Tuossa mainitaan paljon veljeksiä. Oliko Suomessa oikein tarkoituksella sijoitettu saman perheen pojat samaan SA-yksikköön? Tehtiinkö tuota muiden maiden armeijoissa? Entä Puolustusvoimat nykyään? Katsotaanko sukulaissuhteita ollenkaan, kun sijoitetaan reserviläisiä? Noin ohimennen sanottuna ensimmäinen sijoitukseni varusmiespalveluksen jälkeen oli samassa pataljoonassa isäni kanssa, mutta voi olla sattumaa. Nyt ei taideta isäukkoa enää rintamalle päästää ja omakin sijoitus vaihtunut taaemmaksi etulinjasta....
Talvisodassa pataljoonia modostettiin samoista kylistä ja kyllä jatkosodassakin jalkaväkirykmenttien pataljoonat olivat pääosin samoilta alueilta, vaikka hajauttamista oli enemmän. Siitä oli se hyöty, että miehet tunsivat toisensa. Haittana oli se, että jos pataljoona oli oikein pahassa paikassa, tappioita kertyi samalle seudulle.
Talvisodan suurimmat suhteelliset tappiot (miesväestön lukumäärään nähden) osuivat pieniin kyliin. Längelmäki, Pihlajavesi, Kuhmalahti, Pälkjärvi, Sumiainen, Soini,
Taipalsaari, Soanlahti, Simo ja Sodankylä.
Suurin yhtenä päivänä samaa paikkakuntaa koskeva tappio sattui Rantasalmelle (46 poikaa Petäjäsaaressa). Laatokan Petäjäsaaren 400 miehellä oli lopulta vastassaan Laatokan jäätä pitkin tulleet 7000 neuvostosotilasta ja 34 panssaria. Petäjäsaari käytännössä taisteli viimeiseen mieheen.
Samasta perheestä tietenkin saattoi mennä poikia myös jatkosodassa. Virtolainen Karttilan perhe menetti sodissa kaikki neljä poikaansa. Taipaleessa kaatui yksi, yksi hyökkäysvaiheessa ja viimeiset kaksi heinäkuussa 1944 Äyräpäässä. Siinä meni sekin poika, joka ei talvisotaan vielä joutunut, kun oli silloin vasta 15-vuotias.
Talvisodan hengestä järkyttävä kertomus on kahdesta pojasta, jotka kieltäytyivät noudattamasta helmikuun lopussa käskyä ja jättämästä Terenttilän viitosta. Koko joukkue oli pyyhkiytynyt helmikuun helvettiviikoilla pois pelistä tukikohdassa ja vastahyökkäyksissä, joilla sitä otettiin takaisin. Kun kaksi oli enää jäljellä, he saivat käskyn luopua tukikohdasta. Pojat olivat nähneet kaikkien kylän miesten antavan henkensä tuon hankalassa paikassa olevan tukikohdan vuoksi eikä heidän luontonsa suostunut siihen, että he antaisivat tukikohdan taistelutta. Seuraavassa hyökkäyksessä nämä viimeiset kaksi puolustajaa kaatuivat Terenttilän viitoseen.
Yksi pataljoona Polónin joukkueenjohtajista (Kalle Sistola) kirjoitti 1950-luvulla kirjan, jossa hän kertoi, miten katkeraa oli Taipaleen puolustajien rauhan tultua marssia 100 kilometriä länteen ja antaa viholliselle se maa, jota nämä eivät edes taistellen olleet saavuttaneet.