Suomen Sotilas
6 min ·
Tohtori Jukka Tarkka on tänään sanomalehti Kalevassa julkaistussa kolumnissaan:
"Venäjä on epäonnistunut yrityksessään valjastaa kansalliskiihko imperialismin käyttövoimaksi. Ukrainan venäläisten kansallinen uho ei tunnu enää olevan kenenkään johdettavissa, ei edes Putinin. Kun sellainen häijy henki pääsee pullosta, mikään mahti ei saa sitä sinne takaisin. Venäjä luuli hallitsevansa tilannetta, mutta joutuukin nyt virran vietäväksi."
Putin on nyt umpikujassa, kirjoittaa Tarkka, hän on sitoutunut puolustamaan rajojen takaisia heimoveljiä kaikkialla, mutta toisaalta hänellä ei olisi varaa länneltä odotettavissa olevien lisäsanktioiden seurauksiin.
Entinen kansanedustaja ja ulkopolitiikan asiantuntija Jukka Tarkka onkin analyysissaan samoilla linjoilla Suomen Sotilaan Arto Pulkin kanssa, joka jo 15.4. arvioi Putinin yrittävän rehabilitoida Venäjän takaisin kansainväliseen yhteisöön pidäyttäytymällä varsinaisten joukkojen tuomisesta Itä-Ukrainaan. Levottomuuksien lietsomisella ja sen jälkeen tilanteen vakauttamiseen osallistumisella oli tarkoitus saada de fakto hyväksyntä Krimin miehitykselle. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että Itä-Ukrainan kansallismielisiä voimia ei kontrolloi kukaan.
//pm
Sodan ja rauhan lietsoja
Kaleva 0:02 | Tarkka Jukka
Vähän aikaa presidentti Vladimir Putin näytti voimapolitiikan mestarilta. Hän kaappasi Krimin niin kevyesti, että ei näyttänyt kovin tosissaan sitä edes yrittävän. Ja sitten hän pelkästään katseella seuraten alkoi irrottaa Kaakkois-Ukrainaa Kiovan hallinnasta.
Seuraavaksi Putin leikki rauhan enkeliä ja teki lännen kanssa sopimuksen ukrainalaisten heimoveljiensä pään yli.
Juuri kun kriisin luultiin ratkenneen, kaikki menikin pieleen. Ukrainan venäläismieliset eivät hyväksyneet Geneven sulokielistä sopimusta eivätkä Kiovan hallituksen nöyriä ehdotuksia. He alkoivat vyöryttää kehitystä kohti sisällissotaa, todennäköisesti Venäjän erikoisjoukkojen rohkaisevassa opastuksessa.
Putin lietsoo sekä sotaa että rauhaa.
Venäjä on epäonnistunut yrityksessään valjastaa kansalliskiihko imperialismin käyttövoimaksi. Ukrainan venäläisten kansallinen uho ei tunnu enää olevan kenenkään johdettavissa, ei edes Putinin. Kun sellainen häijy henki pääsee pullosta, mikään mahti ei saa sitä sinne takaisin.
Venäjä luuli hallitsevansa tilannetta, mutta joutuukin nyt virran vietäväksi.
Venäjä on jo etukäteen ja silmät ummessa sitoutunut yhä todennäköisemmältä näyttävään Ukrainan sisällissotaan. Putin on vakuuttanut tukevansa rajojen takaisia heimoveljiä kaikkialla, eikä voi jättää Ukrainan venäjänmielisiä yksin taistelemaan Kievin ukrainalaisia vastaan.
Mutta hänellä ei oikeastaan olisi varaa lännestä odotettavissa olevien lisäsanktioiden seurauksiin. Hän ei pysty hoitamaan edes Venäjän kotikutoista talouskatastrofia, joka kytee supervaltakulissin takana vaikka Ukrainan ongelmaa ei olisi olemassakaan.
Putin on umpikujassa. Perinteisen valtioviisauden mukaan hän ei voi liikahtaa, muttei myöskään jäädä aloilleen. Ansaan mennyt karhu on vaarallinen.
Tuo olisi normaaliajatteluun perustuva arvio tähän asti tapahtuneesta ja odotettavissa olevasta. Se olettaa Putinin toimivan kylmän järkiperäisesti. Historia osoittaa, miten röyhkeä kyynikko pystyy kiihottamaan tunteiluun taipuvaiset pienryhmät tekemään likaisen työn niin että suuren suunnitelman tekijä saavuttaa tavoitteensa kovaa voimaa käyttämättä.
Se on kauheaa katseltavaa, mutta on vieläkin ikävämpi vaihtoehto. Entäpä jos Putin uskoo ihan oikeasti omaan propagandaansa, ja toteuttaa kotitekoista panrussismia perinteisen panslavismin mukaisessa tunnetilassa, mistään muusta välittämättä.
Sillä logiikalla Yhdysvaltain ja Euroopan unionin taloussanktiot eivät paljon pidättelisi Putinia. Häntä voisi pikemminkin innostaa, että taloussodan kiihtyminen tekisi kipeää myös lännelle. Venäjällä kaikki on jo muutenkin menossa päin honkia. Tällä ajatusmallilla toimiva johtaja ei huolestu maansa teollisuuden raunioitumisesta eikä infrastruktuurin romahduksesta, kunhan kansallinen kunnia loistaa kaiken yllä.
Olipa Putin kyyninen imperialisti tai kansallisromanttinen haihattelija, kriisin lopputulosta ei ole vaikea ennustaa. Venäjä voittaa ja järjestää Ukrainan asiat niin kuin haluaa. Mutta voiton hinta on luultavasti Venäjälle ja Ukrainalle paljon kauheampi kuin lännelle.
Ukrainan kriisin henkinen hallinta on ongelma muillekin kuin Putinille.
Yhdysvaltalaiset turvallisuuspolitiikan entiset ylhäisyydet ovat tarjoilleet Suomen esimerkkiä Ukrainan selviytymisstrategiaksi. Idea ei ole ehkä täysin mahdoton, mutta se pitäisi ajatella ja ilmaista huolellisemmin kuin esimerkiksi Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski ovat tehneet.
He rinnastavat nykyisen Suomen nykyiseen Ukrainaan. Jos puhuttaisiin kylmän sodan aikaisesta Suomesta ja siitä, mihin Ukrainan nyt kannattaisi pyrkiä, kytkennässä voisi olla edes osittain järkeä.
Ja kaikkein mielenkiintoisin ajatuskoe olisi yritys sovittaa Ahvenanmaan mallin mukaista itsehallintoa, demilitarisointia ja vähemmistönsuojaa Ukrainan venäjänmielisten alueiden ja Kiovan välisiin suhteisiin.
Kylmän sodan aikana suomettunut Suomi oli ainakin osittain samanlaisessa tilanteessa kuin nykyinen Ukraina, pyrkimässä kohti länttä. Venäjä kampittaa nyt Ukrainaa kuten Neuvostoliitto aikoinaan Suomea estääkseen naapurinsa hakeutumisen sinne, mihin se haluaa.
Stalinin jälkeisen valtataistelun aikana Neuvostoliitto uhkasi Suomea poliittisella haltuunotolla, nyt Venäjä jyrää Ukrainaa sotilaallisesti. Neuvostopropaganda pystyi näkemään kaikkialla Suomessa fasistien ilkitöitä ja Naton juonittelua yhtä vainoharhaisesti kuin Venäjän valtiojohtoinen media näkee niitä Ukrainan joka kolkassa.
Ukraina on historianfilosofisesti paljon lähempänä Venäjää kuin Suomi oli aikanaan Neuvostoliittoa. Siksi Ukrainalle on vaikeampi etääntyä Venäjästä kohti länttä kuin oli Suomelle sen kiemurtelu ystävyyskulissin suojassa irti Neuvostoliitosta.
Suomen ja Ukrainan rinnastus on samaa toiveajattelua kuin kylmän sodan aikaisten satelliittimaiden halu suomettua. Sen avulla Suomi onnistui vähitellen irrottautumaan Neuvostoliiton otteesta. Kremlin vangeiksi jääneet eurooppalaiset maat pelasti vasta neuvostojärjestelmän romahdus.
Satelliittimaiden ja Suomen identiteetit olivat toista maata kuin Neuvostoliiton, tämä ero tasasi niiden tietä länteen.
Ukrainan kansallinen identiteetti on samaa juurta kuin Venäjän. Suomen esimerkki ei auta sitä vapautumaan siitä kytköksestä.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.