Kuntaliiton ennusteen mukaan vuonna 2040 vieraskielisiä on yli kaksinkertainen määrä eli siinä 900 000–1 000 000 paikkeilla. Se ennustaa aitoa kulttuurivallankumousta, joka tulee mylläämään myös Suomen hallinnon.
Ei ihme, että sekä edellinen sisäministeri
Kai Mykkänen (kok) että nykyinen sisäministeri
Maria Ohisalo (vihr) ovat julistaneet, että ainakin poliisikunnassa täytyisi olla enemmän maahanmuuttajataustaista väkeä.
Suomalainen konstaapeli kun on edelleen kuin yhdestä puusta veistetty: kantasuomalainen mies tai nainen, joka kyselytutkimusten mukaan on arvokonservatiivi ja äänestää todennäköisesti joko kokoomusta tai perussuomalaisia.
Heissä ei ole mitään vikaa.
Silti on kohtalonkysymys, selvitäänkö konstaapeli Virtasilla ja Niemisillä edes 2020-luvun pääkaupunkiseudulla, jossa hindin- tai tamilinkielisiä hinduja, venäjänkielisiä ortodokseja, arabiankielisiä muslimeja ja muita tulijoita on jo nyt yli 200 000.
Lainvalvontakoneisto saattaisi olla tehokkaampi, jos sen noin 7 400 poliisin kollegiossa olisi edes hento edustus tärkeimpiä maailmankieliä, -uskontoja ja -katsomuksia.
POLIISIKUNNAN kulttuurievoluutio on haastava hanke.
Alalle on kulttuurisia esteitä, kuten uskonnollisten tunnusten käyttökielto. Siksi sisäministeriön poliisiosasto on selvittämässä, voisiko virka-asuun yhdistää uskontunnuksia, kuten musliminaisten huivin.
Ehdotus on poliittisesti tulenarka. Perussuomalaisten puheenjohtaja
Jussi Halla-aho on jo varoitellut ”hunnutetuista islamistisista poliiseista”.
Tosiasiassa juuri tässä tapauksessa Ohisalon ja Halla-ahon tavoite on kaiken järjen mukaan täsmälleen sama: poliisin vahvistaminen ja maahanmuuton kielteisten vaikutuksien – kuten vaikkapa suku- ja klaanikeskeisen kunniaväkivallan – kitkeminen.
Huivipäinen ylikonstaapeli voi kuulostaa radikaalilta muutokselta.
Entä jos asiaa katsoo toisesta kulmasta. Entä jos musliminaispoliisi olisi tiettyjen rikosten tutkinnalle lähes ainoa vaihtoehto?
Kun kyse on vaikkapa kunniaväkivallasta, kantasuomalainen komisarion voi olla vaikea ymmärtää teon takana olevia kulttuurin syvävirtoja.
Ruotsissa ollaan noin vuosikymmen Suomea edellä. 26-vuotiaasta
Donna Eljammalista tuli vuonna 2011 ensimmäinen hijabia eli muslimihuivia käyttävä konstaapeli.
SOITETAANPA Nuoret muslimit -yhdistyksen sihteerille
Nahla Hewidylle.
Huivin käyttäjänä hän kuuluu heihin, joita asia koskee. Kuten kuuluu myös jokainen turbaanipäinen, ristinmerkkiä tai hindujen Shivaa näkyvästi liputtava suomalainen.
Hewidy sanoo ”huudattaneensa” hijabin sallimista suomalaispoliisin virka-asussa lukioikäisestä. Kyse ei ole vain tasa-arvosta vaan yhtä lailla poliisin uskottavuudesta.
”Teen paljon töitä nuorten kanssa. Voin sanoa, etteivät he luota poliisiin. Poliisista tulee saavutettavampi ja tunnistettavampi, jos se on koko kansan näköinen, ei vain valkoinen.”
Poliisihallituksen poliisitarkastaja
Ari Alanen vastaa soittopyyntöön.
Hän ei lämpene Ruotsin mallista. Ei oikein edes siitä, että poliisia olisi syytä aktiivisesti monikulttuurillistaa, vaikka Suomessa olisi vuonna 2040 miljoona vieraskielistä asukasta.
”Suomi on pieni maa, ja meillä on vähän poliiseja. Jokaisen poliisin täytyy pystyä toimimaan kaikissa tilanteissa. Maaseudulla saattaa olla vain yksi poliisipartio.”
Alanen korostaa, että poliisin arvojen ytimessä on neutraalius. Sen täytyy myös näkyä. Hän pelkää, että jos uskontunnukset hyväksyttäisiin, täytyisi tasavertaisuuden nimissä hyväksyä myös poliittista aatetta tai elämänkatsomusta osoittavat symbolit.
Alanen antaa ymmärtää, että huivilla identifioituva poliisi voisi kuohuttaa kansaa. Voi hyvin olla.
Olemme ilmeisesti vain unohtaneet, että naisten pään peittäminen oli normi Suomessakin vielä kaksi sukupolvea sitten.
ISOÄITINI
Ilma Impi Nieminen oli evakko Kivennavalta Karjalasta.
Muistikuvieni mukaan hän ei koskaan astunut ulos ilman pään peittävää huivia, kuten eivät tehneet monet muutkaan sen monet sukupolven naiset.
Mahtaako lapsuuteni muistikuva isoäidistäni olla oikea?
Suomen historian professori
Kirsi Vainio-Korhonen pitää selvänä, että kyseessä on aito muisto. 1910-luvulla syntyneet naiset olivat vielä sosiaalisen huivipakon alla.
”Paljasta päätä olisi pidetty todella outona. Vain lapset saivat kulkea ilman päähinettä. Vasta 1960-luvulla alkoi tulla muoti, ettei päätä peitetä.”
Vainio-Korhosen mukaan Suomen ja muslimimaiden huivinormilla on yhteiset juuret Lähi-idän ikivanhoissa kirjoituksissa, joista ne omittiin sekä kristinuskoon että islamiin.
Suomessa ei huivinormia koskaan sanktioitu, mutta se saattaa johtua siitä, että normia ei juuri haastettu.
Mahtaisiko huivi olla sen kummempaa komisarion virka-asussakaan?
Ei, sanoo Vainio-Korhonen.
”Isovanhempamme eivät olisi ymmärtäneet aikamme kuohuntaa siitä, että naiset käyttävät huiveja.”
