Hesarissa artikkeli Mariupolin verilöylystä.
Ukraina | Kolme journalistia salakuljetti poikkeuksellisen materiaalin Mariupolin kauhuista pois venäläisten ulottuvilta – Dokumentti sai yleisön hiljenemään
Ukrainalainen Vasilisa Stepanenko ja hänen kuvausryhmänsä olivat ainoat kansainvälisen median toimittajat Venäjän piirittämässä Mariupolissa. Nyt heidän materiaalistaan tehty dokumenttielokuva todistaa Venäjän rikoksista Ukrainassa.www.hs.fi
Maksumuuri, mutta tämän pitää jokaisen lukea
Kamera pyöri, kun ambulanssi saapui sairaalan pihaan. Venäjä oli aloittanut ilma-iskunsa Mariupolin laitakaupungille. Kameraryhmä oli saapunut sairaala numero kahden eteen katsomaan, kun hyökkäyksen ensimmäisiä uhreja tuotiin hoitoon.
Kameraryhmän tuottaja oli Vasilisa Stepanenko. Videokuvaajana oli hänen kaverinsa Mstyslav Tšernov ja valokuvia otti Jevhen Maloletka. He olivat ukrainalaisia journalisteja ja työskentelivät kansainväliselle AP (The Associated Press) -uutistoimistolle.
Kun ambulanssin ovet aukesivat, kaikki järkyttyivät.
Uhri oli tyttö, nelivuotias.
Kamera kävi, kun kalpea tyttö kiidätettiin paareilla hoitohuoneeseen. Kun häntä elvytettiin. Kun lääkäri alkoi itkeä.
Tytön nimi oli Anhelina.
”Se hetki muutti minut pysyvästi”, Vasilisa Stepanenko sanoo haastattelussa Helsingissä. ”Mutta sen jälkeen tuli lisää kuolleita lapsia, joka päivä.”
Kaunis Mariupol. Se oli kaupungin maine. Puoli miljoonaa asukasta, tärkeä satama, hieno sijainti Asovanmeren rannalla Etelä-Ukrainassa – mutta lähellä Venäjää.
Kun Venäjän hyökkäysaikeet viime vuoden helmikuussa kävivät ilmeisiksi, toimittajakaverukset Tšernov, Maloletka ja Stepanenko päättelivät, että Mariupol olisi kohteena heti.
He hyppäsivät autoon 23. helmikuuta 2022 ja ajoivat läpi yön.
”Saavuimme Mariupoliin neljältä aamulla. Kaupunki oli hiljainen. Tuntia myöhemmin sota alkoi”, Stepanenko kertoo.
Venäjän joukot lähestyivät joka suunnasta. Parissa päivässä kävi ilmeiseksi, että Mariupol jää piiritetyksi. Yli satatuhatta kaupungin asukasta ehti paeta. Myös kansainvälisen median journalistit lähtivät. Vain AP:n kolmikko Tšernov, Maloletka ja Stepanenko jäi.
Heistä tuli tuhon ja sotarikosten todistajia.
Heidän ottamansa kuvat sodan alkuviikkoina helmi-maaliskuussa 2022 hätkähdyttivät maailmaa. Kuvat osoittivat, että Venäjän hyökkäys oli silmitöntä siviilien pommittamista.
He jäivät myös viimeisiksi ulkopuolisiksi todistajiksi. Sillä keväällä 2022 Venäjän joukot miehittivät Mariupolin, sulkivat kaupungin ja alkoivat hävittää todisteita tehdyistä hirveyksistä. Mariupol on ollut pimennossa puolitoista vuotta.
Mutta sitä, minkä kamerat kerran tallensivat, Venäjä ei ole voinut tuhota.
Maailmalla herättää nyt huomiota dokumenttielokuva 20 Days in Mariupol. Elokuva on tehty materiaalista, jonka Tšernov, Maloletka ja Stepanenko hankkivat Mariupolissa helmi-maaliskuussa 2022. Elokuvan päätekijä on videokuvaaja Mstyslav Tšernov, joka myös käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan.
Dokumentti on jo palkittu Sundancen ja Amsterdamin elokuvafestivaaleilla. Se valittiin Ukrainan ehdokkaaksi Oscar-kilpailuun. Verkon suoratoistona 20 Days in Mariupol on toistaiseksi saatavilla vasta Yhdysvalloissa.
Elokuva on raju. Se näyttää, miten lapsia kuolee pommeihin, ja miten äidit ja isät murtuvat tuskaansa.
Viime sunnuntaina elokuva esitettiin Helsingissä täydelle elokuvasalille. Erikoisnäytöksen oli järjestänyt Ukrainalaisten yhdistys Suomessa.
Kun esitys päättyi, yleisö nousi seisomaan ja piti hiljaisen hetken.
Elokuvan kenttätuottaja Vasilisa Stepanenko oli paikalla kutsuvieraana.
”Nyt kun ihmiset näkevät elokuvan, tuntuu hieman paremmalta. Ehkä maailma ei ole unohtanut meitä.”
Kun Venäjän hyökkäysjoukot piirittivät Mariupolia, ne katkaisivat kaupungista sähköt ja vedet. Kaupunkilaisille koitti pimeä ja jano. Venäjä tuhosi myös kännykkä-, radio- ja tv-mastoja. Kaupunki jäi ilman yhteyttä ulkomaailmaan.
Vasilisa Stepanenko oli vain 22-vuotias. Hän oli ehtinyt työskennellä kotikaupungissaan Harkovassa tv-toimittajana paikalliskanavalla. Nyt hän oli yhtäkkiä sotareportteri kaupungissa, jonka taivaalta satoi ohjuksia, raketteja ja tykkikranaatteja.
Stepanenkon rooli kuvausryhmän tuottajana oli hankkia tietoa, etsiä haastateltavia, järjestää ryhmän liikkumista ja majapaikkoja ja auttaa kuvatun materiaalin editoinnissa. Toisin sanoen hän teki kaikkea mahdollista, jotta kaksi muuta saattoivat keskittyä kuvaamiseen.
Heti alkuvaiheessa kolmikko jäi viikoksi jumiin sairaala numero 2:een.
”Pommitus oli taukoamatonta. Oli liian vaarallista poistua.”
Sisään tuotiin lakkaamatta ilmaiskuissa haavoittuneita siviileitä. Huoneet täyttyivät. Ikkunoiden lähellä oli liian vaarallista, joten potilaita vietiin käytäville ja kellariin.
Kuvausryhmälle kertyi videota ja valokuvia, mutta koska verkkoyhteydet olivat poikki, niitä ei pystynyt lähettämään. Satelliittipuhelimella saattoi välittää vain lyhyitä viestejä pomolle AP:n toimistoon: olemme yhä hengissä.
Öisin Stepanenko ja kuvaajat yrittivät nukkua sairaalan käytävillä. Vieressä lattialla makasi potilaita, jotka huusivat kipujaan. Oli pimeää, ulkona räjähteli.
”Pelkäsin, että emme pääse pois, emme saa kuviamme lähetettyä, eikä maailma koskaan saa tietää, mitä Mariupolissa on tapahtunut”, Stepanenko sanoo.
Kun kuvausryhmä uskaltautui lähtemään jälleen ulos, he näkivät muuttuneen kaupungin.
Kerrostalojen ulkoseinät olivat pudonneet paineaallossa, kadut täyttyneet rojusta, puistokatujen puut katkenneet. Nälkäiset ja janoiset kaupunkilaiset ryöstelivät ruokakauppoja. Kadulla törmäsi jalkakäytävällä makaavaan ruumiiseen.
Eräänä päivänä kännykkäverkko yllättäen palasi hetkeksi. Tšernov ja Maloletka saivat osan kuvamateriaalistaan lähetettyä AP:n toimitukseen. Maailma näki vilauksen Mariupolin hädästä.
Keskiviikkona 9. maaliskuuta venäläiset hävittäjät pyörivät koko päivän Mariupolin yllä. Stepanenko muistaa koneiden jylyn.
”Kun ne lähestyivät, haimme suojaa. Monesti tunsimme räjähdysten paineaallot.”
Kun yksi valtava räjähdys kuului muutaman korttelin päästä, kuvaajat Tšernov ja Maloletka juoksivat paikalle. Hävittäjät olivat iskeneet Mariupolin lastensairaalaan, räjäyttäneet synnytysosaston. Sortuneiden seinien keskellä hoiperteli verta vuotavia äitejä. Vauvat kirkuivat.
Sitten neljä miestä kantoi rauniosta ulos naisen. Hän oli vielä elossa, makasi paareilla tuskaisena, raskausvatsa pullottaen.
Tšernov kuvasi videota, Maloletka otti valokuvia.
Kuvaajat tiesivät heti, että heillä oli todiste ilmiselvästä sotarikoksesta. Kuvat piti saada heti maailmalle.
Mutta verkkoa ei edelleenkään ollut.
Pelastukseksi ilmaantui mariupolilainen poliisi Vladimir. Hän kertoi, että kaupungissa oli vielä yksi paikka, josta saattoi saada yhteyden. Hän otti journalistit autonsa ja kaahasi läpi kortteleiden, joissa jylisi ja paukkui. Erään tuhotun talon alakerrassa oli puhelinoperaattorin toimisto. Siellä toimi internet.
Synnytyssairaalan kuvista tuli historiallisia.
AP on suurimpia uutistoimistoja. Sillä on asiakkainaan tiedotusvälineitä joka puolella maailmaa. Kuva ja video paareilla kannettavasta raskaana olevasta naisesta levisi uutisiin kaikkialla: Yhdysvalloista Japaniin ja Meksikosta Suomeen. Monien maiden johtajat kutsuivat iskua sotarikokseksi. Venäjä tuomittiin.
Mariupolissa kuvausryhmä ei aluksi tiennyt tästä kaikesta mitään.
”Olimme pimennossa siitä, mitä Ukrainassa tai maailmassa tapahtui. Kun saimme verkkoyhteyden, käytimme sitä materiaalimme lähettämiseen, emme uutisten lukemiseen”, Stepanenko sanoo.
Paareilla maanneen naisen nimi oli Irina Kalinina.
Seuraavana päivänä AP:n journalistit lähtivät etsimään häntä. Irina oli viety toiseen sairaalaan. Häntä hoitanut lääkäri kertoi, että saapuessaan sairaalaan Irina tajusi, että hänen vatsassaan ollut lapsi oli kuollut. Sen jälkeen hän kuoli itsekin.
Kuvat synnytyssairaalan tuhosta herättivät maailmalla niin paljon paheksuntaa, että Venäjän hallinto kävi infohyökkäykseen. Moskovasta pantiin koko valhekoneisto käyntiin.
Venäjän valtionmedia ja viralliset some-kanavat levittivät maailmalle väitettä, että kuvat olivat lavastettuja. Että haavoittuneet äidit ja veriset lääkärit olivat näyttelijöitä. Valehteluun osallistui myös ulkoministeri Sergei Lavrov.
Mariupolissa AP:n kolmikko ymmärsi, että heitä etsitään. Videokuvaaja Mstyslav Tšernov kirjoitti tilanteesta myöhemmin näin: ”Venäläiset jahtasivat meitä. Heillä oli meidän nimemme listassa, ja he tulivat koko ajan lähemmäksi.”
Mariupolista ei kuitenkaan ollut reittiä pois.
Ja joka päivä tapahtui asioita, jotka piti saada taltioitua kameralle.
Kun kuvausryhmä palasi sairaala numero kahteen, he saivat tietää, ettei siellä enää ollut tilaa varastoida kaikkia kuolleita. Ruumiita ei myöskään voinut kuljettaa hautausmaalle, koska kaupunkia pommitettiin lakkaamatta.
Sairaalan lähistölle kaivettiin syvä oja. Ruumiit kipattiin muovisäkeissä joukkohautaan. Koruttomasti, ilman seremonioita, ojan pohjalle.
Sekin valokuva tyrmistytti ulkomaailmaa.
Joukkohautoja oli Mariupolissa monia muitakin. ”Ihmiset myös hautasivat läheisiään kotiensa viereen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa”, Stepanenko sanoo.
Ukrainan virallinen arvio on, että Mariupolin piirityksessä kuoli ainakin 25 000 ihmistä. Lukua ei ole pystytty riippumattomasti todentamaan. Selvää on, että Mariupolin piiritys oli suurtuho ja Venäjän pahimpia julmuuksia Ukrainassa.
Oltuaan Mariupolissa kolme viikkoa Stepanenko ja kuvaajat lopulta pakenivat.
Mahdollisuus avautui osittain heidän oman raportointinsa ansiosta. Uutiskuvat olivat herättäneet ulkomaailman Mariupolin hätään. Punaisen Ristin välityksellä saatiin avattua ”humanitaarinen käytävä” eli tie, jota pitkin siviileitä voitiin evakuoida.
Poliisimies Vladimir oli jälleen pelastaja. Hän otti riskin ja lähti kuljettamaan venäläisten jahtaamia journalisteja autollaan ulos kaupungista. Autosta oli vaikea nähdä ulos, koska tuulilasi oli hajonnut tulituksessa.
Ihmeen kautta auto pääsi kuudentoista venäläisten tiesulun läpi, tavoitti Punaisen Ristin saattueen ja pääsi Ukrainan joukkojen hallitsemalle alueelle.
Auton istuinten alle journalistit olivat piilottaneet kameransa, muistikorttinsa ja kovalevynsä. Niille oli tallennettuna 30 tuntia kuvamateriaalia Mariupolin kauhusta.
20 Days in Mariupol -dokumentissa on tilanne, jossa ryhmä naisia ja lapsia värjöttelee talon kellarissa. Kuvissa näkyy, kun viimeinen kaasulamppu hiipuu, ja ihmiset jäävät pimeään.
Yksi tilanteessa olleista naisista oli Žanna Homa.
Viime sunnuntaina hän nousi lavalle Helsingin Kinopalatsissa.
Homa pääsi pakenemaan Mariupolin piirityksen alta kävelemällä 30 kilometriä toiseen kaupunkiin. Monien vaiheiden jälkeen hän päätyi tämän vuoden alussa asumaan Suomeen.
”Elokuvaa oli vaikea katsoa”, Homa sanoo. ”Se toi kivuliaan muiston kodista ja elämästä, joka minulla ennen oli.”
Venäjä ei päästä kansainvälistä mediaa kaupunkiin. Propagandaa se kyllä levittää. Mariupol on musta aukko.
Tietoa tihkuu kaupungin asukkailta.
Ainakin tämä heiltä tiedetään: Mariupolin asukkaita pakotetaan ottamaan Venäjän passeja. Kaupungista ei voi vapaasti poistua. Ukrainan kielen puhuminen on kielletty. Televisiossa ja radiossa saatavilla ovat vain Venäjän kanavat. Kouluissa on käytössä uudet venäjänkieliset historiankirjat. Ukrainalaislapset joutuvat opiskelemaan, että Venäjä on vapauttaja.
Vasilisa Stepanenko on nyt muutaman viikon matkalla. Hän kiertää puhumassa erikoisnäytöksissä, kun 20 Days In Mariupol -elokuvaa esitetään. Äskettäin Berliinissä, pian Istanbulissa.
”Saan nyt hetken nauttia arkisesta elämästä vapaissa Euroopan kaupungeissa”, hän sanoo. ”Voin viimein levätä hieman.”
Pian Stepanenko palaa Ukrainaan. Hänellä on nykyisin asunto Kiovassa, mutta siellä hän ei ole juuri koskaan.
”Suurimman osan ajasta olen etulinjassa.”
Stepanenko on nyt AP:ssa vakituinen toimittaja. Tšernovin ja Maloletkan kanssa hän työskentelee enää harvoin. Hän on siirtynyt tuottajasta videokuvaajaksi ja tekee nyt omia raporttejaan rintamalta.
Suomessa puhutaan sotaväsymyksestä, halusta vältellä Ukrainan uutisia.
”Kyse ei ole vain Ukrainasta, vaan ihmisyydestä. Sallimmeko tämän kauheuden jatkua, vai haluammeko lopettaa sen”, Stepanenko sanoo. ”Nyt ei voi sulkea silmiä. Se olisi suuri rikos.”
20 Days in Mariupol (full documentary)
Tähän nakkaa vielä VPN:än niin näkyy Suomessakin.
Kyseistä uutista koskeva 1½ tuntinen dokumentti, julkaisijana FRONTLINE PBS and The Associated Press
