Tuntematon sotilas filmataan taas.

[Panssari Salama]

Kyllä! Ja tokihan elokuvassa luodaan monin keinoin erilaisia tunnetiloja kohtauksiin ja katsojille, joten voisin elokuvanteosta mitään tietämättömänä kuvitella että taitava ohjaaja lyö tarvittaessa taistelekniikkaa tietoisesti korville luodakseen haluamaansa tunnetilaa kohtaukseen. Historiallinen tarkkuus kuuluu dokumenttielokuvaan, muussa elokuvassa sen perusteltu ja harkittu rikkominen ei minusta ole virhe.

Tyypillisin elokuvaohjaajan muokkaus oikeaan taktiikkaan kai on laittaa näyttelijät huomattavasti tiiviimpään muotoon kuin mikä oikein olisi, jotta mahtuisivat paremmin samaan kuvaan ja tunnelmaan.

 

[Herman30]

Vihje: tsekkaapa kohtaus jossa Koskela kaatuu.

Et sitten halua paljastaa? Laita edes YV;nä jos et halua koko foorumille.

 

[Panssari Salama]

Et sitten halua paljastaa? Laita edes YV;nä jos et halua koko foorumille.

Koskela teki virheen kun otti ja kuoli?

 

[Hallinkorva]

Koskela nousee pystyyn heittämään suoraan tankin edessä pyrkien osumaan vaunun ylärakenteisiin. Telan katkaisu varmaan olisi tuossa se keino, ja sen voisi suorittaa ojasta tai painanteesta ehkä jopa ehjin nahoin.

Kirjassa muistaakseni hänet kaataa pikakiväärisuihku jostain sivulta, kun hän hiukan kohottautuu.

Kasapanos oli talvisodassa vielä yleisesti kaksikiloinen mutta 1944 käsittääkseni kolme, neljäkiloinen.

Se aikaisempi hyökkäysvaiheen kohtaus, missä Hietanen vie miinan telan alle, tapahtui osapuilleen noin. Tosin sen vei pioneeri, joka ei myöskään tilanteessa saanut mitään vammoja.

 

[tulikomento]

Koskela nousee pystyyn heittämään suoraan tankin edessä pyrkien osumaan vaunun ylärakenteisiin. Telan katkaisu varmaan olisi tuossa se keino, ja sen voisi suorittaa ojasta tai painanteesta ehkä jopa ehjin nahoin.

Kirjassa muistaakseni hänet kaataa pikakiväärisuihku jostain sivulta, kun hän hiukan kohottautuu.

Kasapanos oli talvisodassa vielä yleisesti kaksikiloinen mutta 1944 käsittääkseni kolme, neljäkiloinen.

Se aikaisempi hyökkäysvaiheen kohtaus, missä Hietanen vie miinan telan alle, tapahtui osapuilleen noin. Tosin sen vei pioneeri, joka ei myöskään tilanteessa saanut mitään vammoja.

Ei vaan eikös Ville Vaitelias saa osuman kp-sarjasta heti kasapanoksen heiton jälkeen ? Eli minun ymmärtääkseni vaunun suojamiehistöön kuulunut jalkaväkimies ampui Koskelan.

 

[Viljami]

Kirjassa Koskelan kaatuminen kuvataan siten, että hän ottaa tietoisesti riskin jokseenkin varmasta kuolemasta. Rokka kommentoi jotain itsensä tapattamisesta. Koskela on tuossa vaiheessa menettänyt toivonsa koko tulevan elämänsä suhteen. Eli siinä mielessä tuo virhe on uskollisuutta alkuperäisteokselle, mikäli nyt oikein ymmärsin edelläolevan keskustelun. En ole vielä saanut aikaiseksi katsoa Louhimiehen elokuvaa, joten en osaa sen tarkemmin sanoa.

 

[Hallinkorva]

Ei vaan eikös Ville Vaitelias saa osuman kp-sarjasta heti kasapanoksen heiton jälkeen ? Eli minun ymmärtääkseni vaunun suojamiehistöön kuulunut jalkaväkimies ampui Koskelan.

Katsoin kirjasta. Se oli kp tien toiselta puolelta eikä pk. Kirjan mukaan hän heitti kyyrystä alakautta kohdassa, jossa oja kiersi kiven, eli siinä oli mutka. Vihollisen kp-miehet olivat jo uran toisella puolella samalla tasalla.

Elokuvassa on osapuilleen juuri näin, mutta nousee aika pystyyn.

 

[lukkarinapulainen]

Marxisti? Demari-Linnalle varmasti hyvä määritelmä. Leninisti? Ei missään nimessä.

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ku...uvostoystavyytta-kaantyiko-han-stalinistiksi/

Väinö Linna pönkitti lujasti neuvostoystävyyttä – Kääntyikö hän stalinistiksi?
ESSEE: Kirjailija asettui 1970-luvulla Neuvostoliitolle mieluisten rauhanpropagandistien riveihin.

Presidentti Urho Kekkonen ja kirjailija Väinö Linna olivat ystävystyneet 1960-luvun alussa. Kekkonen tapaili Linnaa, mainosti tämän teoksia, lähetti kannustavia yksityisviestejä sekä kutsuja itsenäisyyspäivän vastaanotoille.

Linnan ymmärrys lähihistoriasta lienee paljossa velkaa juuri Kekkoselle. Ajatus siitä, että pöyhkeät suomalaiset olisivat provosoineet talvisodan, ilmestyi Kekkosen puheisiin ennen kuin Linna omaksui sen hassutuksen, kirjoittaa historioitsija Erkki Vettenniemi Parnassossa.

Suomen Kuvalehti julkaisee Vettenniemen kirjoituksen kokonaisuudessaan.

Oliko kansalliskirjailijaksi korotettu ja sukupolvesta toiseen suosionsa säilyttänyt Väinö Linna (1920–1992) sittenkin toisinajattelija?

Kysymys saattaa hätkähdyttää. Tietokirjailija Matti Salminen vastasi siihen myöntävästi viime syksyn teoksessaan Toisinajattelijoiden Suomi, joka esitteli Linnan esseistinä. Tai oikeastaan hän käsitteli yhtä ainoaa kirjoitusta, 1950-luvulla laadittua ja tuolloin julkaisematta jäänyttä esseetä, jossa nuori Linna näköjään flirttaili ateismin kanssa.

Linnan sinänsä kiehtovaan tekstiin sivilisaation syntyteorioineen en nyt kajoa. Kansalliskirjailija totisena toisinajattelijana on asia erikseen, ja sen pulman pariin johdattelee vuonna 1990 ilmestynyt puhe- ja kirjoituskokoelma Murroksia, josta Salminen ihailemansa artikkelin keksi.

Hänen nähdäkseen tuo antologia ”paljasti Väinö Linnan todellisen maailmankatsomuksen, joka oli paljon syvällisempi kuin kukaan olisi ehkä romaanien perusteella osannut aavistaa”.



Maailmankatsomus kattaa historiantajun: miten ymmärrämme menneisyyden ja miten työstämme sen avulla nykyisyyttä. Avataan siis Murroksia ja selataan esiin alun perin puhuttuna kuultu teksti ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.

Linna oli pitänyt sen puolivirallisessa porukassa, Tampereen Paasikivi-Seurassa marraskuun 1977 lopulla – sattumoisin yhden yön etäisyydellä talvisodan syttymisen vuosipäivästä.

Kirjailija-esitelmöitsijän mukaan bolševikkien valtaannousu 1917 oli itsenäisyytemme edellytys, joten ”olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat”.

Toisin kävi: Suomen itärajalle avautui railo. Se ei ollut sama kuilu kuin Uuno Kailaan kuulussa runossa, jossa korostuvat ”orjuus ja pakkotyö” ja jota kai Linnakin lapsuudessaan tankkasi.

Kun Kailaan riimissä ”hyisenä henkii Itä”, Linnan loihtiman rajan takana häämötti rauhantahtoisesti sosialismia rakentanut suurvalta, joka halusi pienelle naapurilleen kaikkea hyvää ja kaunista.

Ikävä kyllä harvat suomalaiset tunnistivat Leninin ja kumppaneiden kunnialliset aikeet. Siitä seurasi, että ”itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme”.

Harha-askeleet Linna tiivisti tähän tapaan: poliittiset päättäjät lietsoivat vihaa ja saivat aikaan sodan.

Tarkennan vielä, että Tuntemattoman sotilaan tekijä ei tuolloin ajatellut kesäkuussa 1941 leimahtanutta konfliktia. Linna tarkoitti talvisotaa, joka oli hänen konseptissaan yksinomaan Suomen vika. Sen sijasta, että Stalinin suomalaisia seuraajia olisi kuunneltu, heitä vainottiin:

Varsinkin työväestön piirissä oli voimakasta myötätuntoakin Neuvostoliittoa kohtaan, eriasteisena tosin sielläkin, mutta niin kuin tiedämme, se oli osaksi työnnetty maan alle tai sitten siltä puuttui ilmaisu – ja sen mukana vaikutusmahdollisuudet.

Miksi Linna manipuloi historiaa kuin paraskin stalinisti? Eikö hän muka tiennyt, millaisia seurauksia Stalinin suomalaisten ihailijoiden ”vaikutusmahdollisuuksien” lisääntymisellä olisi ollut?

Hän vieläpä painatti puheensa kirjaan ajankohtana, jolloin neuvostokolossi oli kaatumaisillaan ja myös sen maan historiankirjoitus vapautunut ideologisesta holhouksesta.

Linnan historiantulkintaa pitäisin näiltä osin nimenomaan stalinistisena. Generalissimus Stalinin arvovallan turvin lukuisat suomalaiset – eivät vain kommunistit – äityivät uskottelemaan, että Suomen koko sotienvälinen idänpolitiikka olisi ollut yhtä suurta erehdysten sumaa. Vasta kahden hävityn sodan jälkeen suomalaiset luopuivat itsetuhoisista aggressioistaan.

Uutta ulkopoliittista ajattelua oli sittemmin juurrutettu uppiniskaiseen kansaan niin menestyksellisesti, että Linnaa lainaten sen ”olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme”.

Stalinistinen historianväärennös ei nakertanut Linnan arvostusta.

Ylätyyliin viritetty Tampereen-puhe päättyi tasavallan presidentin vuolaaseen ylistykseen, olihan Paasikivi-Seuran sessio asiallisesti ottaen vaalikokous. Helmikuun 1978 presidentinvaalit lähestyivät, ja Linna oli lupautunut sosialidemokraattien listoille Urho Kekkosen valitsijamiesehdokkaaksi.

Kekkonen voitti, Linna hävisi: kansa ei suonut kirjailijalle tilaisuutta äänestää mielestään ainoaa kelvollista kandidaattia.

Linnan ymmärrys lähihistoriasta lienee paljossa velkaa juuri Kekkoselle. Ajatus siitä, että pöyhkeät suomalaiset olisivat provosoineet talvisodan, ilmestyi Kekkosen puheisiin ennen kuin Linna omaksui sen hassutuksen.

Presidentti ja kirjailija olivat ystävystyneet 1960-luvun alussa. Kekkonen tapaili Linnaa, mainosti tämän teoksia, lähetti kannustavia yksityisviestejä sekä kutsuja itsenäisyyspäivän vastaanotoille. Linna palkitsi korkean tason huomion kauniisti.

Järkälemäisen Väinö Linnan elämän (2006) kirjoittajaa Yrjö Varpiota siteeraten: ”Hän alkoi kokea tarpeelliseksi kommentoida valtionjohdon ja erityisesti Kekkosen politiikkaa rakentavaan sävyyn.”

Tai ehkä tulisi puhua imartelevasta sävystä? Linna esiintyi ilmeisesti ensimmäisen kerran poliittisen historian revisionistina keväällä 1973. Ruotsissa vieraillessaan hän tuomitsi Suomen sotienvälisten vuosien ”neuvostovastaisen propagandan” ja väitti talvisodan johtuneen suomalaispoliitikkojen ”taitamattomuudesta”.

Kansalliskirjailijan yllättäviä näkemyksiä selostettiin kotimaan lehdissä, mutta niin kookkaalle jalustalle Linna oli jo hilattu, että hänen arvostustaan ei stalinistinen historianväärennös nakertanut.



Tietenkään Linna ei ollut stalinisti sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei ollut edes vakavamielinen marxilainen, vaikka vanhemmiten ilmoittikin tutkivansa uudemman kerran Marxin ja Engelsin traktaatteja.

Linna oli sitoutumaton sosialidemokraatti, jonka näkyvimpiä myönnytyksiä ajankohdan hurmahenkiselle vasemmistovirtaukselle oli Kulttuurivihkoille vuonna 1975 annettu haastattelu.

Lehteä julkaissut Kulttuurityöntekijäin liitto oli ”taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden marxilais-leniniläinen järjestö”, kuten virallinen ilmaisu kuului. Epävirallisesti Kulttuurivihkot tunnettiin taistolaiskommunistien kiilusilmäisenä äänenkannattajana.

Laajassa haastattelussa Linna osoitti hallitsevansa niin sanotusti edistyksellisen puheenparren prikulleen.

Hän korosti Leninin roolia Suomen itsenäistymisessä, kehotti kiihdyttämään kulttuurivaihtoa Neuvostoliiton kanssa, paheksui lännestä ryöpsähtelevää ”massaviihdettä”, ymmärsi Chilen sotilaskomennon Suomen kansalaissodan kautta, kummasteli kouluissamme tapahtuvaa ”totuuden” vääristelyä, ja levitti antaumuksella maailmanrauhan jaloa sanomaa:

Pitää antaa tukea käytännössä niille yhteiskunnallisille voimille, jotka ylläpitävät rauhankehitystä. Kansanvaltaisille voimille, vasemmistolle ja kulttuurikentässä kaikille rauhan asiaa ajaville pyrkimyksille. — Jokaiselle ihmiselle tulisi asettaa tämä velvoitus. Kouluopetuksessa tätä puolta voitaisiin luullakseni enemmän painottaa.

Kirjailijoita suljettiin vankeuteen. Linna ei lausunut sanaakaan heidän puolestaan.

Kirjailijan järkeilyssä ei sinänsä ollut mitään raskauttavaa, mutta silloisessa kontekstissa hän asemoitui Neuvostoliitolle alisteisten rauhanpropagandistien riveihin.

Samanaikaisesti sen maan toisinajattelijoita, heidän joukossaan Linnan kollegoja, suljettiin vankeuteen ja psykiatrisiin laitoksiin sekä passitettiin karkotukseen ja pakkotöihin. Julkisissa yhteyksissä Linna ei tietääkseni lausunut sanaakaan heidän puolestaan. Miksi?

Linnan tunteneet tahot voivat halutessaan esittää omat arvionsa. Hekään tuskin kykenisivät tarjoamaan ikään kuin lopullista vastausta.

Nuori Linna palvoi Dostojevskia, joka ilmoitti omistautuneensa tutkimaan ”ihmisen arvoitusta”, kuten vapaan tahdon ja välttämättömyyden välistä suhdetta.

Varttuneen Linnan arvostama Kekkonen ei presidenttinä koskaan kritisoinut Neuvostoliittoa, ja hänen nöyristelynsä perimmäisistä pontimista kiistellään edelleen. Reaalisosialismin pieninkin arvostelu oli Kekkosen tulkinnassa ”vihaista pikkuilkeyttä”, jonka paikalle hän vaati ”rehellisyyttä”, jota luonnehtisin lähinnä imarteluksi.



Kekkosen ja miksei myös Linnan motiiveja pohdittaessa mielisin muistella pitkäaikaisen pääministerin Kalevi Sorsan yksityistä 1990-luvun tunnustusta.

”Sorsa sanoi, että kyllä me ymmärsimme, mistä tässä ystävyydessä oli kyse, mutta ymmärsikö seuraava sukupolvi”, toimittaja Janne Virkkunen paljasti kirjassaan Päivälehden mies (2013).

Viekkaan hymistelyn saneli siten itsenäisyyden turvaaminen aggressiivisen suurvallan kyljessä, ja jälkipolvien tehtäväksi lankesi verbaalisen savuverhon hälventäminen. Mutta miksi ihmeessä kansalliskirjailija olisi vaivautunut tukemaan valheellisen naapurisovun kulissia?

Väinö Linnahan oli viimeistään 1960-luvulla saavuttanut aseman, jossa hänen ei tarvinnut varoa sanojaan.

Linna oli ystävänsä Matti Kurjensaaren mainintaa lainaten ”kansallinen oraakkeli”, ja juuri siksi hänelle avautui tilaisuuksia tai jopa moraalinen velvollisuus osoittaa myötätuntoa rajan takana vainotuille taiteilijoille.

Mahdollisesti Linna kantoi huolta isänmaansa itsenäisyydestä ja hankkiutui sen tähden neuvostoystävyyden pönkittäjäksi. Sitä kautta selittyisivät hänen itään suuntautuneet vierailunsa, joiden päätteeksi hänellä oli kosolti iloista kerrottavaa.

Vuodenvaihteessa 1963–1964 Lenin-mausoleumi oli remontissa, joten bolševistinen pyhäinjäännös jäi Linnalta näkemättä, mitä hän heti harmitteli. Kremliin hän sitä vastoin pääsi, vieläpä uudenvuoden valtiolliseen vastaanottoon.

”Illallispöytä oli niin runsas että monet ruokalajit täytyi päästää ohi, samoin kuin myös monet maljat oli kuitattava pelkällä lasinkohotuksella, jos aikoi omin jaloin lähteä kotiin”, Linna raportoi Petroskoissa ilmestyneelle Punalipulle.



’Historiaa emme voi muuttaa”, hän lausahti yhtä virallisessa miljöössä, Neuvostoliiton kirjailijaliiton tiloissa. ”Mutta koetetaan antaa tuleville historioitsijoille parempaa aineistoa.”

Neuvostoaineisto oli hänestä priimaa, koska massat keskittivät kaiken tarmonsa ”yhteen päämäärään, tuotannon kasvuun ja hyvinvoinnin kehittämiseen”.

Niin naapurissa, miten meillä? Liian monet tahot haikailivat entisiä aikoja, kaiketi porvarillisen hegemonian vuosia, jolloin asiat olivat vielä olleet oikealla tolalla. ”Puuttuu yhtenäinen, koko kansakuntaa vahvistava näkemys tulevaisuuteen.”

Kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1967, Väinö Linnaa ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajaa Martti Larnia hyysättiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton IV edustajakokouksen vieraina. Kun Larni saattoi jo olla KGB:n vaikuttaja-agentti, jonka paatokselliset puheet palautuivat salaisiin sopimuksiin, Linna nautti luksuskohtelusta vailla tuollaisen työsuhteen langettamia velvoitteita.

Miehet tapasivat Moskovassa muun muassa Mihail Šolohovin, vankan stalinistin, joka oli kunnostautunut Boris Pasternakin ahdistelijana ja jonka epiikkaa Linna entuudestaan ihaili. (He olivat ystävystyneet 1950-luvulla.)

Kohta Linna puolustikin Šolohovia syytöksiltä, joiden mukaan Hiljaa virtaa Don olisi ollut plagiaatti.



Edustajakokouksen anti oli sosialistisen realismin henkeä noudattaen typerryttävän puiseva. Käytävillä ja teetauoilla taas kohistiin neuvostojohdon epäsuosioon joutuneen Aleksandr Solženitsynin avoimesta kirjeestä.

Solženitsyn ehdotti sensuurin lakkauttamista ja ideologisen pakkopaidan hylkäämistä, jotka taisivat olla Moskovan-kokouksen suomalaistarkkailijoille outoja, vieraita vaatimuksia. Linnallahan oli muistissa hänen oman sotaromaaninsa suomalainen sensurointi.

Neuvosto-Karjalan eturivin kirjailijoihin lukeutunut Jaakko Rugojev laati tapaamisesta innostuneen selonteon Punalippuun.

Ihmisinä he ovat kumpikin tavattoman välittömiä, Martti Larni hiukan hienostuneempi, Väinö Linna kansanomaisempi. –Keskustelussamme Väinö Linna tähdensi useampaan otteeseen kirjailijan ja yleensä taiteilijan vastuuta nykyajan yhteiskunnassa.

Neuvostoliiton osalta Linnan vastuunkanto rajoittui toverillisten suhteiden vaalimiseen virallisten tahojen kanssa. Edellisenä vuonna 1966 kirjailijat Andrei Sinjavski ja Juri Daniel oli talutettu ”neuvostovastaisten” tekstiensä vuoksi vankileirille, mikä nostatti protesteja Suomenkin suunnalta, vaan ei oraakkeliksi kutsutun Linnan huulilta.

Itäblokin toisinajattelijat edustivat neuvostoystävyyden vaalijoille häiriötekijää. Heidän tekstuaaliset tihutyönsä joko tuomittiin tai niistä vaiettiin – ja kohotettiin uusi malja ”rauhanomaiselle rinnakkainelolle”.

Poliitikoille moinen käytös oli jossain määrin ymmärrettävää. Mikäli Kalevi Sorsan takautuvaan tokaisuun on uskominen, hehän teeskentelivät yleisen edun nimissä. Arvostetun kirjailijan kohdalla hakisin selitystä opportunismin, tietämättömyyden ja ideologisen ahdasmielisyyden väliltä.

Ihmisen mieli on arvoitus, myös kyseisen kirjailijan.

Tähänastisen todistusaineiston valossa jättäisin avoimeksi, miten lujasti Linna lopulta luotti kommunistisen komennon tuomaan edistykseen. Ihmisen mieli on arvoitus, myös kyseisen kirjailijan, joka kypsällä iällä tuskaantui sielullisten syövereiden penkomiseen.

Linnan stalinistisen käänteen olettaisin silti tapahtuneen heti sodan jälkeen tai kenties jo sillä hetkellä, kun sotaonni kiepsahti Suomen kannalta ikävään suuntaan.

Tulevan kansalliskirjailijan ensimmäiset julkaisut sijoittuvat 1940-luvun loppuun. Hänen silloisen arvionsa mukaan ”kommunismi ilmestyy aina sinne, missä edistys on jäänyt takapajulle, kuten Venäjän ja muiden feodaalivaltioiden kohtalo on osoittanut”.

Tšekkoslovakiassa oli vastikään todistettu kommunistikaappaus, Neuvosto-Virossa jatkuivat Siperian-kyyditykset, ja kaikki tuo näyttäytyi Linnalle edistyksellisten voimien voittona taantumuksen yöstä.

Eikö hän siten ollutkaan dissidentti, Kekkosen Suomen jämerä ja suoraselkäinen toisinajattelija?



Henkensä kaupalla kynäänsä käyttäneistä neuvostokirjailijoista Linna ei liiemmälti innostunut, mutta omalla persoonallisella tavallaan myös hän oli toisinajattelija. Linna tulkitsi lähihistoriamme kriittisiä vuosia – kuten talvisodan taustaa – ja itänaapurin luonnetta toisin kuin selväjärkiset, tarkoituksenmukaisuuden taakasta vapaat aikalaiset.

”Kirjallisuuden tehtävänä on juuri todellisuuden hahmottaminen”, hän linjasi Kulttuurivihkojen tentissä. ”Tuo totuuden etsiminen on minulle keskeinen asia. Totuus on nimittäin melko vaikeasti löydettävissä, sehän hämärretään meiltä maailmassa.”

Linnan lapsuudessa suomalaiset olivat lukeneet Neuvosto-Venäjän karusta todellisuudesta kertonutta käännösteosta Punaisen hämärän maa, ja sen värisen harhan uhriksi vuoden 1918 ”valkoisen valheen” paljastaja näyttäisi päätyneen.



Kirjoittaja Erkki Vettenniemi on historioisija. Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnassossa 3/2017.

Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Juu, Vettenniemikään ei lopulta yhdy määrittelyyn, että Linna olisi edes marxisti. Mutta ymmärrys - hiljainen hyväksyntä, kuten se meillä on ymmärretty - marxistis-leninistä aatetta tottelevaa valtiota kohtaan asettaa poliittisen kannan aika epäilyttävään valoon. Jos meillä - opportunistisena jälkiviisautena ehkä - jopa puna-Erkki on tuominnut leninismin (tämän arvostelu Robert Servicen Lenin-elämäkerrasta blogissaan), niin kai nyt Linnakin.

Enkä muuten kirjoittanut, että tuo Linnan näkökanta (jos sellainen on), olisi tullut kirjoissa esiin: ei mielestäni juurikaan, olihan vapaussodan hävinneelle suomalaiselle osapuolelle ymmärrystä osoittanut jo moni 'oikeistolainen' tai 'valkoinen' kirjailijakin.
Tuntemattomassa taas on selvä pasifistinen näkökanta, jonka voisi helposti nähdä liittyvän 'rauhanaatteeseen'.

'Stalinismi' taas, ihan kuten Solzenitsynkin Vankileirien saaristossa kirjoittaa, on täysin turha määrittely, sen ainoa ero leninismiin on kansainväliset (ts. neuvostovaltion rajojen ulkopuolella tehdyt) salamurhat ja omien puoluekaaderien tappaminen. Kaikki muut neuvostovaltion peruskivet lyötiin paikalleen jo lokakuussa 1917.

Linnan sankari "Täällä Pohjantähden alla" -kirjassakin (joka on mainio romaani, vaikkakin kehno historiakirja) on Janne Kivivuori joka ei lähde kapinoitsemaan.

Mutta ihan aiheesta tämä ei ole kirjan päähenkilö ja kuten tammikuussa 1918 Suomessa, 'kivivuorelaisten' kanta jäi kolmikantaisen aseellisen vallankaappauksen hurmanhuutojen jalkoihin.
Päähenkilö taas on henkilö, jota ei ole ollut missään muodossa olemassa tai on ainakin todellinen harvinaisuus.

Kaikkien vasemmistolaisten määritteleminen marxisti-lenininisteille on sama kuin kaikkien SDP:stä oikealle nimittäminen kommareiksi.

Jota en ole tainnut missään tehdä. Historiallisia pääsuuntauksia sosialismille on sosiaalidemokratia, marxismi eli kommunismi ja kansallinen sosialismi. Kaikki vasemmalla, kuten fascismikin, mutta kaikki eivät suinkaan epädemokraattisia.
Mutta kuten tiedetään, niin 'sosiaalidemokratia' yhtyi vahvasti marxismiin 19. vuosisadan loppuolella niin keski-Euroopassa kuin Venäjälläkin ja Suomessa luokkataistelun ja aseellisen vallankaappauksen puitteissa.
Jopa vielä vuoden 1918 vallankumous- ja kapinavuoden jälkeenkin Saksan keisarikunnan raunioissa, jossa sosiaalidemokraattien johtama hallitus palkkasi vapaajoukot kukistamaan kommunistien kaappauyrityksen ja
täten luoden sosiaalidemokraattisen puolueen ja kommunistipuolueen välille sillattoman kuilun, saksalaiset sosiaalidemokraatit tarrasivat moniin marxilaisiin oppeihin, erityisesti luokkataisteluun.

Tärkeintä oli kuitenkin, että niin saksalaiset kuin suomalaisetkin demarit luopuivat haitallisimmasta marxilaisesta opista, väkivaltaisesta vallankaappauksesta ja panivat sijoitukseksa parlamentaariseen demokratiaan.

Dzugasvili 'löysi' fascismin tai paremminkin 'fasismin' -käsitteen verrattain myöhään, joskus 20- ja 30-luvun vaihteessa ja demarien nimittäminen 'sosiaalifasisteiksi' tuli tietenkin vasta tämän jälkeen.
Eurooppalaiset kansainväliset sosialistit (tämä sisältää sekä sosiaalidemokraatit että kommunistit, jotka eivät suinkaan aja 'kansainvälistymistä' vaan sosialistista internationaalia), italialaiset, saksalaiset ja suomalaisetkin rupesivat käyttämään 'fasismi' -termiä jo ennen marssia Roomaan.

Linnan teoksista taas en ole samaa mieltä. Pohjantähti-trilogia ei ole mielestäni edes hyvä pitäjäkuvaus. Paljon paremman sellaisen antaa mielestäni Santeri Ivalo historiallisissa romaaneissaan, Kianto lähes kaikissa 'korpikirjailijan' kotiseutuja kuvaavissa romaaneissaan ja erityisesti Päätalo Iijoki-sarjassaan (kuvaten kotiseutunsa lisäksi hyvin myös tamperelaisia meininkejä sodan jälkeen).

 

[Hallinkorva]

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ku...uvostoystavyytta-kaantyiko-han-stalinistiksi/



Juu, Vettenniemikään ei lopulta yhdy määrittelyyn, että Linna olisi edes marxisti. Mutta ymmärrys - hiljainen hyväksyntä, kuten se meillä on ymmärretty - marxistis-leninistä aatetta tottelevaa valtiota kohtaan asettaa poliittisen kannan aika epäilyttävään valoon. Jos meillä - opportunistisena jälkiviisautena ehkä - jopa puna-Erkki on tuominnut leninismin (tämän arvostelu Robert Servicen Lenin-elämäkerrasta blogissaan), niin kai nyt Linnakin.

Enkä muuten kirjoittanut, että tuo Linnan näkökanta (jos sellainen on), olisi tullut kirjoissa esiin: ei mielestäni juurikaan, olihan vapaussodan hävinneelle suomalaiselle osapuolelle ymmärrystä osoittanut jo moni 'oikeistolainen' tai 'valkoinen' kirjailijakin.
Tuntemattomassa taas on selvä pasifistinen näkökanta, jonka voisi helposti nähdä liittyvän 'rauhanaatteeseen'.

'Stalinismi' taas, ihan kuten Solzenitsynkin Vankileirien saaristossa kirjoittaa, on täysin turha määrittely, sen ainoa ero leninismiin on kansainväliset (ts. neuvostovaltion rajojen ulkopuolella tehdyt) salamurhat ja omien puoluekaaderien tappaminen. Kaikki muut neuvostovaltion peruskivet lyötiin paikalleen jo lokakuussa 1917.


Mutta ihan aiheesta tämä ei ole kirjan päähenkilö ja kuten tammikuussa 1918 Suomessa, 'kivivuorelaisten' kanta jäi kolmikantaisen aseellisen vallankaappauksen hurmanhuutojen jalkoihin.
Päähenkilö taas on henkilö, jota ei ole ollut missään muodossa olemassa tai on ainakin todellinen harvinaisuus.


Jota en ole tainnut missään tehdä. Historiallisia pääsuuntauksia sosialismille on sosiaalidemokratia, marxismi eli kommunismi ja kansallinen sosialismi. Kaikki vasemmalla, kuten fascismikin, mutta kaikki eivät suinkaan epädemokraattisia.
Mutta kuten tiedetään, niin 'sosiaalidemokratia' yhtyi vahvasti marxismiin 19. vuosisadan loppuolella niin keski-Euroopassa kuin Venäjälläkin ja Suomessa luokkataistelun ja aseellisen vallankaappauksen puitteissa.
Jopa vielä vuoden 1918 vallankumous- ja kapinavuoden jälkeenkin Saksan keisarikunnan raunioissa, jossa sosiaalidemokraattien johtama hallitus palkkasi vapaajoukot kukistamaan kommunistien kaappauyrityksen ja
täten luoden sosiaalidemokraattisen puolueen ja kommunistipuolueen välille sillattoman kuilun, saksalaiset sosiaalidemokraatit tarrasivat moniin marxilaisiin oppeihin, erityisesti luokkataisteluun.

Tärkeintä oli kuitenkin, että niin saksalaiset kuin suomalaisetkin demarit luopuivat haitallisimmasta marxilaisesta opista, väkivaltaisesta vallankaappauksesta ja panivat sijoitukseksa parlamentaariseen demokratiaan.

Dzugasvili 'löysi' fascismin tai paremminkin 'fasismin' -käsitteen verrattain myöhään, joskus 20- ja 30-luvun vaihteessa ja demarien nimittäminen 'sosiaalifasisteiksi' tuli tietenkin vasta tämän jälkeen.
Eurooppalaiset kansainväliset sosialistit (tämä sisältää sekä sosiaalidemokraatit että kommunistit, jotka eivät suinkaan aja 'kansainvälistymistä' vaan sosialistista internationaalia), italialaiset, saksalaiset ja suomalaisetkin rupesivat käyttämään 'fasismi' -termiä jo ennen marssia Roomaan.

Linnan teoksista taas en ole samaa mieltä. Pohjantähti-trilogia ei ole mielestäni edes hyvä pitäjäkuvaus. Paljon paremman sellaisen antaa mielestäni Santeri Ivalo historiallisissa romaaneissaan, Kianto lähes kaikissa 'korpikirjailijan' kotiseutuja kuvaavissa romaaneissaan ja erityisesti Päätalo Iijoki-sarjassaan (kuvaten kotiseutunsa lisäksi hyvin myös tamperelaisia meininkejä sodan jälkeen).

Vettenniemi on erikoinen hahmo historiantutkijana... Väitti Syväsalmen junailleen Lahden doping-käryn. Pyrkii räväköihin tulkintoihin. Ei siihen kukaan tarttunut eikä mitään näyttöä ole koskaan ollut.

Linna itse linjasi kirjallisesti ja julkisesti, että maailmantalouden on oltava vapaata, mutta se tarvitsee tasapainokseen sosialismia; järjestely ei kuitenkaan saa laajentua sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Kekkoslainen hän oli kyllä 1970-luvulla. Toisaalta virolainen kirjailija Tuulik on sanonut vielä 2000-luvulla, että Linna oli yksi "Suomen sillan" kulttuurihenkilöitä, ja Suomen silta piti heitä hengissä. Kävivät tapaamassa ja juttelemassa, että miten tässä retuutetaan näissä oloissa.

Totuus on varmaan monimutkainen.

 

[Hallinkorva]

Muuten olen sitä mieltä, että sosiaalidemokraatit voisivat enemmän arvostaa vaikkapa Risto Rytiä. Ihan vain vastapainona ehkä tunnetuimmalle johtajalleen Otto Wille Kuusiselle.

 

[lukkarinapulainen]

Piti vielä synnintunnuksena kirjoittaa, että myönnän vetäneeni hatusta, siis perseestä, ts. kirjoitin täyttä paskaa eli rehellisesti ilmaistuna valehtelin, kun väitin Linnan julistautuneen marxistis-leninistiksi.
Puolustuksena tosin esitän, että mielessäni oli linkitetty artikkeli sekä mm. Linnan ainakin kerran Tiedonantajalle antama haastattelu tai lausunto (koskien Kursiivin polttoa).

Julistuksille ja muulle julkisuudessa sanotulle en anna arvoa politiikoiden sen paremmin kuin kirjailijoiden kohdallakaan, vaan katson, kuten tälläkin palstalla on useasti ilmaistu, mitä kädet tekevät.

 

[nurmipora]

Usein puhutaan taisteluteknisistä virheistä kun on katseltu sotaelokuvia. Täytyy muistaa ettei oikeassa sodassa usein toimita ohjesääntöjen mukaan. Tilanteet voi usein olla kaoottisia,miehet ajautuvat liian lähelle toisiaan,tehdään hätiköityjä liikkeitä ja suoria virhearvioita. Miksi sotaelokuvissa pitäisi kuitenkin näyttää ainoastaan esimerkillisiä manööverejä kun totuus voi olla aivan muuta.

 

[Viljami]

Muuten olen sitä mieltä, että sosiaalidemokraatit voisivat enemmän arvostaa vaikkapa Risto Rytiä. Ihan vain vastapainona ehkä tunnetuimmalle johtajalleen Otto Wille Kuusiselle.

Kenties Väinö Tannerin arvostaminenkin voisi olla paikallaan. Monet demarit tuntuvat pitävän Tanneria liian oikeistolaisena vaikka hän lienee kyseisen puolueen parhaimmistoa kautta aikojen.

 

[Viljami]

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ku...uvostoystavyytta-kaantyiko-han-stalinistiksi/



Juu, Vettenniemikään ei lopulta yhdy määrittelyyn, että Linna olisi edes marxisti. Mutta ymmärrys - hiljainen hyväksyntä, kuten se meillä on ymmärretty - marxistis-leninistä aatetta tottelevaa valtiota kohtaan asettaa poliittisen kannan aika epäilyttävään valoon. Jos meillä - opportunistisena jälkiviisautena ehkä - jopa puna-Erkki on tuominnut leninismin (tämän arvostelu Robert Servicen Lenin-elämäkerrasta blogissaan), niin kai nyt Linnakin.

Enkä muuten kirjoittanut, että tuo Linnan näkökanta (jos sellainen on), olisi tullut kirjoissa esiin: ei mielestäni juurikaan, olihan vapaussodan hävinneelle suomalaiselle osapuolelle ymmärrystä osoittanut jo moni 'oikeistolainen' tai 'valkoinen' kirjailijakin.
Tuntemattomassa taas on selvä pasifistinen näkökanta, jonka voisi helposti nähdä liittyvän 'rauhanaatteeseen'.

'Stalinismi' taas, ihan kuten Solzenitsynkin Vankileirien saaristossa kirjoittaa, on täysin turha määrittely, sen ainoa ero leninismiin on kansainväliset (ts. neuvostovaltion rajojen ulkopuolella tehdyt) salamurhat ja omien puoluekaaderien tappaminen. Kaikki muut neuvostovaltion peruskivet lyötiin paikalleen jo lokakuussa 1917.


Mutta ihan aiheesta tämä ei ole kirjan päähenkilö ja kuten tammikuussa 1918 Suomessa, 'kivivuorelaisten' kanta jäi kolmikantaisen aseellisen vallankaappauksen hurmanhuutojen jalkoihin.
Päähenkilö taas on henkilö, jota ei ole ollut missään muodossa olemassa tai on ainakin todellinen harvinaisuus.


Jota en ole tainnut missään tehdä. Historiallisia pääsuuntauksia sosialismille on sosiaalidemokratia, marxismi eli kommunismi ja kansallinen sosialismi. Kaikki vasemmalla, kuten fascismikin, mutta kaikki eivät suinkaan epädemokraattisia.
Mutta kuten tiedetään, niin 'sosiaalidemokratia' yhtyi vahvasti marxismiin 19. vuosisadan loppuolella niin keski-Euroopassa kuin Venäjälläkin ja Suomessa luokkataistelun ja aseellisen vallankaappauksen puitteissa.
Jopa vielä vuoden 1918 vallankumous- ja kapinavuoden jälkeenkin Saksan keisarikunnan raunioissa, jossa sosiaalidemokraattien johtama hallitus palkkasi vapaajoukot kukistamaan kommunistien kaappauyrityksen ja
täten luoden sosiaalidemokraattisen puolueen ja kommunistipuolueen välille sillattoman kuilun, saksalaiset sosiaalidemokraatit tarrasivat moniin marxilaisiin oppeihin, erityisesti luokkataisteluun.

Tärkeintä oli kuitenkin, että niin saksalaiset kuin suomalaisetkin demarit luopuivat haitallisimmasta marxilaisesta opista, väkivaltaisesta vallankaappauksesta ja panivat sijoitukseksa parlamentaariseen demokratiaan.

Dzugasvili 'löysi' fascismin tai paremminkin 'fasismin' -käsitteen verrattain myöhään, joskus 20- ja 30-luvun vaihteessa ja demarien nimittäminen 'sosiaalifasisteiksi' tuli tietenkin vasta tämän jälkeen.
Eurooppalaiset kansainväliset sosialistit (tämä sisältää sekä sosiaalidemokraatit että kommunistit, jotka eivät suinkaan aja 'kansainvälistymistä' vaan sosialistista internationaalia), italialaiset, saksalaiset ja suomalaisetkin rupesivat käyttämään 'fasismi' -termiä jo ennen marssia Roomaan.

Linnan teoksista taas en ole samaa mieltä. Pohjantähti-trilogia ei ole mielestäni edes hyvä pitäjäkuvaus. Paljon paremman sellaisen antaa mielestäni Santeri Ivalo historiallisissa romaaneissaan, Kianto lähes kaikissa 'korpikirjailijan' kotiseutuja kuvaavissa romaaneissaan ja erityisesti Päätalo Iijoki-sarjassaan (kuvaten kotiseutunsa lisäksi hyvin myös tamperelaisia meininkejä sodan jälkeen).

Ei Pohjantähti tosiaan mikään hyvä pitäjäkuvaus ole. Mutta kyllä se kaunokirjallisena teoksena ja ihmiskuvauksena on mielestäni varsin hyvä. Henkilöhahmot ovat aika mainioita ja dialogi toimii. Dialogihan on Linnan vahvuus myös Tuntemattomassa. Ei siinäkään ne kuvailevat osuudet niin hääppöisiä ole.

 

[Hallinkorva]

Kenties Väinö Tannerin arvostaminenkin voisi olla paikallaan. Monet demarit tuntuvat pitävän Tanneria liian oikeistolaisena vaikka hän lienee kyseisen puolueen parhaimmistoa kautta aikojen.

Sivupolku, mutta näin se on.

Tanner nujersi kommunismin. Ei yksin, mutta hän sitä toimintaa SDP:n puolelta johti, jopa vankilasta käsin. Hän otti demarit näppeihinsä heti sisällissodan jälkeen, rakensi sillan porvaristoon ja sai vastapalveluksena liki kaiken mitä halusi. Hän näytti vasemmistolle tien rauhanomaiseen vaikuttamiseen ja maltillisti pois väkivaltasuuntaukset.

Lasse Lahtinen Tanner-elämänkerrassaan väittää, että saksalaisilla oli tiedossa 1918, että Suomessa on myös maltillisia sosialidemokraatteja ja heillä on sellainen johtohahmo kuin Väinö Tanner. Saksalaiset ottivatkin yhteyttä Tanneriin ja antoivat maltillisille sosialidemokraateille suojaa voiton huumassa olevilta valkoisilta suomalaisilta. Olihan Elanto antanut ruokaa punaisille, tai olivat ottaneet. Mutta siinä kostonhimossa olisi Tanner voinut mennä. Miksi saksalaiset ajattelivat asian näin pitkälle ja tunsivat näin hyvin tällaisiakin asioita, on ainakin minulle arvoitus.

Suomen sosialidemokraatti -lehti sai sai tilat saksalaisten suojassa. Valkoiset olisivat mukiloineet toimijat heti ilman saksalaisia. Ja juuri tuossa lehdessä se maltillinen sanoma jaettiin. Paksukalloisilla suomalaisilla ei ollut vielä älyä tällaiseen. Eikä ehkä nykyäänkään silloin, kun oikein on tunne päällä.

Presidentin sijaisena sisällissodan hävinneen osapuolen edustaja, Tanner, vastaanotti 16.5.1927 paraatin, jossa kunnioitettiin valkoisten 16. toukokuuta 1918 pidettyä voitonparaatia. Kyseessä oli armeijan lippujuhla ja suojeluskuntaparaati. Yhdeksän vuotta sisällissodan jälkeen. Se oli siihen aikaan temppu. Huuto oli hurjaa puolin ja toisin.

Lasse Lehtisen mukaan SDP puolueena suomettui Tannerin ansiosta 20 vuotta myöhemmin kuin mitä se muuten olisi tehnyt.

 

[lukkarinapulainen]

Ja juuri tuossa lehdessä se maltillinen sanoma jaettiin.

Ja Vihtori Kososen 'Työn vallassa'.

Sosiaalidemokraatti kirjoitti kyllä erittäin katkerasti aina vapaussodan päättymisen vuosipäivänä, myös kymmenen- ja viisitoistavuotispäivinä.
Lehden toinen päätoimittaja myös vuosia myöhemmin onnistui torppaamaan 'Kuhmoisten pirujen' päällikön lääkärinoikeudet.

Ei Pohjantähti tosiaan mikään hyvä pitäjäkuvaus ole. Mutta kyllä se kaunokirjallisena teoksena ja ihmiskuvauksena on mielestäni varsin hyvä. Henkilöhahmot ovat aika mainioita ja dialogi toimii. Dialogihan on Linnan vahvuus myös Tuntemattomassa. Ei siinäkään ne kuvailevat osuudet niin hääppöisiä ole.

Jotkin kuvailevat kohtaukset ovat hyviä, esimerkiksi kirjan alku ihan siitä kaikille tutusta lainauksesta lähtien. Ja nimenomaan vanhan Koskelan ympärillä pyörivä alku on ensimmäisen ja koko kirjasarjan parasta antia. Se maistuu paljon kansalliskirjailijamme pääteokselta.

Osa henkilökuvauksistakin on asiallisia, erityisesti tämän räyhänhengen, joka torpastaan häädettiin. Se humalainen ja väkivaltainen, oliko se Kettumäen puukotuskuvaus on myös hyvin osuma: sellaisia kohtauksia oli ihan vielä äskettäinkin pitäjissä, itsekin vastaavia todistanut.

'Vastapuolella' olevien puolueiden politiikkojen kehaiseminen ei ole tainnut kuulua sosiaalidemokraattien tapoihin. Muita sosialisteiksi tunnistatuvia taas saatetaan välillä olalle taputtaa.
Mutta kuten tänäänkin nähdään, niin joidenkin demarien opportunismi on vieläkin melko naurettavaa, nimittäin Rinteen 'synnytystalkoot' -puheista puoluetoverin tulkitsema 'kolmas valtakunta' -henkisyys. Uskomatonta paskaa.

Halla-ahokin on kehaissut Tanneria, kun kysyttiin keitä vaikuttajia arvostaa:

 

[Hallinkorva]

Lehden toinen päätoimittaja myös vuosia myöhemmin onnistui torppaamaan 'Kuhmoisten pirujen' päällikön lääkärinoikeudet.

Kalm ei ollut oikea lääkäri, joten se saattoi olla ihan hyvä juttu.

 

[lukkarinapulainen]

Kalm ei ollut oikea lääkäri, joten se saattoi olla ihan hyvä juttu.

Palattuaan Yhdysvalloista toisen kerran toisen maailmanpalon jälkeen, lääkintähallituksen mielestä oli.
Kalm saarnasi terveysoppeja, jotka tänään ovat suosituksia. Kumpikin parantola myös paransi potilaita, joita 'tavalliset lääkärit' eivät saaneet terveiksi.
Miehen kunnioitettava ikä lienee myös jonkinlainen todistus siitä, että ainakin omat elämäntavat olivat kohdallaan. Tai sitten ne geenit.

 

[Hallinkorva]

Palattuaan Yhdysvalloista toisen kerran toisen maailmanpalon jälkeen, lääkintähallituksen mielestä oli.
Kalm saarnasi terveysoppeja, jotka tänään ovat suosituksia. Kumpikin parantola myös paransi potilaita, joita 'tavalliset lääkärit' eivät saaneet terveiksi.
Miehen kunnioitettava ikä lienee myös jonkinlainen todistus siitä, että ainakin omat elämäntavat olivat kohdallaan. Tai sitten ne geenit.

Menee turhaan aikaa nyt tähän, mutta yritän selvittää tätä lyhyesti. Jos haluat jutella Kalmista, tee se yv:llä tai avaa ketju. Kalm on sukuni hyvä tuttava. Olen tavannut Kalmin lapsena.

Terveellinen ruoka on aina hyvästä. Kunto paranee, jos syö terveellisesti eikä polta ja juo. Nämä olivat Kalmin valtit aliravitsemusaikoina ja moni ravitsemusohje oli hyvin moderni. Mutta ei hän sairaita osannut kovinkaan hyvin hoitaa. Nämä kaksi asiaa pitää erottaa toisistaan: ravinto-Kalm ja sitten vaihtoehtolääkintä-Kalm. Edellistä voi suositella.

Huuhaa ei nimittäin sovi tiettyihin juttuihin. Hans Kalm ei tietenkään voinut saada terveeksi kahta nuorta diabeetikkoa, joiden insuliiniannosta vähensi ja sitten poisti. Hänen humpuukinsa johdosta tapahtui väistämätön: toinen vaipui koomaan ja sai pysyvän hermovamman ja aivovaurion ja toinenkin meni helkkarin huonoon kuntoon.

Kalm oli eräänlainen "osittainen valelääkäri", mikä selvisi sen katastrofin jälkeen, kun Lääkintöhallitus oli valitusten jälkeen pakotettu ottamaan selvää tutkinnoista rapakon takana. Suuri osa hänen ansioluettelostaan perustui ja perustuu vieläkin pelkästään Kalmin omiin kertomuksiin. Painavin diplomi oli aito, mutta myöhemmissä selvittelyissä paljastui, että se Mid-West Medical College ei ollut American Medical Associationin (Yhdysvaltain lääkäriliitto) hyväksymä lääketieteellinen koulu.

Kalm kertoi mieluusti juttuja ja tarinoita, miten hän oli kirurgian tohtori ja muuta. Hän keksi myös itselleen tittelin, jota ei ole olemassakaan. Hänellä oli Meksikosta todistus, että ollut assistenttina kirurgisella osastolla, siinä kaikki. Kantanut siis tarjotinta.

Kalmin homeopatisessa puoskaroinnissa ja akupunktiossa jos joku parani, hän olisi parantunut kotonaankin. Lääkkeet hän jakoi maagisella heilurikokeella.

Ratkaistakseni onko lääke hyvää/sopivaa/tarpeellista potilaalle (P), sijoitan P:n tai pikemminkin hänen edustajansa (hiustupsun, muutamia tippoja verta, virtsaa tai sylkeä imupaperiliuskassa, tai hänen käsikirjoitusnäytteensä) oikealle puolelle pöydälle. Vasemmalle puolelle sijoitan aineen, jota kokeilen. Pitelen putkea vasemman käden peukalon ja etusormen välissä koskettamatta putkea pöydällä [p.o. antamatta putken koskettaa pöytää?] ja annan oikeassa kädessäni olevan heilurin liikkua jossakin putken ja P:n välimailla tai P:n yläpuolella. Jos ja kun sen heilahdusliike muuttuu myötäpäivään suuntautuvaksi pyörähdysliikkeeksi ja jatkaa pyörimistään myötäpäivään, on pyörimisliike positiivinen ja aine tarpeellinen P:lle.

 

[Kapiainen]

Usein puhutaan taisteluteknisistä virheistä kun on katseltu sotaelokuvia. Täytyy muistaa ettei oikeassa sodassa usein toimita ohjesääntöjen mukaan. Tilanteet voi usein olla kaoottisia,miehet ajautuvat liian lähelle toisiaan,tehdään hätiköityjä liikkeitä ja suoria virhearvioita. Miksi sotaelokuvissa pitäisi kuitenkin näyttää ainoastaan esimerkillisiä manööverejä kun totuus voi olla aivan muuta.

Totta ilman muuta.
Tosin se mistä aiemmin puhuin, on virhe jota kirjan/ elokuvan kaltainen kokenut joukko hyvin todennäköisesti ei tee. Kyseisen virheen voi tehdä heikosti alunperin koulutettu joukko ensimmäisessä taistelussaan.
Kys ei siis ole yksilön (Koskelan) tekemisistä, vaan joukon virheestä.
Ja kuten sanoin: sitä virhettä ei tee kuvauksen kokenut joukko.
En kerro mistä on kyse, koettakaa hoksata itse - samalla opitte kun hoksaatte sen itse
Asia on päivänselvä kun sen hoksaa - ja yhtälailla asiaan perehtymätön toimii todennäköisesti juuri kuten elokuvassakin toimitaan. Se on eräänlainen ihmiselle tyypillinen, ihan looginen ajatus miksi helposti siten toimitaan.