVKK aloittaa tukemisen:
TATATA....HÄIRIÖ! Ja muu ryhmä suojaa häiriönpoiston... Seuraava tasa ja jälleen: TATATA...HÄIRIÖ! Ja samaa jatkui koko hätilän A-alueen läpi.
Harjoituksen palautteessa tuli erityisesti kiitosta kkampujalle nopeasta häiriönpoistosta.
StepanRudanskij
Respected Leader
KVKK:n rungossa on kiinnitysmahdollisuus siinä alapuolella. Saa helposti vaikka Hiluxin lavalle pultattuun häkkyrään kiinni.
Erkki
Ylipäällikkö
Siihen kyllä suunniteltiin kolmijalkajalusta, mutta sitä ei koskaan otettu tuotantoon. Alkuperäisestä poikkeavan, ilmeisesti jonkinlaisen tilapäisjalustan olen jossain kuvassa nähnyt YK-käytössä.
JR49
Respected Leader
Pystyn eläytymään, oli aika yleistä. On erityisen tarkka vyön täyttämisestä, kuten tietäjät tietää. Se olisi oikeastaan yksi sodan ajan kk-ampujan kriteeri, että malttaa täyttää huolella. Muistan vieläkin, miten saappaan kärkeä vasten painelin ja täytin vyötä. Se yksi lirpake piti osua tiettyyn kohtaan luodissa.
Kyllä se on vaan jotenkin nostalginen ase meikäläiselle.
TomiDude
Kapteeni
Tämä voi mennä omakehun puolelle, mutta oikeasti sinä päivänä kaikki osui "lapaan".
Vuosi 1995, läjä BMP-1:iä ex-Itä-Saksasta, tykin ammukset säilötty siellä ulkona ja mahdollisesti nitroglyserisoituneet. Seuraus: ei tykkiammuntoja varusmiesaikana.
Asia korjattiin ampumalla tismalleen samoja kuteja vuosi kotiutumisesta kertausharjoituksissa, jottei täysin ilman kokemusta jäädä. Ilmeisesti ammukset olivat denitroglyserisoituneet, kun taas sai ampua. Anyways...
Kaunis joulukuinen päivä Hätilä 1:ssä AD 1996. Kaikki BMP-aukkini vaununjohtajat paikalla. Vaunua ajaa luutnantti Tuominen PsPr:stä. Niille, jotka bemaria eivät tunne, ontelokranaatin lentorata on sama kuin PKT-konekiväärillä, joten ammuttaessa maali "maalataan" valojuovilla ennen murkulaa. Asia selvä. Kokeillaan.
Jättäydyn tarkoituksella viimeiseksi ammunnassa. Haluan vain nauttia fiiliksessä, koska intissä oli oikeastaan aika kivaa (vuoden tauon jälkeen). Aurinkokin paistoi. Jokaiselle kertaajalle on varattuna 3 lks tykkiin ja "riittävästi" konekivääriin. Kun pahnan pohjimmainen, yours truly, saa vuoronsa, käykin ilmi, että konekiväärin patruunoita on tasan 10 kpl jäljellä, mutta tykillä saan ampua viisi: vaunuun nouse!
Hieman modifioidulla ammuntasuunnitelmalla vaunu lähtee ryömimään kohti liikkuvaa maalia 1000 metrin päästä. Ensimmäinen tuliasema on about 800 metrissä, ja lyhyellä kk-purskeella ja tykillä arvioin ja osun noin 20 km/h vauhdilla etenevään maaliin. Panzer Marsch! äyskäisen kurkkumikrofoniin ja vaunu lähtee etenemään sadan metrin verran uuteen tuliasemaan. Sama toistuu: sarja, ontelo, osuma! Alkaa jo innostaa.
Taas pikaiset Korkeakännityksestä opitut käskyt mikkiin, ja vaunu alkaa edetä sivuttain uuteen tuliasemaan. Sinne saavuttaessa konekivääriin ei kuitenkaan ole enää patruunoita, joten on ammuttava fiiliksellä. Onneksi nuoruudessa tuli pelattua myös tietokonepelejä: osuma! Nyt sujuu, Panzer Marsch!
Neljäs rasti - osuma! Viides - osuma! Päälle savuheitteet ilmaan ja peruutus.
Että pitikin sattua: 5/5 tykillä liikkuvaan maaliin ja vain 10 kk-patruunan avustuksella. Huikea euforia semminkin, kun ltn Tuominen totesi minun olleen ainoan, joka oli vaunussaan johtaja - ei matkustaja.
On oikeastaan traagista, että ylipäätään jouduin panssarijääkäreihin. Vaunukomppaniaanhan minä alunperin hain, mutta kapteeni Jukka ei suostunut puoltamaan siirtohakemustani vaunukomppaniaan, kun morttina sijoitusvirheen havaittuani häneltä asiasta kysyin. Vaunut ovat sentään "eri pelejä"...
Ylläoleva viesti on kirjoitettu kotona pienessä nousussa, nostalgian ravistelemana. Mitään en valehdellut, mutta enpä piilottanut kynttiläänikään vakan alle. Sinä päivänä sujui!
Vuosi 1995, läjä BMP-1:iä ex-Itä-Saksasta, tykin ammukset säilötty siellä ulkona ja mahdollisesti nitroglyserisoituneet. Seuraus: ei tykkiammuntoja varusmiesaikana.
Asia korjattiin ampumalla tismalleen samoja kuteja vuosi kotiutumisesta kertausharjoituksissa, jottei täysin ilman kokemusta jäädä. Ilmeisesti ammukset olivat denitroglyserisoituneet, kun taas sai ampua. Anyways...
Kaunis joulukuinen päivä Hätilä 1:ssä AD 1996. Kaikki BMP-aukkini vaununjohtajat paikalla. Vaunua ajaa luutnantti Tuominen PsPr:stä. Niille, jotka bemaria eivät tunne, ontelokranaatin lentorata on sama kuin PKT-konekiväärillä, joten ammuttaessa maali "maalataan" valojuovilla ennen murkulaa. Asia selvä. Kokeillaan.
Jättäydyn tarkoituksella viimeiseksi ammunnassa. Haluan vain nauttia fiiliksessä, koska intissä oli oikeastaan aika kivaa (vuoden tauon jälkeen). Aurinkokin paistoi. Jokaiselle kertaajalle on varattuna 3 lks tykkiin ja "riittävästi" konekivääriin. Kun pahnan pohjimmainen, yours truly, saa vuoronsa, käykin ilmi, että konekiväärin patruunoita on tasan 10 kpl jäljellä, mutta tykillä saan ampua viisi: vaunuun nouse!
Hieman modifioidulla ammuntasuunnitelmalla vaunu lähtee ryömimään kohti liikkuvaa maalia 1000 metrin päästä. Ensimmäinen tuliasema on about 800 metrissä, ja lyhyellä kk-purskeella ja tykillä arvioin ja osun noin 20 km/h vauhdilla etenevään maaliin. Panzer Marsch! äyskäisen kurkkumikrofoniin ja vaunu lähtee etenemään sadan metrin verran uuteen tuliasemaan. Sama toistuu: sarja, ontelo, osuma! Alkaa jo innostaa.
Taas pikaiset Korkeakännityksestä opitut käskyt mikkiin, ja vaunu alkaa edetä sivuttain uuteen tuliasemaan. Sinne saavuttaessa konekivääriin ei kuitenkaan ole enää patruunoita, joten on ammuttava fiiliksellä. Onneksi nuoruudessa tuli pelattua myös tietokonepelejä: osuma! Nyt sujuu, Panzer Marsch!
Neljäs rasti - osuma! Viides - osuma! Päälle savuheitteet ilmaan ja peruutus.
Että pitikin sattua: 5/5 tykillä liikkuvaan maaliin ja vain 10 kk-patruunan avustuksella. Huikea euforia semminkin, kun ltn Tuominen totesi minun olleen ainoan, joka oli vaunussaan johtaja - ei matkustaja.
On oikeastaan traagista, että ylipäätään jouduin panssarijääkäreihin. Vaunukomppaniaanhan minä alunperin hain, mutta kapteeni Jukka ei suostunut puoltamaan siirtohakemustani vaunukomppaniaan, kun morttina sijoitusvirheen havaittuani häneltä asiasta kysyin. Vaunut ovat sentään "eri pelejä"...
Ylläoleva viesti on kirjoitettu kotona pienessä nousussa, nostalgian ravistelemana. Mitään en valehdellut, mutta enpä piilottanut kynttiläänikään vakan alle. Sinä päivänä sujui!
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Mainio stoori. Ja pienessä lauantai-illan nousuhumalassa kirjoitettuna ja luettuna tämä foorumi vaikuttaa aina vaan paremmalta.
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
Juuri näin.
Vonka
Supreme Leader
Hätilä on tuttu paikka. Kerran koko komppania meni sinne hiihtämällä. Mukana oli ensi kertaa suksilla olevia pari kappaletta. Meneehän se, kun lykkii. Matkalla piti levittäytyä muutaman kerran, kun vastaan oli järjestetty "ylläkkö". Samalla ryhmänjohtajat saivat järjellistä tekemistä sen kasarmi-ilveilyn sijaan, joka siihen aikaan oli ikävä tapa.
Hätilän mallitukikohdissa tuli suoritettua puolustusammuntaa mutta sain johtaa myös taisteluammunnan tulitukiosaston, kun panssarijääkärijoukkue ottaa ensin tukikohdan itselleen. Ensin se mentiin kyllä ilman ammuksia pari kertaa huolellisesti läpi. Hyökkäsimme tukikohtaan takaa valmiiksi jalkautuneina ja vaunut tulituessa. Ampumasektorit oli huolellisesti katsottu ja itse olin hulluimman vaununjohtajan kannella tarkkaajana ihan varmuuden vuoksi. Joihinkin maaleihin oli laitettu vähän palavaa antamaan tunnelmaa. Koulutustarkastusta oli seuraamassa joku kenraali. Kovin oli tyytyväinen.
Hätilässä opettelimme myös heittämään, katkaisemaan ja siirtämään puita ja kiviä heksogeenipusseilla. Sellaiseen kohtaan sattui huvittava tapaus. Minun piti heittää puuta. Laskeskelin, että yksi pussi riittää. Kaivoin kenttälapiolla, tein mullasta täkkäyksen ja laitoin pussin ja sytyttimen oikeaan asentoon. Eräs luutnantti katsoi kohtuullisen vankkaa puuta ja kysyi: "Paljonko räjähdysainetta on?" Vastasin, että pussi. Hän nauroi ja sanoi, että nyt ei kuule tämä puu juuri hievahda. Lupasi pullakahvit, jos puu irtoaa. Luutnantti määräsi odottamaan, sanoi tulevansa pian katsomaan ja lähti.
Jaa, minä ajattelin ja hain kaksi pussia lisää. Tein paukun uudestaan. Laitoin sähköt kiinni ja aloin vetää laukaisijaa kauemmas. Luutnantti tuli ja otti kojeen. "Mihinkä kauas te ajattelitte sen oikein viedä? Naapurikuntaanko?" Hän aikoi ilmeisesti posauttaa paukun miltei puun vierellä istuen, joten katsoin - pullakahvien menettämisen uhallakin - velvollisuudekseni mainita hiukan vahvistaneeni paukkua. "Jahas, jahas. No siinä tapauksessa laitetaan hiukan pitempi lanka."
Komeasti lähti puu.
Hätilän mallitukikohdissa tuli suoritettua puolustusammuntaa mutta sain johtaa myös taisteluammunnan tulitukiosaston, kun panssarijääkärijoukkue ottaa ensin tukikohdan itselleen. Ensin se mentiin kyllä ilman ammuksia pari kertaa huolellisesti läpi. Hyökkäsimme tukikohtaan takaa valmiiksi jalkautuneina ja vaunut tulituessa. Ampumasektorit oli huolellisesti katsottu ja itse olin hulluimman vaununjohtajan kannella tarkkaajana ihan varmuuden vuoksi. Joihinkin maaleihin oli laitettu vähän palavaa antamaan tunnelmaa. Koulutustarkastusta oli seuraamassa joku kenraali. Kovin oli tyytyväinen.
Hätilässä opettelimme myös heittämään, katkaisemaan ja siirtämään puita ja kiviä heksogeenipusseilla. Sellaiseen kohtaan sattui huvittava tapaus. Minun piti heittää puuta. Laskeskelin, että yksi pussi riittää. Kaivoin kenttälapiolla, tein mullasta täkkäyksen ja laitoin pussin ja sytyttimen oikeaan asentoon. Eräs luutnantti katsoi kohtuullisen vankkaa puuta ja kysyi: "Paljonko räjähdysainetta on?" Vastasin, että pussi. Hän nauroi ja sanoi, että nyt ei kuule tämä puu juuri hievahda. Lupasi pullakahvit, jos puu irtoaa. Luutnantti määräsi odottamaan, sanoi tulevansa pian katsomaan ja lähti.
Jaa, minä ajattelin ja hain kaksi pussia lisää. Tein paukun uudestaan. Laitoin sähköt kiinni ja aloin vetää laukaisijaa kauemmas. Luutnantti tuli ja otti kojeen. "Mihinkä kauas te ajattelitte sen oikein viedä? Naapurikuntaanko?" Hän aikoi ilmeisesti posauttaa paukun miltei puun vierellä istuen, joten katsoin - pullakahvien menettämisen uhallakin - velvollisuudekseni mainita hiukan vahvistaneeni paukkua. "Jahas, jahas. No siinä tapauksessa laitetaan hiukan pitempi lanka."
Komeasti lähti puu.
JR49
Respected Leader
Näistä onnistumisista, niin arkistomuistini pullautti tämän esille. Kaikkihan me olimme siihen aikaan kovassa kunnossa. Tässä reissu, jota usein muistelen nykyisin, kun alkaa puhalluttaa. Epäilemättä monikin voisi jakaa samanlaista stooria, sillä kyllähän se laitos liikautteli varusveijareitaan.
Vuonna -93 elimme syvää lamaa, ja armeijaltakin niistettiin toimintamäärärahoista. Tarkoitti esim. RUK:n kurssilla sitä, että palasimme polkupyöräjääkäreiksi. Joka paikkaan menimme pp:llä, muutaman kerran sentään traktorin lavalle, ja kerran Pasin kyytiin. Edeltäjämme olivat kuulemma olleet enemmän motorisoituja.
Laskin, että tämä malli tarkoitti käytännössä useimpina päivinä 10-20 kilometrin ajoa, normaalit Kirveskomppanian metsäharjoitukset ja muut marssit tähän päälle.
Viimeinen leiri oli ampumaleiri Pahkiksella, jonne siirtyminen pyörillä. Matkaa oli noin 90 kilsaa yhteen suuntaan, ja pelkät tetsarit ja rynkky varustuksena. Kovakuntoinen porukka kun oltiin siinä vaiheessa, niin tj-keikkana pidettiin ja olimme lähes juhlatuulella.
Marssi sujui kohteeseen helposti. Muistatte meiningin, 50 min. ajoa ja 10 min. lepoa, vauhti sellainen kohtuullisen leppoinen, ja mäkiin ryhmä kerrallaan, ja kun viimeinen ryhmästä on mäessä, niin rj:n johdolla työntämään pyörää ylös.
Leiri meni nopeasti, ja takaisin lähdettiin pe-aamuna, ja hyvällä sykkeellä. Lomille lähtö odotti, ja kurssin loppuminen ja prikaateihin paluu seuraavan viikon keskiviikkona. Muutaman kymmenen kilsan jälkeen oli ruokatauko. Pyörät mettään, ja sieltä poistuessamme, kuulin sihinää. Mietin mielessäni, että nyt meni kumi joltakin. Takaisin kun tultiin, niin sehän oli tietenkin minun pyöräni kumi velttona.
Ja nyt alkaa se varsinainen juttu. Marssimme kolme päärakennuksen komppaniaa ja pst päälle, joten ukkoja oli siinä liki 400. Meidän komppania johti, ja itse olin komppanian kärkiryhmässä. Eli odottelin sitten, kun 400 ukkoa ajaa ohi komppania kerrallaan, ennen kuin paikalle valuu Valmetti lavallaan yksi vaihtopyörä. Vähän kypsytti, varsinkin kun vaihtopyörän satula oli hieman liian korkealla minulle, eikä työkaluja mailla halmeilla.
Lähdin ajamaan osastoa kiinni. Olin ennen ja jälkeen armeijan kova maantiepyöräilyn harrastaja, minulla on se kippurasarvinen Raleigh vieläkin ajossa, ja todetakseni vain asioiden oikean laidan, pystyin silloin ajamaan erittäin kovaa vauhtia pitkään. Jäljitin osastoa renkaanjälkien perusteella, ja poljin kuin heikkopäinen. Pitkältä tuntuvan ajan sain silti polkea yksin, ennen kuin sain pst:n kiinni.
Käsky oli, että ohittaa ei saanut kuin tauoilla. Ajoin siis osastojen perässä, kunnes taukoja koitti. Lähdin hirmuiselle spurtille, mutta liki 400 miestä, neljänä komppaniana, ryhmien, joukkueiden ja komppanioiden välillä sotilaalliset etäisyydet, niin eihän siinä omaan porukkaan ehtinyt. Sitten taas ajeltiin muiden perässä, ja tauoilla kiriä minkä jaksoi. Yksi kapiainen vielä sai päähänsä alkaa reuhuamaan kesken matkan, joten silloinen osastoni jäi vielä lisää jälkeen.
Kaiken tämän vuoksi sain oman kärkiryhmäni kiinni muistaakseni vasta kolmannella tauolla. Satulasta alas, ja pyysin sen yhden ryhmään jaetun työkalupussin, satulaa alas ja tauko olikin jo ohi siinä vaiheessa. Mutta ei suuremmin puhalluttanut, vaikka spurtit olivat olleet ankaria. Osastossa ajo riitti silloin levoksi.
Toinen mielikuva samalta reissulta. Hevonenkin laukkaa mielellään kotia kohti, samoin ups.oppilas polkee kohti Onni Vilkkaan busseja. Paluumatkalta en muista, että kertaakaan olisi taluteltu mäissä, vaan painettiin vaan menemään. Kärkiryhmän mukana oli eräs kapteeni, ja kuin yhteisestä sopimuksesta me ajoimme istualtamme, kun kapteeni joutui ajamaan mäissä seisaaltaan. Kaveri oli naama punaisena, mutta luonto ei antanut periksi antaa käskyä vauhdin hiljentamiseen.
Erään mäen laelta, lähellä Haminaa, vilkaisin taakse. Tiessä oli pitkä suora ennen mäkeä, joten näin varmaan koko komppanian matkalta, että kaikkien ryhmien välit olivat säilyneet, ylämäkeen ehtineet ajoivat istualtaan, eikä mitään perä jää –ilmiötä näkynyt.
Muistan, kun läikähti sellainen ylpeys omasta porukasta, ylpeys omasta suorituksesta ja jääkärikoulutuksesta. Kasarmille päästiin ennätysajassa. Kapteeni kiitteli suoritusta, mutta varoitteli, että vain äärimmäisen harva porukka on niin hyvässä kunnossa joukkona, että vastaava onnistuisi.
Äskettäin kokeilin 20 vuoden jälkeen cooperin testiä. Välttävän alarajoilla mentiin, mutta kuntokäyrä on menossa ylöspäin.
Vuonna -93 elimme syvää lamaa, ja armeijaltakin niistettiin toimintamäärärahoista. Tarkoitti esim. RUK:n kurssilla sitä, että palasimme polkupyöräjääkäreiksi. Joka paikkaan menimme pp:llä, muutaman kerran sentään traktorin lavalle, ja kerran Pasin kyytiin. Edeltäjämme olivat kuulemma olleet enemmän motorisoituja.
Laskin, että tämä malli tarkoitti käytännössä useimpina päivinä 10-20 kilometrin ajoa, normaalit Kirveskomppanian metsäharjoitukset ja muut marssit tähän päälle.
Viimeinen leiri oli ampumaleiri Pahkiksella, jonne siirtyminen pyörillä. Matkaa oli noin 90 kilsaa yhteen suuntaan, ja pelkät tetsarit ja rynkky varustuksena. Kovakuntoinen porukka kun oltiin siinä vaiheessa, niin tj-keikkana pidettiin ja olimme lähes juhlatuulella.
Marssi sujui kohteeseen helposti. Muistatte meiningin, 50 min. ajoa ja 10 min. lepoa, vauhti sellainen kohtuullisen leppoinen, ja mäkiin ryhmä kerrallaan, ja kun viimeinen ryhmästä on mäessä, niin rj:n johdolla työntämään pyörää ylös.
Leiri meni nopeasti, ja takaisin lähdettiin pe-aamuna, ja hyvällä sykkeellä. Lomille lähtö odotti, ja kurssin loppuminen ja prikaateihin paluu seuraavan viikon keskiviikkona. Muutaman kymmenen kilsan jälkeen oli ruokatauko. Pyörät mettään, ja sieltä poistuessamme, kuulin sihinää. Mietin mielessäni, että nyt meni kumi joltakin. Takaisin kun tultiin, niin sehän oli tietenkin minun pyöräni kumi velttona.
Ja nyt alkaa se varsinainen juttu. Marssimme kolme päärakennuksen komppaniaa ja pst päälle, joten ukkoja oli siinä liki 400. Meidän komppania johti, ja itse olin komppanian kärkiryhmässä. Eli odottelin sitten, kun 400 ukkoa ajaa ohi komppania kerrallaan, ennen kuin paikalle valuu Valmetti lavallaan yksi vaihtopyörä. Vähän kypsytti, varsinkin kun vaihtopyörän satula oli hieman liian korkealla minulle, eikä työkaluja mailla halmeilla.
Lähdin ajamaan osastoa kiinni. Olin ennen ja jälkeen armeijan kova maantiepyöräilyn harrastaja, minulla on se kippurasarvinen Raleigh vieläkin ajossa, ja todetakseni vain asioiden oikean laidan, pystyin silloin ajamaan erittäin kovaa vauhtia pitkään. Jäljitin osastoa renkaanjälkien perusteella, ja poljin kuin heikkopäinen. Pitkältä tuntuvan ajan sain silti polkea yksin, ennen kuin sain pst:n kiinni.
Käsky oli, että ohittaa ei saanut kuin tauoilla. Ajoin siis osastojen perässä, kunnes taukoja koitti. Lähdin hirmuiselle spurtille, mutta liki 400 miestä, neljänä komppaniana, ryhmien, joukkueiden ja komppanioiden välillä sotilaalliset etäisyydet, niin eihän siinä omaan porukkaan ehtinyt. Sitten taas ajeltiin muiden perässä, ja tauoilla kiriä minkä jaksoi. Yksi kapiainen vielä sai päähänsä alkaa reuhuamaan kesken matkan, joten silloinen osastoni jäi vielä lisää jälkeen.
Kaiken tämän vuoksi sain oman kärkiryhmäni kiinni muistaakseni vasta kolmannella tauolla. Satulasta alas, ja pyysin sen yhden ryhmään jaetun työkalupussin, satulaa alas ja tauko olikin jo ohi siinä vaiheessa. Mutta ei suuremmin puhalluttanut, vaikka spurtit olivat olleet ankaria. Osastossa ajo riitti silloin levoksi.
Toinen mielikuva samalta reissulta. Hevonenkin laukkaa mielellään kotia kohti, samoin ups.oppilas polkee kohti Onni Vilkkaan busseja. Paluumatkalta en muista, että kertaakaan olisi taluteltu mäissä, vaan painettiin vaan menemään. Kärkiryhmän mukana oli eräs kapteeni, ja kuin yhteisestä sopimuksesta me ajoimme istualtamme, kun kapteeni joutui ajamaan mäissä seisaaltaan. Kaveri oli naama punaisena, mutta luonto ei antanut periksi antaa käskyä vauhdin hiljentamiseen.
Erään mäen laelta, lähellä Haminaa, vilkaisin taakse. Tiessä oli pitkä suora ennen mäkeä, joten näin varmaan koko komppanian matkalta, että kaikkien ryhmien välit olivat säilyneet, ylämäkeen ehtineet ajoivat istualtaan, eikä mitään perä jää –ilmiötä näkynyt.
Muistan, kun läikähti sellainen ylpeys omasta porukasta, ylpeys omasta suorituksesta ja jääkärikoulutuksesta. Kasarmille päästiin ennätysajassa. Kapteeni kiitteli suoritusta, mutta varoitteli, että vain äärimmäisen harva porukka on niin hyvässä kunnossa joukkona, että vastaava onnistuisi.
Äskettäin kokeilin 20 vuoden jälkeen cooperin testiä. Välttävän alarajoilla mentiin, mutta kuntokäyrä on menossa ylöspäin.
Hieman oli teillä erilainen suhtautuminen puustoon kuin, mitä minun muistikuvissani oli. Jos johonkin puuhun tuli pienikin naarmu jotain kuorma-autoa peruuttaessa, se piti välittömästi kirjata ja viedä eteenpäin, jotta maanomistajille voitiin armeijan mylläys heidän maillaan korvata. Harjoituksissa tuntui välillä, että puuston säästäminen oli se tärkein pointti, mitä metsässä piti muistaa tehdä ja sotimisen harjoittelu oli toissijaista. Jossain harjoituksessa tosin joku kappari palautti maanpinnalle, kun me varusmiehet jäimme pohtimaan, että mitenkäs viestikeskus saataisiin tuohon puuston vuoksi hieman ahtaaseen paikkaan. Tuntui ihan mahdottomalta, eikä kellekään tullut mieleen sitä, mikä tietenkin olisi sotatilanteessa se itsestäänselvin ratkaisu, eli moottorisahalla puut poikki.
Vonka
Supreme Leader
Hätilässä ammuttiin myös heittimillä ja raketeilla. Se oli harjoitusalue. Yksityisillä mailla puita luonnollisesti halattiin eikä Hätilässä, Niinisalon Hämeen- tai Pohjankankaalla turhaan puille kiusaa tehty. Koulutusmielessä pari valtion raippaa sai kaataa.
AKE-ukki
Respected Leader
Eräs parhaimpia kokemuksia kertausharjoituksista...
Me sisävesilaivaston reservin pojat pääsimme vahvistamaan varsinaista laivaston reserviä. Aiheena oli Tall-ship race laivojen ja henkilöstön turvallisuus- ja valvontatehtävä Aurajoella. Muistaakseni oli Elokuun alku. Viikon duuni kesti ja kuuma oli kuin helvetissä. Meidän varustus kun oli.. no niin tiedättehän se vakio.
Sen viikon aikana sattui ja tapahtui. Vanhempana reserviläis-henkilönä jouduin jopa selvittämään erästä perheriitaa alueella. Sain neuvoteltua sovun parille (toistaiseksi) ja rauhan alueelle. No eihän sellainen kuulu sotavaltiolle, mutta.. Iltaisin valvottiin kun merimiehet tuli lomilta kännissä ja varmistettiin etteivät tipahda jokeen.
Eräs tapaus siltä viikolta jäi erityisesti mieleen. Eräs meidän ajoneuvopartio tullessaani Pansiosta, he huomasivat kännissä väärään suuntaan hoippuvan Meksikolaisen merimiehen. Tietysti pojaat ajattelivat olla kohteliaita ja opastaa eksynyt sielu kohti laivaansa. No pojaat ajoivat Transulla kaverin vierelle ja kysyivät engelskan kielellä, että ovat menossa satamaan ja kelpaisiko kyyti? No Meksikaanin reaktio öli odottamaton... ensiksi poika meni ihan kalpeaksi ja sitten se otti jalat alleen suunta kohti lähintä pusikkoa.. ja piiloon!
Jälkeenpäin funtsittiin, että ehkäpä Meksikossa SP voi tarkoittaa jotain kuolemanpartiota. Meillähän oli ko. tunnukset hihassa.
Saatiin mukavaa palautettakin. Sitten kun purjelaivat lähtivät kohti seuraavaa etappia satamasta, me tulimme viimeisenä osastona kolmella syöksyveneellä perässä koko turvaosasto. Yllätyimme kun rannalla oleva yleisö alkoi taputtamaan meille!!
Silloin todellakin tuntui, että teimme työtä jolla oli tarkoitus!
Me sisävesilaivaston reservin pojat pääsimme vahvistamaan varsinaista laivaston reserviä. Aiheena oli Tall-ship race laivojen ja henkilöstön turvallisuus- ja valvontatehtävä Aurajoella. Muistaakseni oli Elokuun alku. Viikon duuni kesti ja kuuma oli kuin helvetissä. Meidän varustus kun oli.. no niin tiedättehän se vakio.
Sen viikon aikana sattui ja tapahtui. Vanhempana reserviläis-henkilönä jouduin jopa selvittämään erästä perheriitaa alueella. Sain neuvoteltua sovun parille (toistaiseksi) ja rauhan alueelle. No eihän sellainen kuulu sotavaltiolle, mutta.. Iltaisin valvottiin kun merimiehet tuli lomilta kännissä ja varmistettiin etteivät tipahda jokeen.
Eräs tapaus siltä viikolta jäi erityisesti mieleen. Eräs meidän ajoneuvopartio tullessaani Pansiosta, he huomasivat kännissä väärään suuntaan hoippuvan Meksikolaisen merimiehen. Tietysti pojaat ajattelivat olla kohteliaita ja opastaa eksynyt sielu kohti laivaansa. No pojaat ajoivat Transulla kaverin vierelle ja kysyivät engelskan kielellä, että ovat menossa satamaan ja kelpaisiko kyyti? No Meksikaanin reaktio öli odottamaton... ensiksi poika meni ihan kalpeaksi ja sitten se otti jalat alleen suunta kohti lähintä pusikkoa.. ja piiloon!
Jälkeenpäin funtsittiin, että ehkäpä Meksikossa SP voi tarkoittaa jotain kuolemanpartiota. Meillähän oli ko. tunnukset hihassa.
Saatiin mukavaa palautettakin. Sitten kun purjelaivat lähtivät kohti seuraavaa etappia satamasta, me tulimme viimeisenä osastona kolmella syöksyveneellä perässä koko turvaosasto. Yllätyimme kun rannalla oleva yleisö alkoi taputtamaan meille!!
Silloin todellakin tuntui, että teimme työtä jolla oli tarkoitus!