Näin sunnuntain ratoksi oli Hesarin maailmaasyleilevä Tommi Nieminen kirjoittanut kolumnin Suomen Poliisin panssariautoista. Minulla meinasi tulla oksennusta suuhun ja aamukahvia nenästä kun luin tuota todellisuudesta vieraantunutta jeesustelua, jossa ohitettiin täysin mm. Poliisin kohtaamien väkivaltatilanteiden vaativuuden nousu verrattuna Reinikaisen aikoihin. Lisäksi tällaiset kuin Itsenäisyyspäivän anarkomarkot, Helsingin Makasiinien poltot tai smash asem kapinoinnit lakaistaan sujuvasti pöydän alle koska "suomalainen vain kirjoittaa nimensä nettiaddressiin". Tulee taas kerran mieleen Churchillin viisaus: "paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu äänestäjän kanssa"
Lähde:
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-200...4kMkelIEz0mbzn9akBfAouU6y04FzCqCmtl2aanGPe1AU
"
Jos poliisi haluaa pysyä kansan ystävänä, käyttäköön panssariajoneuvoja vain ääritilanteissa
Maailmalla on nähty, että jos poliisi päättää olla olematta kansan ystävä, siitä tulee sen vihollinen – Suomessa sitä virhettä ei ole syytä toistaa, kirjoittaa kolumnissaan Tommi Nieminen.
(KUVA: Matti Pikkujämsä)
Tommi Nieminen HS
Julkaistu: 30.12. 2:00 , Päivitetty: 30.12. 10:39
Katu erottaa ranskalaisen ja suomalaisen. Edellinen on siellä, jälkimmäinen ei.
Kun Ranskassa hallitus kertoo nostavansa polttoaineveroa, lähes 300 000 tavallista ranskalaista pukee ylleen keltaisen huomioliivin ja panee ranttaliksi. Pian autot roihuavat Champs-Élysées’n varrella ja mellakkapoliisit nostavat kilpensä kivisateessa.
Ranskalainen on 1700-luvun lopulta asti ymmärtänyt, ettei veroissa ole kyse veroista, vaan vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta – tai tarkemmin sanottuna niiden puutteesta.
Kun suomalainen suuttuu autoveroista, hän avaa tietokoneen ja klikkaa esiin kansalaisaloitteen ”dieselautojen käyttövoimaveron poistosta”. Sitten hän lämmittää saunan ja on tunnin kuluttua unohtanut koko asian.
Jos epäilet edellistä esimerkkiä kärjistykseksi, niin tiedoksi, että joulukuun 28. päivänä kyseisellä dieselvero-kansalaisaloitteella oli 117 753 allekirjoitusta.
Suomalaiset ovat esivaltaa kunnioittavaa kansaa.
Aina kun tästä kansasta on noussut Sini Saarelan tai Arndt Pekurisen kaltaisia kansalaisaktivisteja, on laajan suomalaisen keskiluokan yleinen mielipide kääntynyt nopeasti olemassa olevan järjestyksen tueksi.
Siksi hämmästyttikin, kun Poliisihallitus juuri joulunpyhien alla esitteli uusimmat ostopäätöksensä.
Poliisi on ostamassa viisitoista sotilastyyppistä Mercedes-Benzin panssariajoneuvoa. Yhden ajoneuvon hinta on varusteineen noin 400 000 euroa ja paino 5 400 kiloa. Ne hankitaan koviin tehtäviin, joissa poliisi tarvitsee luotisuojattua kalustoa.
Käytännössä nämä tehtävät ovat Suomessa tarkoittaneet ampumistapauksia. Sellaisia on ollut 2000-luvulla muutamia vuosittain, ja on kyseenalaista, kuinka monessa niistä olisi ollut käyttöä panssaroiduilla ajoneuvoilla. Niinpä poliisi puolustautui jo valmiiksi sillä, että panssariautoilla ryhdytään tekemään ”ihan normaalia katupartiointia”.
Se tuskin oli viisas lupaus. Kun panssaroitu pelotekärry ajetaan Helsingin Mannerheimintielle, ja sen tummennettujen lasien takana näkyvät vain anonyymin konstaapelin ääriviivat, viesti on se, ettei ratin takana ole ihminen vaan voimaltaan ylivertainen turvallisuuskoneisto.
Tähän viestiin perustuu poliisin läsnäolo autoritaarisissa valtioissa.
Epäilen, kannattaako Suomen poliisia kehittää samaan suuntaan.
On tullut maailmalla nähtyä monen sortin poliiseja. Pahoja ja hyviä. Perusongelma on yksinkertainen: jos poliisi päättää olla olematta ystävä, siitä tulee vihollinen.
Kesällä 2011 olin intialaisessa Naten kylässä. Oli täysi paniikki. Juoksin kyläläisten seassa rakennusten taakse suojaan, koska poliisit ampuivat kovilla. Yksi kyläläinen kuoli, viisi haavoittui. Osa heistä oli osoittanut mieltään lähistön ydinvoimalaa vastaan.
Valko-Venäjällä ottivat illaksi kuulusteluihin, sillä minulta puuttui hotellin voucher. Intian Kashmirissa turvallisuuspoliisi saapui aamulla hotellille ja tiedusteli kohteliaaseen äänensävyyn, mitä olen tehnyt parin edellisen vuorokauden aikana. Kun kerroin kautta rantain, poliisi tarkensi, että toki hän tietää jo joka ikisen edellispäivinä ottamani askeleen.
Kunhan nyt tekee asian selväksi.
Yhteistä edellä mainituille maille on se, ettei tavallinen kansa koe poliisia ystäväksi.
Suomen poliisi on tehnyt kaksin käsin brändityötä.
Sitä ovat vaikkapa lukuisat tosi-tv-sarjat poliisien arjesta. Näissä pitkälti dramatisoiduissa näennäisdokumenteissa normipoliiseista on käsikirjoitettu nykypolven Reinikaisia, jotka sarkastisesti komentaen mutta oikeudenmukaisesti kohdellen taluttavat kapakkatappelijat putkaan.
Koska moni nuori tuskin tietää Artturi Sakari Reinikaista, kerrottakoon, että hän oli fiktiivinen konstaapeli, jota Tenho Saurén esitti vuosina 1982–83 tv-sarjassa Reinikainen.
Reinikainen oli iäkäs rivikyttä, jonka hallitseva luonteenpiirre oli kärttyisyys. Hän kuitenkin hanskasi arkiset poliisitehtävät ilman voimankäyttöä. Hän oli katujen sosiologi, joka ymmärsi, että kun kansalainen hairahtuu, syytä on myös yhteiskunnassa.
Reinikainen oli tv-käsikirjoittajien eettinen ohjeistus siitä, mihin poliisin pitäisi pyrkiä. Perusohje oli fiksu: mitä tunnistettavampana pysyy tavallinen partiopoliisi, sitä turvallisemmaksi kansa kokee arjen. Mitä sotilaallisemmin poliisi taas varustetaan, sitä armeijamaisemmin se käyttäytyy.
Poliisi perustelee panssarimersuja ja konepistooleja sillä, että sen työtehtävät ovat koventuneet.
Mutta se on vain osatotuus.
Järjestäytyneen rikollisuuden määrässä ei ole tapahtunut ainakaan vuosikymmeneen merkittäviä muutoksia. Rikollisjärjestöjä on 80–90, ja niissä on yhteensä noin tuhat jäsentä. Uusi uhka toki rantautui elokuussa 2017, kun Turussa tehtiin Suomen ensimmäinen islamistinen terrori-isku.
Poliittisten laitojen ääriliikkeet ovat toistaiseksi pieniä, ja ne ovat hallittavissa myös nykykalustolla, jos poliisilla on siihen motivaatiota.
Tilastot eivät ylipäätään tue väitettä, että Suomi olisi muuttunut väkivaltaisemmaksi. Päinvastoin. Suomi on turvallisempi kuin koskaan. Henkirikollisuus oli vuonna 2016 ”kaikkien aikojen matalimmalla tasolla”, kertoo Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
Suhteessa väkilukuun Suomessa tapetaan tai murhataan ihmisiä vähemmän kuin kertaakaan tilastoituna aikana eli vuodesta 1754."