”TÄÄL O joku tappaja. Tulkaa nopeesti.”
Näillä sanoilla alkaa Suomen kenties tunnetuin hätäkeskusnauhoite. Sen soitti
Anneli Auer 1. joulukuuta 2006 kello 2.42.
Asiantuntijat ovat tutkineet tätä Ulvilan murhaan liittyvää 4 minuutin ja 18 sekunnin mittaista nauhoitetta kymmeniä, kenties satoja tunteja.
Kuuluuko nauhalta tappajan askeleita? Kamppaileeko uhri, Auerin mies, taustalla tappajan kanssa? Mitä Auer sanoo miehelleen, kun tämä yhtäkkiä alkaa huutaa? Sanooko hän ”kuole”? Vai sanooko hän ”älä kuole”, kuten Auerin puolustus on sanonut?
Nyt poliisiviestinnän lehtori
Roosa Rentola Poliisiammattikorkeakoulusta on tutkinut nauhaa toisesta näkökulmasta. Mitä keskustelun sisältö kertoo soittajasta ja tapahtumista?
HÄTÄPUHELU voi auttaa poliisia tutkimuksen suuntaamisessa, Rentola sanoo.
Yhdysvalloissa on jo vuosikymmenten ajan tutkittu tieteellisesti hätäpuheluiden aitoutta ja rakennetta. Nykyisin niiden perusteella pyritään päättelemään, onko soittaja itse voinut olla surmaaja. Yli tuhat hätäpuhelua tutkineet
Tracy Harpster ja
Susan Adams ovat luoneet lomakkeen, joka voi antaa poliisille oikean suunnan tutkintaan.
Mikään yksittäinen seikka ei todista sen enempää syyllisyydestä kuin syyttömyydestä, Rentola korostaa. Samassa puhelussa voi olla molempiin suuntiin viittaavia seikkoja.
Katso liite: 33573
Katso liite: 33573
Syytön soittaja esimerkiksi pyytää yleensä heti apua uhrille. Hän kertoo, millaisessa tilassa uhri on ja keskittyy muutenkin uhriin. Hän kieltäytyy hyväksymästä uhrin kuolemaa.
”Syyllinen soittaja saattaa kertoa hätätilanteen luonteen, muttei välttämättä pyydä apua”, Rentola kertoo.
Auer pyysi hätäpuhelussa apua ja kiirehti sen saamista neljä kertaa.
AUERIN hätäkeskuspuhelu on yksi esimerkkitapaus Rentolan parin viikon päästä julkaistavassa kirjassa
Kielestä kiinni (Warelia).
Rentola yhdistää kirjassa kaksi osaamistaan, suomen kielen ja poliisityön. Valmistuttuaan suomen kielen maisteriksi Jyväskylän yliopistosta hän kouluttautui poliisiksi. Nykyisin hän opettaa poliisiviestintää Poliisiammattikorkeakoulussa.
Kirjassa käydään läpi kahdeksan rikostapausta, joiden tutkinnassa on hyödynnetty kielentutkimusta.
Ainoa suomalainen tapaus on liikemies
Carl J. Danhammerin petosvyyhti. Kielentutkija
Ulla Tiililä kävi läpi kasan poliisilta saamiaan papereita ja tuli siihen tulokseen, että ne on todennäköisesti kirjoittanut yksi ja sama henkilö. Lausunto sinetöi Danhammerin tuomion törkeistä petoksista.
Rentolan mielestä Suomessa käytetään rikostutkinnassa kielentutkimusta – forensista lingvistiikkaa – liian vähän ja usein liian myöhään. Ala on outo poliiseillekin ja suhtautuminen joskus epäilevää. Moni esimerkiksi uskoo, että on helppoa kirjoitella viestejä toisen ihmisen nimissä.
Rentola on toista mieltä.
”Kieliasiantuntijoiden näkemys on, että naamioituminen kielen avulla on vaikeaa. Täytyisi olla todella paljon tietämystä kielestä, kielen rakenteesta ja sen ilmiöistä, esimerkiksi puhekielen ja yleiskielen eroista, slangeista ja nuorison kielestä.”
PALJASTAVAA voi olla esimerkiksi lauseiden pituus tai jokin systemaattinen virhe. Ihminen voi esimerkiksi kirjoittaa jonkin sanan aina samalla tavalla väärin.
Jos yrittää tekeytyä toiseksi ihmiseksi, on tunnettava myös hänen tapansa viestiä. Se ei ole helppoa.
Esimerkiksi varakkaan bisnesnaisen Britanniassa tappanut mies lähetti parille uhrin asiakkaalle tekstiviestit siirtääkseen sovittuja tapaamisia, todennäköisesti saadakseen lisää aikaa murhan jälkien siivoamiseen.
Mies ei hoksannut, että naisella oli epätyypillinen tapa käyttää pilkkua. Nainen ei ensinnäkään jättänyt välilyöntiä pilkun jälkeen, ja lisäksi hän käytti pilkkua lauseiden ketjuttamiseen pisteiden sijasta.
Tutkinnassa löytyi muuta näyttöä, ja vuonna 2013 mies sai elinkautisen vankeusrangaistuksen.
FORENSISTA lingvistiikkaa voi käyttää rikostutkinnassa, kunhan on jotain analysoitavaa aineistoa.
Mitä enemmän aineistoa on, sitä varmempia päätelmiä voidaan tehdä. Koskaan kielentutkija ei kuitenkaan sano tietävänsä sadan prosentin varmuudella esimerkiksi sitä, kuka jonkin tekstin on laatinut, Rentola huomauttaa.
”Aina pitää ajatella, että kielenkäyttö on inhimillistä ja siihen kuuluu vaihtelu. Ulla Tiililä on tuonut esiin sen, että ’erittäin todennäköisesti’ on paras, mihin päästään. Tätä käytetään käsialantutkimuksessakin”, Rentola sanoo.
”Myös dna-tutkimuksessa jätetään erittäin pieni vara, että henkilöä ei tunnisteta oikein.”
Poliisit saattavat kyllä tutkailla itsekseen poliisiasemalla, onko joku oikeasti voinut lähettää jonkin viestin. Se ei vielä ole forensista kielentutkimusta, koska se perustuu vain vaikutelmiin, Rentola korostaa.
Poliisien pitäisi kuitenkin tietää kielentutkimuksen mahdollisuuksista, jotta he osaisivat ottaa yhteyttä asiantuntijaan.
Sellaisena Rentola ei pidä itseään. Analyysiin tarvitaan tohtorintasoinen kielentutkija.
Sen sijaan Rentola uskoo, että hän voisi pystyä tekeytymään toiseksi ihmiseksi keskivertoa paremmin. Edes hän ei onnistuisi siinä täydellisesti.
”Minullakin on omat maneerini. Osasta niistä olen tietoinen, mutta kaikista en edes ole. Varmasti löytyisi jotain semmoista, jota en pystyisi naamioimaan.”
KIELEN avulla voidaan myös yrittää profiloida selvittämättä jääneen rikoksen tekijää. Näin tehtiin yhdessä Rentolan kuvailemassa tapauksessa Yhdysvalloissa, kun 1990-luvulla yritettiin selvittää
Unabomberiksi kutsutun pommikirjeiden lähettäjän henkilöllisyyttä.
Unabomberin iskut olivat alkaneet jo vuonna 1978, ja vuonna 1985 tapahtui ilmeisesti ensimmäinen kuolemaan johtanut räjähdys. Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen pommisarjan aikana tuli kolme kuolonuhria, ja yli kaksikymmentä henkeä loukkaantui. Uhrien joukossa oli yliopistoväkeä, mutta myös esimerkiksi mainosjohtaja ja lentoyhtiön johtaja. Myöhemmin selvisi, että uhrit olivat valikoituneet sattumalta.
Unabomber perusteli tekojaan manifestissaan. Vuonna 1995 se julkaistiin New York Timesissa ja Washington Postissa.
Lingvistien huomio kiinnittyi muun muassa vanhahtaviin sanoihin. Esimerkiksi sana ”vihje”, clue, oli kirjoitettu muodossa ”clew”. Tätä muotoa oli käytetty Chicago Tribune -lehdessä 1930–50-luvulla, koska sen päätoimittajan mielestä kirjoitusasu sopi paremmin englannin kieleen.
Tutkijat päättelivät, että Unabomber oli asunut Chicagossa. Näin tosiaan oli. Tekijäksi paljastunut
Theodore Kaczynski oli viettänyt siellä lapsuutensa. Kielen avulla tehtiin muitakin oikeaan osuneita päätelmiä tekijän asuinseuduista.
Ratkaiseva vihje tuli, kun Kaczynskin veli tunnisti lehdessä julkaistusta manifestista tutun kuuloisen mutta harvinaisen ilmauksen. Se oli ”cool-headed logician”, kylmäpäinen loogikko.
Vihjeen perusteella Kaczynski pidätettiin vuonna 1996. Aluksi hän kiisti syyllisyytensä, mutta sittemmin hän tunnusti. Hän sai elinkautisen vankeusrangaistuksen.
MUTTA palataanpa vielä Ulvilan murhaan. Vuosien oikeusprosessin jälkeen korkein oikeus päätti joulukuussa 2015, että
hovioikeuden vapauttava tuomio jää voimaan.
Viittaako hätäpuhelu Anneli Auerin syyllisyyteen vai syyttömyyteen?
Kysymys saa Rentolan hymyilemään. Sitten hän vastaa.
”Auerin syytteet on hylätty. Asia on loppuun käsitelty.”
