pstsika
Haukka
Viiden Leopardin Panssariprikaati
Valtatie kolmosen Parolan risteystä komistaa vapunpäivästä alkaen Leopard-panssarivaunu. Vaunu on tienviittana Panssariprikaatiin ja panssarimuseoon.
Leopard-tienviitasta voisi päätellä Parolannummen Panssariprikaatista löytyvän kymmeniä panssareita. Mutta prikaatissa on vain joukkueen verran Leopardeja, eli 4-5 kappaletta. Panssariprikaatia sanan varsinaisessa mielessä ei enää ole, vaan lähinnä vain hallinnollinen kokonaisuus. Panssariprikaati oli aiemmin Suomen puolustuksen teräsnyrkki, jonka vastahyökkäyksellä olisi lyöty maahan tunkeunut vihollinen. Panssariprikaati voitiin perustaa, kun 1980-luvun luvun lopulla saatiin hankittua neuvostoliittolaisia T-72-panssarivaunuja. Panssarivoimien osalta tilanne näytti hyvältä, kun taistelupanssareiden tueksi oli lisäksi panssaroituja BMP-rynnäkkö- ja tulenjohtopanssarivaunuja sekä MTLB- miehistönkuljetusvaunuja ja -vetäjiä sekä erilaista panssaroitua erikoiskalustoa muun muassa liikkeenedistämiseen.
Panssariprikaatin kannalta tilanne tuntui vain paranevan, kun 1990-luvun alussa saimme DDR:n kauppojen avulla lisää T-72 vaunuja ja myös 122 mm:n telahaupitseja. Näin saatiin prikaati valmiiksi. Aina paremmalta tuntui, kun Alankomaista saatiin 2000-luvun alkupuolella hankittua saksalaisia Leopard-panssareita.
Leopard-panssareiden sijaan prikaati johtaa tänään muun muassa paria sotilastoimistoa, ilmatorjuntayksikköjä ja viestikoulua. Panssarivaunumiesten koulutus tapahtuu Karjalan Prikaatissa. Ei ihme, että panssarimies seniorieverstiluutnantti Pekka Kantakoski (s.1925) on kauhuissaan panssarivoiman sirottelusta valmiusprikaatien tulitueksi. Yhtä tyrmistynyt hän on kirjassaan Tuhottu armeija meneillään olevasta puolustusvoimauudistuksesta.
Saksalaiset kehittivät panssaritaktiikan huippuunsa ennen toista maailmansotaa. Se toimi huipputehokkaasti kevään 1940 Ranskan kukistamisessa. Vaikka ranskalaisilla oli runsaasti tulivoimaisempia vaunuja kuin saksalaisilla, romahti heidän puolustuksensa kuin korttitalo. Saksalaiset panssaridivisioonat etenivät häikäilemättömästi syvälle vihollisen selustaan. Avoimista sivustoista ei ollut haittaa, kun syvälle edenneet panssarikiilat sotkivat puolustajan johdon ja huollon.
Saksalaiset käyttivät täysin hyväkseen moottoroitujen divisioonien suurta etua, liikkuvuutta. Perinteisesti panssarivaunut olivat jalkaväen tulitukena ja tietysti liikkuivat jalkaväen tahtiin eli kävelyvauhtia. Saksan panssaridivisioonat viettivät juhlaa myös operaatio Barbarossan alkuvaiheessa. Sotaonnen käännyttyä ne pystyivät vielä alivoimaisinakin hämmästyttäviin suorituksiin puna-armeijan tällöin paitsi lukumääräistä, niin myös laadullista ylivoimaa vastaan.
Mutta takaisin tähän päivään; Leopardeilla ei varustettukaan Panssariprikaatia, vaan vaunut on jaettu valmiusprikaateille. Siellä niiden on Kantakosken mukaan tarkoitus toimia joukkueittain, siis neljän vaunun yksikköinä. Kantakoskea nuoremmat panssarimiehet kuitenkin vakuuttavat, että ratkaisu on oikea: Massiivinen panssariprikaati olisi liian helppo maali vastustajan ilmavoimille. Palveluksessa olevien panssariupseerien ja virallisen linjan mukaan Kantakoski ei ole selvillä panssarijoukkojemme nykyisestä käyttöajatuksesta.
Tuskin kukaan on kuvitellut Parolan Panssariprikaatin hyökkäävän yhtenä kokonaisuutena. Tosin kuvaus tälläisestä vastahyökkäyksestä löytyy ruotsalaisesta kylmän sodan aikaisesta Operation Garbo- nimisestä skenaariokirjasta, jossa prikaati iskee idästä tulevan panssarikiilan kylkeen Elimäen peltoaukeilla.
Mutta entäpä jos idästä joskus tuleekin rajan yli prikaatin vahvuinen panssariosasto. Siellä nimittäin on edelleen ihan oikeita panssariprikaateja. Mitenkä silloin neljän vaunun joukkueet pystyvät teräsvyöryä rajaamaan?
Itse en ole mikään panssarialan asiantuntija. Toki olen lukenut ainakin muutaman opintoviikon verran kirjallisuutta panssarisodankäynnistä. Varusmiehenä olin panssaripioneeri, kuten vuonna 1964 Panssariprikaatin pioneereja komeasti kutsuttiin. Kosketus panssarialaani keskittyi loppumattomaan telamiinojen raahaamiseen, joskus sentään näimme silloisia Comet-panssareita. Erityisesti tulee mieleen Korian aliupseerikoulu, jossa me oppilaat veimme hevosrattailla miinat pioneerityömaalle. Yksi ryhmä oli aisoissa ja toinen työnsi. Hevosia ei aisoihin saatu, koska kuormamme painoi tonnin verran, ja ohjesäännön mukaan hevonen sai vetää enintään 350 kilon kuormaa.
P.S. Kun aikanaa kuulin Parolan risteykseen tulevasta panssarista, pidin selvänä, että siihen tulee T-72. Niin ajatteli Panssariprikaatikin. Mutta Maavoimien Esikunta linjasi, että Leopard sen olla pitää. Kai tämäkin on sitä Nato-yhteensopivuutta.
Suomen Sotilas 3/2014 s. 98 Knuuti
--------------------------------
Kirjoitus- ja asiavirheet kopioitu sellaisenaan lehdestä.
En tiedä pitäisikö tuhista, että vittu mitä paskaa SS ulostaa aiheuttaen pelkkää haittaa tuollaisella disinformaatiolla vai pitäiskö nauraa. Koko kirjoitelma tiivistyy toiseksi viimeisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen.
Valtatie kolmosen Parolan risteystä komistaa vapunpäivästä alkaen Leopard-panssarivaunu. Vaunu on tienviittana Panssariprikaatiin ja panssarimuseoon.
Leopard-tienviitasta voisi päätellä Parolannummen Panssariprikaatista löytyvän kymmeniä panssareita. Mutta prikaatissa on vain joukkueen verran Leopardeja, eli 4-5 kappaletta. Panssariprikaatia sanan varsinaisessa mielessä ei enää ole, vaan lähinnä vain hallinnollinen kokonaisuus. Panssariprikaati oli aiemmin Suomen puolustuksen teräsnyrkki, jonka vastahyökkäyksellä olisi lyöty maahan tunkeunut vihollinen. Panssariprikaati voitiin perustaa, kun 1980-luvun luvun lopulla saatiin hankittua neuvostoliittolaisia T-72-panssarivaunuja. Panssarivoimien osalta tilanne näytti hyvältä, kun taistelupanssareiden tueksi oli lisäksi panssaroituja BMP-rynnäkkö- ja tulenjohtopanssarivaunuja sekä MTLB- miehistönkuljetusvaunuja ja -vetäjiä sekä erilaista panssaroitua erikoiskalustoa muun muassa liikkeenedistämiseen.
Panssariprikaatin kannalta tilanne tuntui vain paranevan, kun 1990-luvun alussa saimme DDR:n kauppojen avulla lisää T-72 vaunuja ja myös 122 mm:n telahaupitseja. Näin saatiin prikaati valmiiksi. Aina paremmalta tuntui, kun Alankomaista saatiin 2000-luvun alkupuolella hankittua saksalaisia Leopard-panssareita.
Leopard-panssareiden sijaan prikaati johtaa tänään muun muassa paria sotilastoimistoa, ilmatorjuntayksikköjä ja viestikoulua. Panssarivaunumiesten koulutus tapahtuu Karjalan Prikaatissa. Ei ihme, että panssarimies seniorieverstiluutnantti Pekka Kantakoski (s.1925) on kauhuissaan panssarivoiman sirottelusta valmiusprikaatien tulitueksi. Yhtä tyrmistynyt hän on kirjassaan Tuhottu armeija meneillään olevasta puolustusvoimauudistuksesta.
Saksalaiset kehittivät panssaritaktiikan huippuunsa ennen toista maailmansotaa. Se toimi huipputehokkaasti kevään 1940 Ranskan kukistamisessa. Vaikka ranskalaisilla oli runsaasti tulivoimaisempia vaunuja kuin saksalaisilla, romahti heidän puolustuksensa kuin korttitalo. Saksalaiset panssaridivisioonat etenivät häikäilemättömästi syvälle vihollisen selustaan. Avoimista sivustoista ei ollut haittaa, kun syvälle edenneet panssarikiilat sotkivat puolustajan johdon ja huollon.
Saksalaiset käyttivät täysin hyväkseen moottoroitujen divisioonien suurta etua, liikkuvuutta. Perinteisesti panssarivaunut olivat jalkaväen tulitukena ja tietysti liikkuivat jalkaväen tahtiin eli kävelyvauhtia. Saksan panssaridivisioonat viettivät juhlaa myös operaatio Barbarossan alkuvaiheessa. Sotaonnen käännyttyä ne pystyivät vielä alivoimaisinakin hämmästyttäviin suorituksiin puna-armeijan tällöin paitsi lukumääräistä, niin myös laadullista ylivoimaa vastaan.
Mutta takaisin tähän päivään; Leopardeilla ei varustettukaan Panssariprikaatia, vaan vaunut on jaettu valmiusprikaateille. Siellä niiden on Kantakosken mukaan tarkoitus toimia joukkueittain, siis neljän vaunun yksikköinä. Kantakoskea nuoremmat panssarimiehet kuitenkin vakuuttavat, että ratkaisu on oikea: Massiivinen panssariprikaati olisi liian helppo maali vastustajan ilmavoimille. Palveluksessa olevien panssariupseerien ja virallisen linjan mukaan Kantakoski ei ole selvillä panssarijoukkojemme nykyisestä käyttöajatuksesta.
Tuskin kukaan on kuvitellut Parolan Panssariprikaatin hyökkäävän yhtenä kokonaisuutena. Tosin kuvaus tälläisestä vastahyökkäyksestä löytyy ruotsalaisesta kylmän sodan aikaisesta Operation Garbo- nimisestä skenaariokirjasta, jossa prikaati iskee idästä tulevan panssarikiilan kylkeen Elimäen peltoaukeilla.
Mutta entäpä jos idästä joskus tuleekin rajan yli prikaatin vahvuinen panssariosasto. Siellä nimittäin on edelleen ihan oikeita panssariprikaateja. Mitenkä silloin neljän vaunun joukkueet pystyvät teräsvyöryä rajaamaan?
Itse en ole mikään panssarialan asiantuntija. Toki olen lukenut ainakin muutaman opintoviikon verran kirjallisuutta panssarisodankäynnistä. Varusmiehenä olin panssaripioneeri, kuten vuonna 1964 Panssariprikaatin pioneereja komeasti kutsuttiin. Kosketus panssarialaani keskittyi loppumattomaan telamiinojen raahaamiseen, joskus sentään näimme silloisia Comet-panssareita. Erityisesti tulee mieleen Korian aliupseerikoulu, jossa me oppilaat veimme hevosrattailla miinat pioneerityömaalle. Yksi ryhmä oli aisoissa ja toinen työnsi. Hevosia ei aisoihin saatu, koska kuormamme painoi tonnin verran, ja ohjesäännön mukaan hevonen sai vetää enintään 350 kilon kuormaa.
P.S. Kun aikanaa kuulin Parolan risteykseen tulevasta panssarista, pidin selvänä, että siihen tulee T-72. Niin ajatteli Panssariprikaatikin. Mutta Maavoimien Esikunta linjasi, että Leopard sen olla pitää. Kai tämäkin on sitä Nato-yhteensopivuutta.
Suomen Sotilas 3/2014 s. 98 Knuuti
--------------------------------
Kirjoitus- ja asiavirheet kopioitu sellaisenaan lehdestä.
En tiedä pitäisikö tuhista, että vittu mitä paskaa SS ulostaa aiheuttaen pelkkää haittaa tuollaisella disinformaatiolla vai pitäiskö nauraa. Koko kirjoitelma tiivistyy toiseksi viimeisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen.
