Olen juuri kärsinyt valtavan lumisotilaallisen tappion.
Läheinen savinen alue, joka ei ole pelto, niitty, puisto eikä urheilukenttä, mutta ei myöskään ole olematta mitään noista oli hurjan taistelun näyttämönä.
Päiväkoti-ikäinen liittoutui kierosti vaimelin kanssa. Vaimeli muodosti kranaatinheittimistön ja päiväkoti-ikäinen paisko lumikäsikranaatteja alle metrin etäiisyydeltä.
Keskimmäinen tenava otti itselleen jalkaväen roolin.
Vanhin tenava toimi kuin rynnäkkövaunu. Linjojen läpi suoraan vastapuolen asemiin ja sarjatulta vauhdissa kunnes vastustajan puolustus murtuu ja alkaa paniikinomainen pako.
Minä muodostin järeän tykistön. Kasasin kengillä vetämällä lumesta 305mm lumiammuksia ja paiskasin niitä pään yli kahden käden voimin ketä tahansa päin.
Yhdessä kohtaa lumisotaa vaimeli oli kumartuneena juuri kun minulla oli kaksitoistatuumainen ammus pään päällä valmiina. Ryntäsin. Vaimo kumartui suojaan ja minä lisäsin vauhtia. Ja juuri vaimeliinin kohdalla saippuanliukas savi lähti jalan alta liikkeelle. Toinen jalka heilahti ylös kuin Teofilus Tuhatkaunon savatepotkussa. Voiman ja vastavoiman lain mukaan loput minusta heilahti alas - sinne missä märkä savi odotti hellyydenkipeänä syleilyynsä ketä ja mitä vain.
Hetken päästä makasin ryvettyneenä pellolla. Muu perhe julistautui voittajiksi. Minä nielin tappioni. Palasimme kotiin ja minä sijoitin kankaisen ulkokuoreni pesukoneeseen. Ohjelmaksi savessa rypeneiden toivottomien tollojen putsausohjelma.
Mitä tästä opimme?
Minä en tietenkään oppinut mitään.
Lapset oppivat nauramaan hassulle isälle - taas jälleen kerran. Vaimeli oppi että Nuivasaaren järeä kaksitoistatuumainen lumitykki osaa ampua itseään taitavasti koipeen. Lumisotakorkeakoulu sai itselleen aineistoa, jonka varassa voi tutkia järeän lumitykistön soveltuvuutta liikkuvaan hyökkäysoperaatioon märällä savipellolla.