Niinhän me kaikki. Esim. vuodet 1996-99 asuessani Rovaniemellä. Tai viime uusivuosi.
Sekalaista mussuttelua
- Viestiketjun aloittaja miheikki
- Aloitus PVM
Vaput eli suomalaisen työn päivät 2017-2019. Peilin tarjoamasta näkymästä päätellen vastavallankumouksellisia sloganeita on huudeltu.Niinhän me kaikki. Esim. vuodet 1996-99 asuessani Rovaniemellä. Tai viime uusivuosi.
He yrittivät kaataa Hitlerin
Uusi vaikuttava tietoteos näyttää, kuinka natsiupseeri Harro Schulze-Boysen vastustiHitlerin hallintoa ja kokosi ympärilleen rihmaston samanmielisiä.
Kesäidylli ennen sotaa: oikealla Harro Schulze-Boysen, keskellä Libertas Schulze-Boysen soittaa haitaria ja vasemmalla hänen äitinsä kreivitär Tora zu Eulenberg. Kaikki jutun kuvat ovat kirjan kuvitusta. KUVA: LIKE / OTAVA
Kirja-arvostelu | Natsi-Saksan ytimessä työskenteli aviopari, joka ei ollut oikeasti sitä miltä näytti: Tällainen oli Hitlerin mielettömyyksistä raportoinut vastarintaryhmä
Uusi vaikuttava tietoteos näyttää, kuinka natsiupseeri Harro Schulze-Boysen vastusti Hitlerin hallintoa ja kokosi ympärilleen rihmaston samanmielisiä.
www.hs.fi
Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suomentanut Raija Nylander. Like. 448 s.
HYVÄSSÄ historiallisessa tietokirjassa yhdistyy huolellinen taustatyö, vankka lähteytys ja sujuva kerronta. Lisäksi teoksen pitäisi tarjota uutta tietoa ja näkemystä aiheesta, joka on tuntunut näennäisesti loppuun kalutulta. Parhaimmillaan jopa elämyksellisesti.
Norman Ohlerin tietokirja Soluttautujat on tällainen täysosuma.
Se kertoo tavallisista saksalaisista ihmisistä, jotka vastustivat diktaattori Adolf Hitleriä ja koettivat tehdä tekoja – edes pieniä – sen eteen, että sana natsihallinnon mielettömyydestä leviäisi kansalaisten pariin. Kertoakseen muille tyytymättömille, että he eivät olleet yksin soraäänet nopeasti hiljentävässä maassa.
HITLERIN aikaisesta Saksasta on tähän mennessä kirjoitettu tuhansia kirjoja ja tehty lukemattomia dokumenttiohjelmia.
Niiden väistämätön ja surullinen lopputulema on ollut, että rivisaksalaiset eivät ihmeemmin vastustaneet Hitleriä ennen kuin vasta sodan viime metreillä.
Kuuluisin yritys eli niin sanottu operaatio Valkyyria oli pommiattentaatti Hitlerin Sudenpesä-tukikohdassa Itä-Preussissa 20. heinäkuuta 1944. Sen takana oli ryhmä Hitlerin sotapolitiikkaa ja juutalaisten vainoja arvostellutta upseerikuntaa Saksan armeijan korkeimmasta johdosta. Salaliitto juonsi juurensa vuoteen 1938.
Toinen, ruohonjuuritason protestoija, oli Valkoinen ruusu -vastarintaryhmän jäsen, biologian opiskelija Sophie Scholl, joka teloitettiin 21-vuotiaana giljotiinilla näytösoikeudenkäynnin jälkeen helmikuussa 1943.
Monista harvoista vastarintayrityksistä on jälkikäteen tehty elokuva, mikä sekin kertoo vastarinnan vähäisyydestä.
Harro Schulze-Boysenin päätoimittaman Gegner-lehden kansi vuodelta 1933.
SOLUTTAUTUJAT kertoo tähän mennessä huonosti tutkitusta ja minimaalisen julkisuuden saaneesta vastarintaryhmästä, joka toimi natsi-Saksan ytimessä Berliinissä, jopa sen hallintokortteleiden sisällä. Palaan näkymättömyyden syihin myöhemmin.
Varsinaisesta järjestäytyneestä liikkeestä ei voi puhua, vaan Ohler kuvaa runsaan sadan hengen kokoista ihmisjoukkoa osuvasti rihmastoksi. Sillä ei ollut varsinaista organisaatiota eikä oikein jäsentynyttä toimintastrategiaa, mutta sen keskeiseksi työpariksi muodostui aviopari Harro ja Libertas Schulze-Boysen.
Jo 1930-luvun alussa kansalaisaktivismia harjoittaneen, filosofisen Gegner-lehden päätoimittajana toimineen Harron rihmaston ihmiset edustivat niin koulutettua keskiluokkaa (hammaslääkäri, psykologi, juristi), kulttuurialaa (kuvanveistäjä, näyttelijä) kuin työväkeäkin (työkalunvalmistaja, hienomekaanikko). Kaikkia yhdisti jonkin sortin boheemi elämänasenne.
Luutnantti Harro Schulze-Boysen työpaikallaan ilmailuministeriössä.
Harro Schulze-Boysen toimi itse jo vuodesta 1936 alkaen pahuuden ytimessä, ilmailuministeriössä, jossa suunniteltiin täyttä päätä tulevia sotia. Hän oli täten hyvin informoitu eikä hänellä ollut harhakuvia natsihallinnon todellisista aikeista.
Harron vaimo, elokuvakriitikko Libertas sai puolestaan paikan jaostosihteerinä Kulttuurielokuvakeskuksesta marraskuussa 1941.
Hänen tavoitteenaan oli päästä tekemään elokuvia, mutta jo ensimmäisenä työpäivänään hän löysi pöydältään jotain järkyttävää: useita kirjekuoria, joissa oli rintamasotilaiden lähettämiä valokuvia siviilien teloituksista, yleensä juutalaisten.
Hän alkoi kerätä niistä kokoelmaa, jota hän säilytti salaisessa paikassa kodissaan.
Libertas Schulze-Boysen Metro-Goldwyn-Mayerin tiedottajana.
SOLUTTAUTUJAT kertoo Harron ryhmittymän työstä ja ihmisistä mahdollisimman tarkasti. Lähdeluettelon perusteella vaikuttaa siltä, että Ohler ei ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä.
Kirjan lopussa hän kertoo vastarintarihmaston murskaamiseen osallistuneiden viranomaisten myöhemmistä vaiheista. On hämmästyttävää lukea, kuinka merkittäville paikoille he pääsivät sodanjälkeisessä Saksassa – kuka omalla nimellään, kuka uudella identiteetillä.
Tästä Saksan sodanjälkeisen historian typerryttävästä ilmiöstä on sanottu, että koko kansaa ei voi vaihtaa. Niin syvästi kaikki olivat mukana hirmuhallinnon myötäjuoksijoina.
Poikkeuksellisen tietokirjan Soluttautujista tekee Ohlerin pyrkimys päästä keskeisten henkilöiden pään sisälle, missä hän myös onnistuu. Se tekee kirjasta suoranaisen trillerin. Tämä resonoi epäilemättä niissä lukijoissa, jotka ovat mieltyneet Volker Kutscherin dekkarisarjaan pohjautuvaan Babylon Berlin -rikosdraamasarjaan.
Mutta Soluttautujien päähenkilöiden kaikki tunnetilat on lähteistetty tähän mennessä julkaisemattomien päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden avulla.
Ohler kirjoittaa alkusanoissaan:
”Niin oudoilta, dramaattisilta tai epätodennäköisiltä kuin jotkin seuraavista tapahtumista kuulostavatkin: kyse ei ole fiktiivisestä tekstistä. Kaikesta, mikä on lainausmerkeissä, ilmoitetaan vastaava lähde.”
Harro Schulze-Boysen vielä huolettomana Duschinka-veneessään.
NATSI-SAKSAN vastustajien vähäisyyteen oli moninaisia syitä. Ensinnäkin toisinajattelijoita oli hallinnon alkuajoista alkaen viety keskitysleireille.
Toiseksi 1930-luvun vimmainen infrarakentaminen ja sotateollisuus olivat antaneet kansalaisille työtä ja leipää. Nopeasti syntyneet autobahnit ja julkiset rakennukset sekä yleinen yhteiskunnallinen organisoituminen loivat tunteen hallinnosta, joka pistää todella tuulemaan. Se oli jotain muuta kuin Weimarin tasavallan rauhattomuus.
Vähemmistöjen vainoista tiedettiin mutta ei niin paljon, että ihmiset olisivat nousseet yhtenä rintamana vastustamaan. Moni tavallinen ihminen kavahti juutalaisten, vasemmistolaisten ja muiden vähemmistöjen kohtelua, mutta oli myös paljon heitä, jotka olivat alkaneet pitää syötettyä ideologiaa järkeenkäyvänä.
Lisäksi kun Saksan sotaretket alkoivat menestyksekkäästi, kansan mieliala oli korkealla: näin juuri pitää tehdä. Tässä tilanteessa tarvittiin ihmisiä, jotka näkivät valheverhojen läpi: Harro ja Libertas Schulze-Boysenin kaltaisia pariskuntia ja heidän ystäviään.
ENTÄ miksi Harron ja Libsin vetämää vastarintaryhmää ei ole tutkittu aiemmin ja dokumentoitu tarkemmin? Syyt ovat kahden suurvallan välisessä kylmässä sodassa.
Välittömästi sodan jälkeen itä ja länsi päättivät uskoa natsihallinnossa toimineen, lukemattomien agenttien ja vastarintataistelijoiden kidutuksesta vastanneen rikosetsivä Horst Kopkowin luomaa legendaa. Hänen mukaansa Berliinin sydämessä toimi Neuvostoliiton hyväksi toiminut vakoilusolu, jota kutsuttiin KGB:ssä 1960-luvulle saakka ”Schulze–Boysen–Harnack-vastarintajärjestöksi”.
Harro Schulze-Boysen tähtää pistoolilla piippu suussaan. Seurueessa mukana myös Dr. Elfriede Paul ja Kurt Schumacher.
On totta, että Harro ystävineen haki radiokontaktia myös Moskovaan, mutta ryhmä ei ollut alleviivatun kallellaan itään päin. Sodanjälkeisessä todellisuudessa kuitenkin Harroa ja hänen läheisiään juhlittiin DDR:n ja Neuvostoliiton sankareina, joiden mukaan nimettiin katuja ja oppilaitoksia.
”Juuri niiden muisto, jotka puolsivat idän ja lännen sovintoa, jauhautui olemattomiin blokkien välillä, kun kylmän sodan konflikti alkoi”, kuvaa Ohler.
NORMAN Ohler (s. 1970) on kirjoittanut romaaneja ja elokuvakäsikirjoituksia. Soluttautujat on hänen toinen tietokirjansa.
Hänen edellisen tietokirjansa merkitys on ollut käänteentekevä. Vuonna 2015 julkaistu Hitlerin tabut (Der totale Rausch: Drogen im Dritten Reich) todisti, kuinka Hitlerin Saksan armeijan voittokulku eli salamasota (Blitzkrieg) perustui pitkälti piristäviin kemikaaleihin, kuten metamfetamiiniin ja kokaiiniin.
Kirja on saanut ylistystä muun muassa historioitsija Antony Beevorilta.
Soluttautujat on vähintään yhtä tärkeä teos dokumentoidessaan vähälle huomiolle jäänyttä vastarintaryhmää.
Vaikka kirjan kuvaaman vastarinnan vaikutus oli lopulta vähäinen, se onnistuu synnyttämään lukijassa lohdullisen tunteen, että pimeimmässäkin yössä jossain päin on aina pieni lepattava valo.
HYVÄSSÄ historiallisessa tietokirjassa yhdistyy huolellinen taustatyö, vankka lähteytys ja sujuva kerronta. Lisäksi teoksen pitäisi tarjota uutta tietoa ja näkemystä aiheesta, joka on tuntunut näennäisesti loppuun kalutulta. Parhaimmillaan jopa elämyksellisesti.
Norman Ohlerin tietokirja Soluttautujat on tällainen täysosuma.
Se kertoo tavallisista saksalaisista ihmisistä, jotka vastustivat diktaattori Adolf Hitleriä ja koettivat tehdä tekoja – edes pieniä – sen eteen, että sana natsihallinnon mielettömyydestä leviäisi kansalaisten pariin. Kertoakseen muille tyytymättömille, että he eivät olleet yksin soraäänet nopeasti hiljentävässä maassa.
HITLERIN aikaisesta Saksasta on tähän mennessä kirjoitettu tuhansia kirjoja ja tehty lukemattomia dokumenttiohjelmia.
Niiden väistämätön ja surullinen lopputulema on ollut, että rivisaksalaiset eivät ihmeemmin vastustaneet Hitleriä ennen kuin vasta sodan viime metreillä.
Kuuluisin yritys eli niin sanottu operaatio Valkyyria oli pommiattentaatti Hitlerin Sudenpesä-tukikohdassa Itä-Preussissa 20. heinäkuuta 1944. Sen takana oli ryhmä Hitlerin sotapolitiikkaa ja juutalaisten vainoja arvostellutta upseerikuntaa Saksan armeijan korkeimmasta johdosta. Salaliitto juonsi juurensa vuoteen 1938.
Toinen, ruohonjuuritason protestoija, oli Valkoinen ruusu -vastarintaryhmän jäsen, biologian opiskelija Sophie Scholl, joka teloitettiin 21-vuotiaana giljotiinilla näytösoikeudenkäynnin jälkeen helmikuussa 1943.
Monista harvoista vastarintayrityksistä on jälkikäteen tehty elokuva, mikä sekin kertoo vastarinnan vähäisyydestä.
Harro Schulze-Boysenin päätoimittaman Gegner-lehden kansi vuodelta 1933.
SOLUTTAUTUJAT kertoo tähän mennessä huonosti tutkitusta ja minimaalisen julkisuuden saaneesta vastarintaryhmästä, joka toimi natsi-Saksan ytimessä Berliinissä, jopa sen hallintokortteleiden sisällä. Palaan näkymättömyyden syihin myöhemmin.
Varsinaisesta järjestäytyneestä liikkeestä ei voi puhua, vaan Ohler kuvaa runsaan sadan hengen kokoista ihmisjoukkoa osuvasti rihmastoksi. Sillä ei ollut varsinaista organisaatiota eikä oikein jäsentynyttä toimintastrategiaa, mutta sen keskeiseksi työpariksi muodostui aviopari Harro ja Libertas Schulze-Boysen.
Jo 1930-luvun alussa kansalaisaktivismia harjoittaneen, filosofisen Gegner-lehden päätoimittajana toimineen Harron rihmaston ihmiset edustivat niin koulutettua keskiluokkaa (hammaslääkäri, psykologi, juristi), kulttuurialaa (kuvanveistäjä, näyttelijä) kuin työväkeäkin (työkalunvalmistaja, hienomekaanikko). Kaikkia yhdisti jonkin sortin boheemi elämänasenne.
Luutnantti Harro Schulze-Boysen työpaikallaan ilmailuministeriössä.
Harro Schulze-Boysen toimi itse jo vuodesta 1936 alkaen pahuuden ytimessä, ilmailuministeriössä, jossa suunniteltiin täyttä päätä tulevia sotia. Hän oli täten hyvin informoitu eikä hänellä ollut harhakuvia natsihallinnon todellisista aikeista.
Harron vaimo, elokuvakriitikko Libertas sai puolestaan paikan jaostosihteerinä Kulttuurielokuvakeskuksesta marraskuussa 1941.
Hänen tavoitteenaan oli päästä tekemään elokuvia, mutta jo ensimmäisenä työpäivänään hän löysi pöydältään jotain järkyttävää: useita kirjekuoria, joissa oli rintamasotilaiden lähettämiä valokuvia siviilien teloituksista, yleensä juutalaisten.
Hän alkoi kerätä niistä kokoelmaa, jota hän säilytti salaisessa paikassa kodissaan.
Libertas Schulze-Boysen Metro-Goldwyn-Mayerin tiedottajana.
SOLUTTAUTUJAT kertoo Harron ryhmittymän työstä ja ihmisistä mahdollisimman tarkasti. Lähdeluettelon perusteella vaikuttaa siltä, että Ohler ei ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä.
Kirjan lopussa hän kertoo vastarintarihmaston murskaamiseen osallistuneiden viranomaisten myöhemmistä vaiheista. On hämmästyttävää lukea, kuinka merkittäville paikoille he pääsivät sodanjälkeisessä Saksassa – kuka omalla nimellään, kuka uudella identiteetillä.
Tästä Saksan sodanjälkeisen historian typerryttävästä ilmiöstä on sanottu, että koko kansaa ei voi vaihtaa. Niin syvästi kaikki olivat mukana hirmuhallinnon myötäjuoksijoina.
Poikkeuksellisen tietokirjan Soluttautujista tekee Ohlerin pyrkimys päästä keskeisten henkilöiden pään sisälle, missä hän myös onnistuu. Se tekee kirjasta suoranaisen trillerin. Tämä resonoi epäilemättä niissä lukijoissa, jotka ovat mieltyneet Volker Kutscherin dekkarisarjaan pohjautuvaan Babylon Berlin -rikosdraamasarjaan.
Mutta Soluttautujien päähenkilöiden kaikki tunnetilat on lähteistetty tähän mennessä julkaisemattomien päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden avulla.
Ohler kirjoittaa alkusanoissaan:
”Niin oudoilta, dramaattisilta tai epätodennäköisiltä kuin jotkin seuraavista tapahtumista kuulostavatkin: kyse ei ole fiktiivisestä tekstistä. Kaikesta, mikä on lainausmerkeissä, ilmoitetaan vastaava lähde.”
Harro Schulze-Boysen vielä huolettomana Duschinka-veneessään.
NATSI-SAKSAN vastustajien vähäisyyteen oli moninaisia syitä. Ensinnäkin toisinajattelijoita oli hallinnon alkuajoista alkaen viety keskitysleireille.
Toiseksi 1930-luvun vimmainen infrarakentaminen ja sotateollisuus olivat antaneet kansalaisille työtä ja leipää. Nopeasti syntyneet autobahnit ja julkiset rakennukset sekä yleinen yhteiskunnallinen organisoituminen loivat tunteen hallinnosta, joka pistää todella tuulemaan. Se oli jotain muuta kuin Weimarin tasavallan rauhattomuus.
Vähemmistöjen vainoista tiedettiin mutta ei niin paljon, että ihmiset olisivat nousseet yhtenä rintamana vastustamaan. Moni tavallinen ihminen kavahti juutalaisten, vasemmistolaisten ja muiden vähemmistöjen kohtelua, mutta oli myös paljon heitä, jotka olivat alkaneet pitää syötettyä ideologiaa järkeenkäyvänä.
Lisäksi kun Saksan sotaretket alkoivat menestyksekkäästi, kansan mieliala oli korkealla: näin juuri pitää tehdä. Tässä tilanteessa tarvittiin ihmisiä, jotka näkivät valheverhojen läpi: Harro ja Libertas Schulze-Boysenin kaltaisia pariskuntia ja heidän ystäviään.
ENTÄ miksi Harron ja Libsin vetämää vastarintaryhmää ei ole tutkittu aiemmin ja dokumentoitu tarkemmin? Syyt ovat kahden suurvallan välisessä kylmässä sodassa.
Välittömästi sodan jälkeen itä ja länsi päättivät uskoa natsihallinnossa toimineen, lukemattomien agenttien ja vastarintataistelijoiden kidutuksesta vastanneen rikosetsivä Horst Kopkowin luomaa legendaa. Hänen mukaansa Berliinin sydämessä toimi Neuvostoliiton hyväksi toiminut vakoilusolu, jota kutsuttiin KGB:ssä 1960-luvulle saakka ”Schulze–Boysen–Harnack-vastarintajärjestöksi”.
Harro Schulze-Boysen tähtää pistoolilla piippu suussaan. Seurueessa mukana myös Dr. Elfriede Paul ja Kurt Schumacher.
On totta, että Harro ystävineen haki radiokontaktia myös Moskovaan, mutta ryhmä ei ollut alleviivatun kallellaan itään päin. Sodanjälkeisessä todellisuudessa kuitenkin Harroa ja hänen läheisiään juhlittiin DDR:n ja Neuvostoliiton sankareina, joiden mukaan nimettiin katuja ja oppilaitoksia.
”Juuri niiden muisto, jotka puolsivat idän ja lännen sovintoa, jauhautui olemattomiin blokkien välillä, kun kylmän sodan konflikti alkoi”, kuvaa Ohler.
NORMAN Ohler (s. 1970) on kirjoittanut romaaneja ja elokuvakäsikirjoituksia. Soluttautujat on hänen toinen tietokirjansa.
Hänen edellisen tietokirjansa merkitys on ollut käänteentekevä. Vuonna 2015 julkaistu Hitlerin tabut (Der totale Rausch: Drogen im Dritten Reich) todisti, kuinka Hitlerin Saksan armeijan voittokulku eli salamasota (Blitzkrieg) perustui pitkälti piristäviin kemikaaleihin, kuten metamfetamiiniin ja kokaiiniin.
Kirja on saanut ylistystä muun muassa historioitsija Antony Beevorilta.
Soluttautujat on vähintään yhtä tärkeä teos dokumentoidessaan vähälle huomiolle jäänyttä vastarintaryhmää.
Vaikka kirjan kuvaaman vastarinnan vaikutus oli lopulta vähäinen, se onnistuu synnyttämään lukijassa lohdullisen tunteen, että pimeimmässäkin yössä jossain päin on aina pieni lepattava valo.
Erkki
Ylipäällikkö
Hassua tuo upseerin natsittelu tässä yhteydessä, kun kyseessä oli nimenomaan natsien vastustaja.
SatSotHist
Kapteeni
Itseä häiritsee että natsit ja kansallissosialistit niputetaan yhdeksi monoliitiksi.
Joku on saattanut olla vakaumuksellinen kansallissosialisti ja silti vastustaa Hitleriä henkilönä. Äärilikkeet ovat aina täynnä erimielisiä ihmisiä.
(En siis artikkelia lukenut, ihan vain yleisenä kommenttina asiaan.)
TantraAmpuja
Korpraali
NSDAP
Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue
NationalSozialistische Deutsche ArbeiterPartei
Siis sosialistinen työväenpuolue, joka on lyhennetty natseiksi tuosta National alusta. Äärioikeistoksi tuo alkuperäinen ajatus ei minusta taivu huonostikaan, vaan niin sitä vain käytetään. Vasemmisto eli sosialistit haluavat ottaa pesäeroa aikaisempaan veljespuolueeseen, joka ammentaa samoista opeista. Siis niistä opeista, jotka saksalaiset maanmiehet 1800-luvun loppupuoliskolla saivat painoon.
Aatu halveksui juutalaista kapitalismia ja piti firmat tiukasti puolueen ohjauksessa. Yläluokasta vain ne, jotka liittyi puolueeseen, säilyttivät asemiaan. Muut pistettiin sivuraiteille. Ei sentään päiviltä, kuten kulakeille eräässä "ääriliberaalissa" valtiossa samoihin aikoihin tehtiin.
Ei ole koskaan mennyt täysin jakeluun, että miten natseista saadaan äärioikeisto.
Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue
NationalSozialistische Deutsche ArbeiterPartei
Siis sosialistinen työväenpuolue, joka on lyhennetty natseiksi tuosta National alusta. Äärioikeistoksi tuo alkuperäinen ajatus ei minusta taivu huonostikaan, vaan niin sitä vain käytetään. Vasemmisto eli sosialistit haluavat ottaa pesäeroa aikaisempaan veljespuolueeseen, joka ammentaa samoista opeista. Siis niistä opeista, jotka saksalaiset maanmiehet 1800-luvun loppupuoliskolla saivat painoon.
Aatu halveksui juutalaista kapitalismia ja piti firmat tiukasti puolueen ohjauksessa. Yläluokasta vain ne, jotka liittyi puolueeseen, säilyttivät asemiaan. Muut pistettiin sivuraiteille. Ei sentään päiviltä, kuten kulakeille eräässä "ääriliberaalissa" valtiossa samoihin aikoihin tehtiin.
Ei ole koskaan mennyt täysin jakeluun, että miten natseista saadaan äärioikeisto.
TantraAmpuja
Korpraali
Lisätään vielä, etten fanita entisiä enkä nykyisiä natseja, enkä äärioikeistoa.
Jotenkin vaikuttaa siltä, että nykysosialistit kovasti kiemurrellen välttelevät näitä aikaisempi ansioitaan.
Jotenkin vaikuttaa siltä, että nykysosialistit kovasti kiemurrellen välttelevät näitä aikaisempi ansioitaan.
Ero tulee siitä, ettei Hitlerin kansallissosialismilla ole oikein mitään ideologista tekemistä sosialismin kanssa paitsi nimi
.
Eikö? Hänhän sosialisoi kaiken valtion johdon (eli itsensä) alle.Ero tulee siitä, ettei Hitlerin kansallissosialismilla ole oikein mitään ideologista tekemistä sosialismin kanssa paitsi nimi
Aika moni johtaja maailmanhistoriassa on "sosialisoinut" vallan itselleen eikä se tee heistä sosialisteja. Ainakin uskoisin, että oppineilla voisi olla sanomista jos menee sanomaan Julius Caesarin tai Caesar Augustuksen olleen sosialisteja
.Vakavammin sanottuna se, kuka tai mikä taho pitää valtaa ei määritä sitä, onko hallinto vasemmistolainen tai oikeistolainen.
Erkki
Ylipäällikkö
Ja siinä vaiheessa kun puolueesta tuli keskeinen osa valtionhallintoa, siihen piti liittyä, mikäli halusi edetä urallaan. Niinpä puolueen jäsen ei useinkaan ollut mikään vakaumuksellinen aatteen mies. Aivan samoin oli Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisessa maissa. Taisi olla Tito, jonka mukaan puolueeseen kuuluu enemmän egoisteja kuin kommunisteja.
TantraAmpuja
Korpraali
Kun alkuperäisessä saksankielisessä puolueen nimessä jo mainitaan sosialistinen työväenpuolue, niin millä logiikalla päädytään näkemykseen, ettei kyseessä ole sosialistinen järjestelmä?
Ihan kovin kaukana lokakuun vallankumouksesta eivät 30-luvun tapahtumat Saksassa ole. Sosialismissa ymmärtääkseni yksinkertaistetusti edistetään työväen oloja. Täsmälleen näinhän tehtiin Saksassakin. Aatu ja Jooseppi nousivat molemmat ns. kansan riveistä. Eivät eliitistä, siis siitä oikeistosta.
Sosialistisen järjestelmän erilaisia mitä ihmeellisempiä viännöksiä (savolaisittain) on ollut ja on edelleen lukematon määrä aasiasta eteläamerikkaan. Mitkä näistä ovat sitten oikeaa sosialismia? Väitetään, ettei NL:ään ollut oikeaa sosialismia, kun se meni ja kellahti katolleen koko viritys.
Ihan kovin kaukana lokakuun vallankumouksesta eivät 30-luvun tapahtumat Saksassa ole. Sosialismissa ymmärtääkseni yksinkertaistetusti edistetään työväen oloja. Täsmälleen näinhän tehtiin Saksassakin. Aatu ja Jooseppi nousivat molemmat ns. kansan riveistä. Eivät eliitistä, siis siitä oikeistosta.
Sosialistisen järjestelmän erilaisia mitä ihmeellisempiä viännöksiä (savolaisittain) on ollut ja on edelleen lukematon määrä aasiasta eteläamerikkaan. Mitkä näistä ovat sitten oikeaa sosialismia? Väitetään, ettei NL:ään ollut oikeaa sosialismia, kun se meni ja kellahti katolleen koko viritys.
tulikomento
Supreme Leader
Tulee mieleen mm. Gregor Strasser NSDAP:n alkuajoilta. Aatu murhautti sitten tämän 1934 "pitkien puukkojen yön" puhdistuksessa.
tulikomento
Supreme Leader
Olisko rotuopeilla ja ankaralla rotuvihalla sekä arjalaisella herrarotuajattelulla mitään tekemistä asian kanssa ?
Sillä logiikalla, ettei puolue noudattanut sosialistista ideologiaa millään tavalla. Se, että puolueen nimessä on sana "sosialistinen" ei tee siitä sosialistista (sana "sosialistinen" tuli muutenkin mukaan vasta myöhemmin. Alkuperäinen nimi oli DAP). Sen sosialismin pitäisi näkyä politiikassa ja se ei mitenkään natsien politiikassa näkynyt.
Bolsupäällikkö idässä piti kyllä firmat vielä tiukemmassa ohjauksessa. Taisi peräti kansallistaa jo kättelyssä ne, toisinkuin Adi, joka sai fyffet vaalikampanjointiinsa nimenomaan siltä vanhalta oikeistolta. Lupaus oli tietysti se, että vasemmiston suu tukitaan, lakkoilu lopetetaan ja työehdoista ei sovi kiistellä.....juutalaiset ryöstetään puhtaaksi ja yrityksille taataan orjatyövoimaa, rahoitusta, suuria tilauksia asevoimilta ja resursseja kysta kyllin Euroopasta ja vihoviimein elintilan muodossa idästä. Ukrainasta piti tulla oikea vilja-aitta, Venäjältä piti köijjätä luonnonvarat ja orjat, puolalaiset ja baltit sopi orjuuttaa myös....
Kyllä tää kuvio oli niin oikeistolainen kuin olla voi. Mutta eipä hätää, Idän Päällikkö piti pintansa koko ajan, että vertailu bolsuvasemmistoon oli helppoa.
Minusta on ihan vitun hervotonta luokitella oikeisto ja tai vasemmisto tänään Hitlerin tai Stalinin tekojen mukaan, he ovat ainakin tähän saakka kyenneet vetämään pohjat, toivottavasti kukaan ei pistä paremmaksi, mitä en ihmettelisi sitäkään, kun ihmiskunnan rikosrekisteriä vähän tsiigaa.
TantraAmpuja
Korpraali
On ja ei täysin ole.
Mutta kuten tiedetään, niin punaisen kirjan porukat ovat toteuttaneet etnisiä puhdistuksia jopa siinä määrin, että aatu vaikuttaa näpertelijältä. Miksi näitä ei sitten nimitetä äärioikeistoksi?
En halua vängätä, vaan kunhan olen yrittänyt pohdiskella.
No mutta. Vammaiset ja järkiköyhät piti vapauttaman elämän ikeestä, kansat orjuuttaa, sotia niin että tyrät rytkää, vallata ja pommittaa. Ja ne pahimmat -toiset- piti kaasuttaa ja uunittaa....polkea ihmisarvo järeän preussilaisrautasaappaan alle, unohtaa demokratia turhakkeena, oikeusvaltio oli tyhjäke.....kummasti kelpasi sakuille niin kauan, kun homma oli voiton syrjässä kiinni....