Monia on muistoja sekä intistä että YKSL:stä. Joskus tuossa muutama kesä sitten, jokin lehdessä ollut uutinen antoi virikkeen, ja lausuin jo aikuiselle tyttärelleni ajatuksen kyseisestä asiasta. Toteamukseni sisälsi sitä realismia, jonka kanssa ajoittain jouduimme elämään arolla eteläisessä Libanonissa. Siis sitä jossa tulta tulee silmille ja ammutaan kohti, ja joutuu tekemään sananmukaisesti elämän kokoisia päätöksiä – ”sattumuksia” joista ei kotona puhuttu, kaverit kotisuomessa eivät mitenkään olisi kyenneet edes ymmärtämään, eikä virallisessa tiedotuksessa näitä ollut olemassakaan. Tyttö katsoi minua suu auki ja kysyi lisää, ja vasta tuolloin tajusin että vaikka olin lapsilleni tarinoita kertonut, ne kaikki olivat olleet hauskoja juttuja koirista ja kaneista, kaikenlaisista pikku sattumuksista, mukavia asioita joita voi lapsille kertoa. Nyt sitten kerroin sodasta, vihasta, surusta ja paikallisten kauhusta sekä paljastin että isä ei ollutkaan vain pitämässä hauskaa.
Mutta, pysyn kuitenkin alkuperäisessä tarinointimenetelmässäni, eli hupaisia ja mieltälämmittäviä muistoja, .. intistä:
Toisin kuin muut koulukaverini, minä matkasin suorittamaan palvelustani Parolaan, panssariin. Muut olivat pääosin rannikkotykistössä ja UudJP:ssä Sandiksessa. Astuin palvelukseen lokakuussa. Kevättalvella pidettiin kohtuu iso sotaharjoitus Kaakkois-Suomessa, johon meidänkin panssarivaunukomppaniamme pääsi osallistumaan. Ilmeisesti olimme jonkinmoinen bonus-porukka, sillä prikaati lähetti harjoitukseen kaksi psv-komppaniaa, ja se vanhempi komppania oli se ”oikea”, meillä oli juuri ja juuri saatu vaunukurssi läpikäytyä, mutta esim. ampuma-/taistelukoulutusta ei juuri ehtinyt vielä olla. Homma kuitenkin toimi kohtuu mallikkaasti ja vaunutkin ajettiin yön alla junaan ilman kommelluksia. Ja kolisteltiin Vuohijärven asemalle, josta siirryimme johonkin skutsiin yöksi. Olimme myös valistuneesti pakanneet vaunuihin riittävästi omaa evästä, muiden elintasohyödykkeiden, kuten halkonippujen lisäksi. Ensimmäinen yö meni aika vituiksi, sillä varusvaraston humoristit olivat antaneet meille teltat, joiden lähes kaikki saumat oli auki.. ne sitten ”ommeltiin” rautalangalla – mutta rautalankaahan taisteluvaunusta löytyy, joten tästä selvittiin verisin sormin. Ja seuraavissa harjoituksissa osattiin tarkistaa varusteet ennen lähtöä. Toinen opetus oli, että vaikka meidän vaunussa olikin kiva puskuterä, sitä ei kannata käyttää telttapohjan tasoittamiseen jäätyneen pellon reunassa. Puskuterän hampaat on sen verran isot, että jälki ei ole tasaista minkään inhimillisen toiminnan suorittamiseen sen päällä, ei vaikka kantaisi hehtaarin verran havuja. Ehkä jonkinlaisen, kaikkia kansainvälisiä sopimuksia halveksivan kuulustelukeskuksen voisi siihen perustaa. Kolmas opetus oli, että siinä pellon laidassa saattaa olla oja, vaikka sen päällä onkin jääytynyttä lunta. Ja kun kamina alkaa lämmetä, niin se menee siitä lumesta läpi sinne ojaan ... joka voi olla aika syvällä. Siis muutamassa tunnissa olimme oppineet vallan perusteellisesti ihan hemmetin hienoja asioita.
Koska majoituksemme oli tämän verran korkealuokkainen, oman vartiovuoron jälkeen vitutukseni johti siihen, että kömmin takaisin omaan vaunuun, omalle paikalle siihen tähtäinkaukoputken ääreen, työnsin pääni ja käteni johonkin kolosiin ja goisin siinä päivystävällä aseella. Erinomaisen tuskallisen yön jälkeen minut herätettiin lempeällä potkulla nakkipipoon ja ehdimme nauttia piristävän aamiaisen samalla kun koitimme pyydystää kaminaa melkolailla paskalle haisevasta ojasta.
Uljas komppaniamme aloitti vielä pimeässä aamuyössä telamarssin, tai jonkin vastaavan, ja päädyimme pieneen kylän tapaiseen, jossa parkkeerasimme vaunumme ilmasuojaan parin omenapuun väliin. Olimme siis jonkun omenatarhassa. Omistaja oli vanha rouvashenkilö, joka yllättäen oli herännyt lähes äänettömään saapumiseemme hänen rintamamiestalonsa ympäristöön kolmella T-55 taisteluvaunulla. Ampujan prismasta katsoin kun talon keittiöön syttyi valot ja hetken päästä valo leikkasi omenatarhaa mamman tullessa ulos kantaen – ei haulikkoa (joka olisi saattanut olla eräs tapa reagoida tilanteeseen) vaan tarjotinta jossa oli posliinikuppeja. Siis hän toi meille aamuteetä. Sotainen tilanne muuttui siis hetkeksi jotenkin absurdiksi; nojailimme omenatarhassa vaunuihin ja nautiskelimme posliiniastioista teetä – kiittelimme ja valitimme että pitää lähteä kun meillä on vielä muita hommia.
Aamun sarastaessa pidettiin vielä yksi tauko, jonka aikana ymmärsimme että (me olimme 2. joukkue) ensimmäinen joukkue oli saanut kosketuksen vihollisen jalkaväkeen, joka oli väistänyt vaunujamme metsään. Me taas odottelimme kosketusta omaan jääkärikomppaniaan, mutta sitä ei kuulunut, joten jatkoimme matkaa. Varmaan tämä oli huomattavasti tämmöisen ampuja-ressukkan tietoja paremmin kontrollissa ja oikeasti homma oli hanskassa; tämä nyt vain oli se miehistön käsitys siitä missä mennään. Myöhemmin ohitimme huoltoaseman ja komppania ajoi vaunut asemiin valtatien penkoille. Tämä ovela asema saattoi näkyä melko hyvin taivaalle, vaunujen telaurat hohtavassa hangessa. Huoltoaseman läheisyys jotenkin liittyi siihen, että meillä oli siinä samassa ruokatauko .. en tiedä oliko näin, mutta käsitin että kenttäkeittiö olisi ollut siinä jossain huoltoaseman pihassa ja pojat kävi sieltä hakemassa ruuat. Itse ilmoittauduin vapaaehtoiseksi jäämään vaunulle vahdiksi, kun muu miehistö sitten kantoi minullekin safkat.
Ilmeisesti olimme saaneet halutun huomion, sillä kesken ruoan hakemisen meidän joukkueen BTR-50 avasi tulen, ja minäkin siinä vaunun päällä näin kuinka kaksi Fougaa teki hämmästyttävän upean tynnyrin pudottautuen tien päälle juuri joukkueemme kohdalla, tai siis niin että varmaan olisi ollut paskamainen tilanne jos sieltä olisi tullut kovapanosammuntaa. Kissamaisella nopeudella tartuin taskukameraani ja koitin ikuistaa tämän hetken, jossa olisin tosisodassa melko todennäköisesti delannut. Liikkeeni oli sen verran nopea että paitsi kamera, myös kainalossani ollut AK-47 heilahti ja iski tähtäimellä silmäkulman auki.
Olimme kuitenkin kuolemattomia ja ruokailu jatkui pienestä välikohtauksesta huolimatta. Artistin silmäkulmakaan ei haitannut, ventti oli pieni ja toi vain lisäuskottavuutta. Kohta komppanian päällikkö saapui joukkueenjohtajan kanssa ja kysyttiin vapaaehtoisia hiihtotiedusteluun. Telatukin päällähän meillä oli sukset (vai olisiko ollut peräti kahdet) .. tosin luulimme että ne oli koristeet tai jokin vitsi. Empiessämme kuka nyt lähtisi hiihtelemään – olimme alokasaikana ymmärtäneet että nimenomaan hiihtäminen ei kuulu panssariyksikölle lainkaan, kaikenlainen muu konttailu kyllä – komppanian päällikkö toikkaroi valtatien reunaa pitkin eteenpäin ja kohta sieltä kuului helvetillinen huuto ”taisteluhälytys!!!” .. hän tuli juosten heilutellen upeaa henkilökohtaista (omaa) sivuasettaan, kromattua ja helmiäskoristeista revolveria. Heti mutkan takana oli panssarimiinoitus!
Hieno hetki, vaunut käyntiin ja suoraan metsään suojaryhmän kanssa. Lähdimme heti sinne jonnekin missä oletettu vihollinnen oli ja hetkessä oltiinkin laukausten vaihdossa pöpelikössä. Käsityksemme mukaan vastassa oli kevyt jalkaväki- tai pioneeriyksikkö, ja lähinnä käsiaseita. Lyhyen ammuskelun jälkeen vastustaja oli irronnut ja kun päiväkin alkoi olla lopuillaan, meidät määrättiin majoittumaan niille sijoille...
Tällä kertaa majoittumisesta tehtiin aivan ykkösluokan elämys. Teltan pohja siloiteltiin, havuja tuotiin aivan helvetisti. Halkojakin saatiin lisää ja varastoja täydennettiin pitämällä halkaisukisa. Jaettiin kipinä- ja vartiovuorot, ja oltiin varsin tyytyväisiä tilanteeseen. Yöllä olimme kuulovartiossa pätkän verran metsätietä eteenpäin, ja sitten nukkumaan. Yöllä ajajat kävivät lämmittämässä vaunut, ja tästä seurasikin mielenkiintoinen episodi. Kun vaunut ”räjähtivät” käyntiin täyttäen hiljaisen metsän helvetillisellä metelillä, tietä pitkin edennyt vihollisen tiedustelupartio sai lähes paskat housuun ja antatui kuulovartiollemme. Meille tietenkin tuli hälytys, joten juoksentelimme jonkin aikaa vaunuille ja takaisin ja samalla huomattiin että meidän joukkue taisikin olla pisimmälle ”edennyt” yksikkö. Jopa niin hienosti että oma suojaryhmämme oli taidokkaasti majoittunut meidän taaksemme, eikä esim. eteen. Ja tietenkin ylipäänsä se että olimme tosiasiassa rintamavastuussa, kun asetuimme tuosta vaan majaksi juuri siihen kohtaan, jossa olimme käyneet viimeiset laukausten vaihdot, saattoi olla vahinko.
Vankimme olivat totaalisen ihmeissään nähdessään panssarivaunut. He olivat se sama pioneeriporukka, joka oli miinoittanut valtatien ja sitten joutunut meidän kanssa kahakkaan. Puhdasta sotilaallista neroutta osoittaen kumpikin osapuoli oli päätynyt jäämään sijoilleen. Pioneerien mielestä panssariyksikkö ei voi olla niin hullu että jää rintamavastuuseen, joten olettivat meidän poistuneen. He he ... mehän olimmekin täysin raakile yksikkönä – mikä yllätys elementti. Toisaalta ei kait sitten meillekään tullut mieleen, että pioneerit olisivat jääneet niille paikoille törmättyään täysin ylivoimaiseen vastustajaan.
Aamulla komppania oli niin täynnä toimintatarmoa, että kokosimme kamppeet ja hyvästelimme hienot nuotiot ja havut sun muut; nousimme vaunuihin aloitimme ensimmäisen oikean hyökkäyksen. Joka käsityksemme mukaan meni hyvin. Vastustaja oli täysin valmistautumaton ja jossain kohdin erotuomarit saivat keskeytettyä koko liikkeen; me olimme kai jotenkin toimineet kokolailla vastoin sitä suurvalta-armeijan odotettua liikehdintää ja muutenkin tehneet jotain omapäistä, joten meidät käskettiin takaisin majoituspaikkaamme. Totesimme siis olevamme jokaista panssarimiestä myöten sotilaallisia neroja ja aivan helvetin tehokas joukko. Olimme käyneet vääntöä sinkoryhmien kanssa, yhden sinkoryhmän saadessa minulta rättilaukauksen aika vaarallisen läheltä silmilleenkin – se vähän huolestutti että miten niille kavereille kävi siellä lentävien oksien ja kivien keskellä. Ehkä sitä etäisyyttä oli kuitenkin sen verran ja pojilla päät alhaalla että mitään ei tapahtunut. Jos joku tunnistaa.. pyydän anteeksi tosi paljon. Toisen sinkoryhmän kanssa pidettiin sitten vielä yhteinen tupakkataukokin, jossa tarkasteltiin käymäämme kamppailua vastapuolen silmin.
Koska sotahan on odottamista – jota emme tähän mennessä olleet ehtineet tekemään – nyt sitten odotettiin. Makailimme niillä ihanilla kuusenhakoilla, joita olimme niin rakkaudella keränneet edellisenä iltana. Laitoimme ison nuotion ja kuuntelimme kolmosvaunusta tuotua ghettoblasteria sekä söimme makkaraa yms. Kyseistä tietä, jolla olimme pioneerit ottaneet kiinni, pitkin kulki pitkä joukko nääntyneen näköisiä, lumipukuisia hahmoja. Alkupää oli kuin varkain jo mennyt ohi, olivat ehkä paremmassa kunnossa ja joku arvioi sitä tykistöksi (tosin ilman tykkejä .. mutta kuka sitä nyt niin tarkkaan). Loppupäässä oli sitten toinen toistaan tukevia tyyppejä ja alikessuja kantamassa muiden kamoja, muutama veikko kaatuili ilman mitään kantamusta, edes asetta. Me joimme limpparia, söimme hookooblöötä ja kuuntelimme rokkia lämpimissä haalareissa ja pehmeillä hakoilla. Vain tanssitytöt puuttui.
Joku meikäläisistä, joka oli tien lähellä, huusi nimeni ”XXXXX! eikös sun lempinimesi ole ZZZZ??!” .. ”täällä on yksi ryynäri joka taitaa kutsua sua, se huutaa jotain ZZZZ:iä !” Oikaisin itseni pystyyn ja loikin tien viereen. Siellä, märässä ja osittain mustuneessa lumipuvussa, polvelle lyyhistyneenä ja aika kehnossa kunnossa oleva alikessukin huohottaen vieressä, on hyvä koulukaverini, bändimme laulaja QQQQ. Alikessu kysyy ”QQQQQQQQQ, tunnestä tän vaunumiehen??” ja ystäväni ”ZZZZ onks sulla yhtään vettä, tai mitään.. me ollaan hiihdetty 29 tuntia jossain vitun skutsissa... hullu komppanianpäällikkö. vittu”. Tajusin, että kyseessä on varmasti sotilasurani ehdottomasti hienoin hetki !! Joukko oli siis UudJP ... ja senhän piti olla se helvetin jääkärikomppania, joka muodostaa meidän kanssa sen taisteluosaston. Näitä jannuja siis me oltiin venattu sen omenatarha-tee-hetken jälkeen. (ja sittemmin selvisi että nämä olivat ne ”viholliset” joihin 1. joukkue oli saanut kosketuksen ja ajanut ne metsään .... ) No, minä kerroin että meillä olisi tajolla runsaasti suklaata (Fazerin sininen), parempaa lenkkimakkaraa (valitettavasti mausteina vain sinappi ja ketchuppi, ei pikkelsiä), ruokajuomaksi suosittelen joko Coca-Colaa tai kotimaisena vaihtoehtona keltaista Jaffaa. Bisseä ei ole, me kun olemme ekoissa sotaharjoituksissa. Alikessu tuijotti minua kuin olisin ollut pyhä lehmä, ja QQQQ sopersi että suklaata pliiiiiiis ja ihan vesikin kelpaisi. Toki meillä oli vettäkin. Otin pari tehostetun energistä loikkaa ja pompin vaunun päälle, hyppäsin lataajan luukusta sisään ja kaivelin varastoistamme tarvittavia elintarvikkeita. Ripeästi takaisin, ojentelin kummallekin ressukalle juotavaa ja suklaata, sekä tarjosin mahdollisuutta liittyä seuraamme nuotion ääreen kuivattelemaan varusteita ja kuuntelemaan musiikkia. Me olisimme tosi kiinnostuneita kuulemaan heidän kokemuksistaan näissä harjoituksissa. Kumpikin kieltäytyi tiukasti, mutta alikessu kiitteli vuolaasti selvästi suunnattoman ristiriitaisin tuntein. Hän olisi todennäköisesti halunnut sekä suudella minua, että kuristaa minut samanaikaisesti.
Tämä onneton parivaljakko jatkoi matkaan komppanian viimeisten rippeiden seassa. Huutelin vielä perään että nähdään joku viikonloppu – mennään jonnekin discoon!
taisi munkki mennä väärään kurkkuun..
