Todennäköisyys selvitä ehjänä

mitään, mutta jos miehiä poistuu rivistöstä sen vuoksi, että ei enää nappaa, niin

Kavereita ja kaveria ei jätetä. Joukko, joka ei voi luottaa tähän yksinkertaiseen Kultaiseen sääntöön ei todennäköisesti selviä ehjänä pahasta paikasta vaan hajoaa paineen kasvaessa. Jokainen, jolla on järkikulta päässä ymmärtää tämän Asian tosiolevan merkityksen. Oma joukko ja sen johtajat ovat taistelijan tärkeimmät ihmiset ja luottamuksen on toimittava joka suuntaan. Tämä ei suinkaan ole idealistista haavehuttua vaan käytyjen sotien kuorruttamaa cremeä prinsessakakun pinnalla.

Kaveria ei jätetä. Esim. amerikkalaiset ovat kärsineet paljon tappioita hakiessaan omiaan pois tst-kentiltä. Vietnamin sodan aikaan osa suurista kopteritappioista johtui juuri tästä. Tuntuu tästä samettituolilta käsin hurjalta miettiä kuinka pannaan kaksi kallista häkkyrää, lentäjät ja ea-ryhmä hakemaan kahta rikki valmiiksi ammuttua sotilasta vihollisalueelta ns. kuumasta....se tuntuu hullulta. Mutta eipä se ole. Katsottiin ja katsottaneen edelleen elintärkeäksi se, että sotilaat saattoivat ja saavat luottaa siihen, ettei "kaveria jätetä".
 
Kavereita ja kaveria ei jätetä. Joukko, joka ei voi luottaa tähän yksinkertaiseen Kultaiseen sääntöön ei todennäköisesti selviä ehjänä pahasta paikasta vaan hajoaa paineen kasvaessa. Jokainen, jolla on järkikulta päässä ymmärtää tämän Asian tosiolevan merkityksen. Oma joukko ja sen johtajat ovat taistelijan tärkeimmät ihmiset ja luottamuksen on toimittava joka suuntaan. Tämä ei suinkaan ole idealistista haavehuttua vaan käytyjen sotien kuorruttamaa cremeä prinsessakakun pinnalla.

Kaveria ei jätetä. Esim. amerikkalaiset ovat kärsineet paljon tappioita hakiessaan omiaan pois tst-kentiltä. Vietnamin sodan aikaan osa suurista kopteritappioista johtui juuri tästä. Tuntuu tästä samettituolilta käsin hurjalta miettiä kuinka pannaan kaksi kallista häkkyrää, lentäjät ja ea-ryhmä hakemaan kahta rikki valmiiksi ammuttua sotilasta vihollisalueelta ns. kuumasta....se tuntuu hullulta. Mutta eipä se ole. Katsottiin ja katsottaneen edelleen elintärkeäksi se, että sotilaat saattoivat ja saavat luottaa siihen, ettei "kaveria jätetä".
Tuossa aiemmin jo alustin niin mitä mieltä porukat ovat! Onko nykyinen puoli vuotta ja olemattomat kertausharjoitukset vähän vähän porukan yhteen hitsaamiseen? Ehtiikö siinä ns. tuntemattomasta tulemaan "veli"? Tekniset taidot varmaan oppii puolessa vuodessa ja varmaan nopeamminkin mutta se tuntuu vähän lyhyeltä ajalta juuri hitsata joukko yhteen. Lisäksi jos se on vain suoritusperusteista niin tiedä toimiiko miten. Lähes joka viikonloppu komppania hajoaa lomille.
 
Mikäs legendaarinen amerikkalaislausahdus kuultiin merijalkaväen kersantin suusta Normandiassa?

"aiotteko elää ikuisesti"? Aivan. Lihamyllyyn joutuvan joukon kärkitaistelijat eivät voi ryhtyä käsittelemään prosenttilukuja tai todennäköisyyksiä. Heidän on johdettava esimerkillään ja saatava joukko mukaan leikkiin.

Tuollaisen lauseen väitetään kirvoittavan kamalassakin tilanteessa erilaisia reaktioita. Osa itkee, osa räjähtää lauseen esittäjälle, osa tyrmistyy ja osa enemmän tai vähemmän vaiti tai jopa lamaantunut. Pääasia on se, että kärkitaistelija saa joukon mukaansa ja väitetään, että noin se suunnilleen sujuu pahassa tilanteessa. Tilastomatematiikkaa laajasti esitelmöimällä se ei onnistu varmasti.

Eversti Norman Cota Omaha-maihinnousukaistan rannalla totesi sotilailleen aika kylmäverisesti: "Gentlemen, we are being killed on the beaches. Let us go inland and be killed."

Samalla rannalla eversti Taylor: "There are only two kinds of people who are staying on this beach: those who are already dead and those that are gonna die. Now get off your butts, you're the fightin' 29th."

On muuten huomionarvoista, että hyökätessä on turvallisempaa pysytellä liikkeellä kuin "jäädä tuleen makaamaan", asia jota kokemattomampien sotilaiden oli vaikea ymmärtää.
 
Viimeksi muokattu:
Modernin psykologian/ kriminologian data-setin valossa noin 2% miespuolisesta väestöstä on väkivaltaisia sosiopaatteja... ja nämä itse asiassa ovat todennäköisempiä 'juoksijoita' kuin kuka muu tahansa, koska sosiopatiaan liittyy narsismi useammin kuin ei.
Eli se uhoava ja pelottava "natural born killer" on itse asiassa todennäköisempi rintamakarkuri kuin kuka tahansa meistä perusreserviläisistä.
Noin voisi ehkä olettaa mutta muistaakseni empiirinen data ei tue tuota.
 
Noin voisi ehkä olettaa mutta muistaakseni empiirinen data ei tue tuota.

http://potku.net/tappamisen-psykologiasta-miten-sotilas-saadaan-tappamaan-vastustaja-tarvittaessa/

Swank & Marchandin mukaan 98 % taistelijoista romahtaa oltuaan 60 vuorokautta yhtäjaksoisesti tilanteessa, jossa taistelukosketus viholliseen on jatkuvasti läsnä. Jäljelle jäävät 2 % voidaan heidän mukaansa määritellä aggressiivisiksi psykopaateiksi.

Kaukopartiotiedustelijoiden keskuudessa on todettu myös erityisen vähän psykiatrisia tappioita. Tämän uskotaan johtuvan muun muassa siitä, että lähtökohtaisesti tiedustelijoiden tulee välttää viholliskontaktia ja paeta viholliskosketuksen tullessa, eikä jäädä taistelemaan. Myös tuhoamis- ja iskuoperaatiot ovat luonteeltaan erilaisia kuin peruskiväärimiehen taistelu: operaatiot suunnitellaan valmiiksi, harjoitellaan ennen toiminta-alueelle siirtymistä, jolloin ennalta arvaamattomat tapahtumat vähenevät. Lisäksi Dyerin mukaan niin sanotut ”luontaiset sotilaat”, jotka ovat äärimmäisen harvassa, tapaavat kasaantua tällaisiin kommando-tyyppisiin erikoisyksiköihin, joille yleensä määrätään tuhoamisoperaatioita vihollisen selustassa (Swank & Marchandin mukaan 2 % väestöstä, joilla on aggressiivisia psykopaattisia taipumuksia, jotka eivät kärsi tappamiseen liittyvistä psykiatrisista ongelmista).

https://www.law.upenn.edu/live/files/3108-grossman-on-killing

Viimeinen lause. Aika monet asiat pohjautuvat Swank & Marchandin tutkimukseen:

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21019896

Kannatettavaa lukemista myös:
Made, Not Born: Why Some Soldiers are Better Than Others

https://books.google.fi/books?id=5RFeu9mZOXoC&pg=PA42&lpg=PA42&dq=swank+and+marchand&source=bl&ots=R5q5Bq1OWW&sig=Zy-7hvGLKKxXpwx-97upWYWDDKM&hl=en&sa=X&ved=0ahUKEwiR9fOpxtXPAhUwS5oKHaIIB-wQ6AEILTAD#v=onepage&q=swank and marchand&f=false
 
Viimeksi muokattu:
http://potku.net/tappamisen-psykologiasta-miten-sotilas-saadaan-tappamaan-vastustaja-tarvittaessa/

Swank & Marchandin mukaan 98 % taistelijoista romahtaa oltuaan 60 vuorokautta yhtäjaksoisesti tilanteessa, jossa taistelukosketus viholliseen on jatkuvasti läsnä. Jäljelle jäävät 2 % voidaan heidän mukaansa määritellä aggressiivisiksi psykopaateiksi.

Kaukopartiotiedustelijoiden keskuudessa on todettu myös erityisen vähän psykiatrisia tappioita. Tämän uskotaan johtuvan muun muassa siitä, että lähtökohtaisesti tiedustelijoiden tulee välttää viholliskontaktia ja paeta viholliskosketuksen tullessa, eikä jäädä taistelemaan. Myös tuhoamis- ja iskuoperaatiot ovat luonteeltaan erilaisia kuin peruskiväärimiehen taistelu: operaatiot suunnitellaan valmiiksi, harjoitellaan ennen toiminta-alueelle siirtymistä, jolloin ennalta arvaamattomat tapahtumat vähenevät. Lisäksi Dyerin mukaan niin sanotut ”luontaiset sotilaat”, jotka ovat äärimmäisen harvassa, tapaavat kasaantua tällaisiin kommando-tyyppisiin erikoisyksiköihin, joille yleensä määrätään tuhoamisoperaatioita vihollisen selustassa (Swank & Marchandin mukaan 2 % väestöstä, joilla on aggressiivisia psykopaattisia taipumuksia, jotka eivät kärsi tappamiseen liittyvistä psykiatrisista ongelmista).

https://www.law.upenn.edu/live/files/3108-grossman-on-killing

Viimeinen lause. Aika monet asiat pohjautuvat Swank & Marchandin tutkimukseen:

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21019896

Kannattavaa lukemista myös:

https://books.google.fi/books?id=5RFeu9mZOXoC&pg=PA42&lpg=PA42&dq=swank+and+marchand&source=bl&ots=R5q5Bq1OWW&sig=Zy-7hvGLKKxXpwx-97upWYWDDKM&hl=en&sa=X&ved=0ahUKEwiR9fOpxtXPAhUwS5oKHaIIB-wQ6AEILTAD#v=onepage&q=swank and marchand&f=false
Noh tämä tukee ehkä osuvammin sitä mitä yritin sanoa, liittyen Sardaukarin alkuperäiseen postiin... eli joukon koheesioon kohdistettuna, kuka jää sinne tuleen evakuoimaan haavoittunutta ressutoveria. Ei se sankarityyppi/ tappaja / ruumiintekijä välttämättä, vaan ihan perusmosuri Suomen Raskaasta.
Onko rohkeampaa tulen alla tuhota yksi vihollinen vai pelastaa/ vetää pois tulen alta yksi omista pojista, se lienee jokaisen oma valinta jos edes tulta kestää? Itse en tiedä kun en ole tuollaisessa tilanteessa ollut.
 
Israelilainen tutkimus selvitti aika selkeästi, miksi sotilaat eivät karkaa tms. (tuossa samassa potku.netin artikkelissa).

Israelilainen sotilaspsykologi Ben Shalit haastatteli israelilaisia sotilaita välittömästi taistelun jälkeen, kysyen mikä taistelussa on pelottavinta. Hän odotti vastauksia, jotka olisivat esimerkiksi ”hengen menetys” tai ”haavoittuminen ja jääminen hylättynä kentälle”. Siksi vastaukset yllättivätkin, sillä haavoittumisen tai kuoleman pelko olivat toissijaisia verrattuna pelkoon ”toisten luottamuksen pettämisestä”. Shalit haastatteli myös ruotsalaisia rauhanturvaajia, joilla ei ollut taistelukokemusta. Tässä tapauksessa hän sai odotetun kaltaisia vastauksia: ”kuolema ja haavoittuminen” olivat pelottavimpia asioita taistelukentällä. Shalit’n johtopäätös oli, että taistelukokemus vähentää kuoleman ja haavoittumisen pelkoa. Mitchell Berkun (1958) ja Shalit molemmat toteavat tutkimuksissaan, että kuoleman tai haavoittumisen pelko ei ole ensisijainen psykiatristen traumojen aiheuttaja taistelukentällä. Suurin pelko sen sijaan on, että ei pysty täyttämään niitä kauhistuttavia vaatimuksia, joita taistelutilanteeseen liittyy.
 
Eli rupeatko mieluummin tappamaan perivihollista vai pelastamaan yhtä omaa? Itse valitsen jälkimmäisen.
 
Paras keinohan tuollaista karkuruutta estettäessä (omasta mielestäni siis) olisi hitsata se joukko yhteen jo nyt. Eli, ne kaverit ei siinä vierellä ole kavereita vaan veljiä. Ei onnistu puolessa vuodessa ei sitten millään.
Toki näin. Tästähän lähdetään.
Vaan kukapa tietää, miten yksilö ja joukko reagoi tositilanteessa. En tiedä minäkään. Mutta ero on siinä, että tahtoisin koittaa ilman tilastomatemaattista luikurointia.
 
Tilastomatematiikkahan pätee vain suurempien määrien ollessa kyseessä, yksilölle sillä ei sinänsä ole suurempaa merkitystä.
 
Tuossa aiemmin jo alustin niin mitä mieltä porukat ovat! Onko nykyinen puoli vuotta ja olemattomat kertausharjoitukset vähän vähän porukan yhteen hitsaamiseen? Ehtiikö siinä ns. tuntemattomasta tulemaan "veli"? Tekniset taidot varmaan oppii puolessa vuodessa ja varmaan nopeamminkin mutta se tuntuu vähän lyhyeltä ajalta juuri hitsata joukko yhteen. Lisäksi jos se on vain suoritusperusteista niin tiedä toimiiko miten. Lähes joka viikonloppu komppania hajoaa lomille.
Väittäisin, että riittää. Olen minä kokenut porukan yhteenhitsaantumista jo muutamissa päivissä. Siis muidenkin kuin itseni taholta. Ja mitä olen varusmiehien kanssa puhellut, niin kovasti tuntuvat pitävän porukastaan. Tämä kaikki antaa minusta hyvän pohajn tositilanteessa tapahtuvalle loppusilaukselle.
 
Israelilainen tutkimus selvitti aika selkeästi, miksi sotilaat eivät karkaa tms. (tuossa samassa potku.netin artikkelissa).

Israelilainen sotilaspsykologi Ben Shalit haastatteli israelilaisia sotilaita välittömästi taistelun jälkeen, kysyen mikä taistelussa on pelottavinta. Hän odotti vastauksia, jotka olisivat esimerkiksi ”hengen menetys” tai ”haavoittuminen ja jääminen hylättynä kentälle”. Siksi vastaukset yllättivätkin, sillä haavoittumisen tai kuoleman pelko olivat toissijaisia verrattuna pelkoon ”toisten luottamuksen pettämisestä”. Shalit haastatteli myös ruotsalaisia rauhanturvaajia, joilla ei ollut taistelukokemusta. Tässä tapauksessa hän sai odotetun kaltaisia vastauksia: ”kuolema ja haavoittuminen” olivat pelottavimpia asioita taistelukentällä. Shalit’n johtopäätös oli, että taistelukokemus vähentää kuoleman ja haavoittumisen pelkoa. Mitchell Berkun (1958) ja Shalit molemmat toteavat tutkimuksissaan, että kuoleman tai haavoittumisen pelko ei ole ensisijainen psykiatristen traumojen aiheuttaja taistelukentällä. Suurin pelko sen sijaan on, että ei pysty täyttämään niitä kauhistuttavia vaatimuksia, joita taistelutilanteeseen liittyy.
Toisaalta tuo voi selitää miksi se sosiopaatti/psykopaatti on sodassa tehokas mutta ei välttämättä kärsi posttraumaattisesta tressireaktiosta.
 
Itse pelkasin alussa sita, olenko natsojeni arvoinen, teenko kaiken varmasti oikein. Olenko huolehtinut varmasti kaiken, etta jokainen tulee kotiin takaisin. Koskaan en pelannyt kuolemista, se ei edes kaynyt mielessa. Meilla haavoittui mies, ja jokainen meista oli valmis vaikka uhraamaan oman henkensa, etta veli saadaan pois.
Sina olet ja sina ajattelet tovereitasi, veljia samassa asepuvussa, miesta taikka naista vierella. Koetat huolehtia heista, ja kun pilliin "vihelletaan: se kaikki pelko poistuu ja koulutus hyppaa tilalle. Adrenaliini hakkaa, mutta aivot toimivat moitteettomasti. Jaat kaskyt ja ohjeet, kaikki tapahtuu kuten pitaa.
Kuolema on vain asia joka ei tule mieleen.
Naet sotilaan joka eparoi, tiedat etta jokainen kokee asiat eri tavalla, siita on jo puhuttu. Menet viereen, et huuda, kysyt onko kaikki hyvin ja hymyilet. Toinen vastaa, etta pelottaa, kerrot, etta kaikkia pelottaa, mutta joitain vain enemman. Ystavallinen tokaisu, mennaat, veljet odottaa, ja paikalle paastyaan, ymmartaa muiden hymyillessa, etta turhaan pelkasi, ettei ole toisten arvoinen.

Mikaan ei ole niin halveksittavaa, kuin pelkurimainen toverien jattaminen taistelukentalle.
 
Itse pelkasin alussa sita, olenko natsojeni arvoinen, teenko kaiken varmasti oikein. Olenko huolehtinut varmasti kaiken, etta jokainen tulee kotiin takaisin. Koskaan en pelannyt kuolemista, se ei edes kaynyt mielessa. Meilla haavoittui mies, ja jokainen meista oli valmis vaikka uhraamaan oman henkensa, etta veli saadaan pois.
Sina olet ja sina ajattelet tovereitasi, veljia samassa asepuvussa, miesta taikka naista vierella. Koetat huolehtia heista, ja kun pilliin "vihelletaan: se kaikki pelko poistuu ja koulutus hyppaa tilalle. Adrenaliini hakkaa, mutta aivot toimivat moitteettomasti. Jaat kaskyt ja ohjeet, kaikki tapahtuu kuten pitaa.
Kuolema on vain asia joka ei tule mieleen.
Naet sotilaan joka eparoi, tiedat etta jokainen kokee asiat eri tavalla, siita on jo puhuttu. Menet viereen, et huuda, kysyt onko kaikki hyvin ja hymyilet. Toinen vastaa, etta pelottaa, kerrot, etta kaikkia pelottaa, mutta joitain vain enemman. Ystavallinen tokaisu, mennaat, veljet odottaa, ja paikalle paastyaan, ymmartaa muiden hymyillessa, etta turhaan pelkasi, ettei ole toisten arvoinen.

Mikaan ei ole niin halveksittavaa, kuin pelkurimainen toverien jattaminen taistelukentalle.
Luen aina mielelläni ja myös ajatuksen kanssa tekstejäsi. Olet meistä harvoja, joilla on selvästi oikeaa taistelukokemusta.
Olitko ryhmänjohtajana? Talvi- ja jatkosotien aikaisista muisteloista kumpuaa joistakin esiin ajatus, että johtajan on vastuunsa ja toimintavelvoitteensa vuoksi tavallaan helpompi painaa oma pelko taka-alalle. Mitä mieltä olet tästä?
Taisi olla muuten tämä Alpo Reinikaisen muistelmat.
 
Luen aina mielelläni ja myös ajatuksen kanssa tekstejäsi. Olet meistä harvoja, joilla on selvästi oikeaa taistelukokemusta.
Olitko ryhmänjohtajana? Talvi- ja jatkosotien aikaisista muisteloista kumpuaa joistakin esiin ajatus, että johtajan on vastuunsa ja toimintavelvoitteensa vuoksi tavallaan helpompi painaa oma pelko taka-alalle. Mitä mieltä olet tästä?
Taisi olla muuten tämä Alpo Reinikaisen muistelmat.

Johtajalla on yleensä niin paljon muutakin ajattelemista, ettei oikein ehdi siinä sivussa pelkäämään.
 
Haluan puhua todennäköisyyksistä ja miestappioista. Osallistuisitko taisteluun, johon olisi odotettavissa 15% miestappiot? Eli sinulla olisi 85% mahis selviytyä ehjänä. Nämä sattuvat olemaan suurinpiirtein samat prosentit kuin venäläisessä ruletissa, eli 1/6, eli pyöristetysti 17% ja 83%. Kuinka moneen tuollaiseen taisteluun uskaltaisit sitoutua? Mulle riittäisi yksi, paskat housussa. Sen jälkeen en ottaisi edes yhtä taistelua jossa olisi yli 99%:n todennäköisyys selvitä, sillä osaan (useimmiten) lopettaa ajoissa.

Kokeillaanpa eri todennäköisyyksien sarjaa, ja tutkitaan milloin (eli kuinka monen taistelun jälkeen) todennäköisyys selvitä eriasteisten taistelujen sarjasta putoaa alle 50%:n.
95% -> 14 kpl
90% -> 7
85% -> 5
80% -> 4

Selviäminen todennäköisyyksien sarjasta on hyvin helppo laskea. Eli jos matikkakysymys on "Kuinka suurella todennäköisyydellä selviät kolmesta taistelusta, joissa jokaisessa todennäköisyys selviämiseen on 95%?" niin homma menee yksinkertaisesti 0,95 * 0,95 * 0,95 = 0,857 = 85,7%. Kuten yllä nähdään, selviämisen mahikset romahtavat nopeasti 95%:n jälkeen. Jos käyt läpi 7 taistelua, joissa jokaisessa mahdollisuus selvitä on 90%, selviät ehjänä alle 50%:n todennäköisyydellä.

Sanon tämän kaiken vain sen takia että johto ei altistaisi samoja miehiä vaaraan toistuvasti, vaan jakaisivat riskit tasaisemmin kaikkien kesken, sikäli kun se on mahdollista. Ei ole reilua altistaa samoja miehiä 15%:n kuolemis- tai haavoittumisriskiin kerta toisensa jälkeen vasten heidän tahtoaan. Koska uskon yksilönvapauteen, sanon tämän myös siksi, että jokainen mies osaa tehdä informoidun päätöksen joko lopettaa ajoissa tai uhmata kuolemaa. Tietysti taistelukentällä ei välttämättä kerrota tai lasketa prosentteja mutta jokainen voi tutkailla tuntojaan ja arvioida jälkeenpäin että millä todennäköisyydellä sattui äsken selviämään.

Sotatoimista kieltäytyminen voi olla oman joukkueen pettämistä, sekä heidän altistamista suurempaan vaaraan, mutta toivon että joukkue keskustelisi näistä asioista keskenään, ja pääsisi yksimielisyyteen siitä, että milloin riittää. Ei ole joukkueen etu, jos jäsenten välillä on suurta erimielisyyttä siitä milloin on OK kävellä pois. Lähtökohta on se, että jokainen aloitti touhun, ja jatkaa touhua omalla vastuullaan, eikä ole kenelläkään nokankoputtamista alkaa itkemään poiskävelijää petturiksi. Se "petturi" sentään jossain vaiheessa puki vermeet ylleen, tarttui aseeseen ja otti kilpaa koppeja sirpaleista muun joukkueen mukana. Ne ketkä puolustavat Suomea, heidän kuuluisi myös puolustaa yksilönvapautta.

Raiskaat nyt kyllä matematiikkaa aika pahasti. Klassista todennäköisyyttä ei voida laskea, mikäli alkeistapausten (tässä niitä on kaksi: selviää tai ei selviä) todennäköisyydet eivät ole symmetrisiä (eli yhtä suuria).
Suosittelen kertaamaan pitkän matematiikan ainakin todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen osalta.

Tilastollinen todennäköisyys taas ei ole todennäköisyyslaskennan näkökulmasta todennäköisyys lainkaan, vaan havainnoitujen mielivaltaisesti samanlaisiksi määriteltyjen satunnaisilmiöiden mielivaltaisesti määriteltyjen alkeistapausten frekvenssin raja-arvoista tehty tulkinta, jolla ei ole eksaktia matemaattista pohjaa. Siihen ei voida soveltaa klassisen todennäköisyyden laskukaavoja.
Ja sitä paitsi tällainen haavoittumistodennäköisyys on mahdotonta antaa tietämättä täydellisesti taistelun olosuhteita, koska jokainen taistelu on omanlaisensa satunnaisilmiö.
 
Keeganin mukaan Ranskan armeijan kapinat 1. maailmansodassa olivat pahimmat niissä divisioonissa joiden tappiot ylittivät sata prosenttia. (Vääräleuoille tiedoksi että kaatuneet ja haavoittuneet oli varmasti korvattu täydennysmiehillä :D)

Syitä kapinalle oli lukuisia, mutta ilmeisesti 100% tappio on käännekohta joka aiheuttaa pysyvän iskun yksikön moraalille. Ymmärrettävästi se voi syödä miestä, kun näkee että meidän porukasta ei kukaan poistu omin jaloin.

Ei varmaan ihmekään, ei tuollaisessa porukassa voi oikein odottaakaan minkäänlaista koheesiota, kun siinä ei ole oikein mitään kiinnekohtia. "Kaikki" ovat tulleet tipoittain yksikköön ja jos on siellä jonkun oppinut tuntemaan, niin se on luultavasti kuollut pian tämän jälkeen. Jos siellä on jotakin "vanhoja", niin nämä eivät välttämättä ole erityisen suuri apu yhteenkuuluvuuden luomisessa, päin vastoin, he eivät halua tutustua tykinruokaan.
 
Ei varmaan ihmekään, ei tuollaisessa porukassa voi oikein odottaakaan minkäänlaista koheesiota, kun siinä ei ole oikein mitään kiinnekohtia. "Kaikki" ovat tulleet tipoittain yksikköön ja jos on siellä jonkun oppinut tuntemaan, niin se on luultavasti kuollut pian tämän jälkeen. Jos siellä on jotakin "vanhoja", niin nämä eivät välttämättä ole erityisen suuri apu yhteenkuuluvuuden luomisessa, päin vastoin, he eivät halua tutustua tykinruokaan.

Tuo samahan oli US Armyn ongelmana 2. maailmansodassa etenkin Euroopassa. Täydennysmiehet tulivat tipoittain yksikköön, usein kesken taistelun. Usein eivät edes tienneet muiden nimiä ennen kaatumistaan ja päinvastoin. Veteraanit taas eivät halunneet olla suuremmin tekemisissä täydennysmiesten kanssa, koska näillä oli suurin riski kaatua tai haavoittua heti kättelyssä. Yleisesti oli hyvää tuuria, jos sattuivat kokeneen kersantin alaisuuteen, jolla hyvällä tuurilla taas saattoi olla aikaa opettaa muutamia perusasioita ennen tulikastetta.
 
Back
Top