Kaasusumuttimen hankkiminen ‒ kuten hallintolupien hankkiminen yleensä ‒ perustuu sidottuun oikeusharkintaan. Sidotussa harkinnassa on kyse laillisuusharkinnasta, jossa viranomainen käyttää harkintavaltaa lainsäätäjän sallimissa rajoissa. Pelkistäen todettuna sidotussa oikeusharkinnassa periaatteena on se, että lupa on aina myönnettävä, jos luvan myöntämisen edellytykset ovat olemassa.
Kaasusumutinluvan yhtenä alkuperäisenä käyttötarkoituksena on ollut oman tai toisen henkilökohtaisen koskemattomuuden taikka omaisuuden suojeleminen. Luvan antamista harkittaessa tulisi lupaviranomaisen aina tarkkaan ottaa huomioon hakijan todellinen tarve oman tai jonkun toisen koskemattomuuden taikka omaisuuden suojelemiseen. Pelkkä hakijan omaan käsitykseen perustuva huoli omasta tai toisen turvallisuudesta ei olisi riittävä peruste, vaan lisäksi tulisi olla olemassa jokin yleisesti ajateltavissa oleva todellinen tarve suojeluun. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi sitä, että luvan antaminen edellyttäisi aina jotakin jo sattunutta uhkausta tai vaaraa. Riittävää olisi siten esimerkiksi se, että olosuhteet olisivat yleisen elämänkokemuksen mukaan erityisen alttiit koskemattomuuden loukkauksille. Jo tapahtuneet toistuvat järjestyshäiriöt puoltaisivat myös luvan antamista. Samoin eräät ammattikunnat, kuten muun muassa vartijat, järjestyksenvalvojat ja tietyt valtion viranomaiset, omaavat usein tarpeen jo työnsä luonteen puolesta oman henkilökohtaisen tai toisen koskemattomuuden taikka omaisuuden suojelemiseen.
Suojelemisen tarve voisi yhtä hyvin koskea työtä kuin vapaa-aikaakin. (HE 110/2000 vp, s. 45/II.)