Kyllä ja itse en näe asiassa mitään outoa.
Tutkimuskirjallisuudessa asiaan suhtauduttu kahdella tavalla. Nämä itsenäisiin sotatoimiin pystyvät noin pataljoonan vahvuiset taisteluosastot ovat joidenkin tutkijoiden mielestä todiste siitä, että Venäjän armeija joutuu improvisoimaan joukkoja rintamalle ja käy muutenkin sotaa vääriin, koska heidän mielestään sotaa pitää käydä prikaateilla.
Toinen päälinja taas näiden pataljoonan taisteluyksiköiden kohdalla on se, että Venäjän lähes jatkuvat taistelukokemukset vuodesta 1979 alkaen ovat muokanneet sotatieteellistä ajattelua. Afganistan opetti paljon pienemmillä palikoilla pelaamisesta ja Neuvostoliiton loppuvaiheessa sitten kohdistettiin paljon sotatieteellistä tutkimusta prikaati organisaation käytöstä. Yksinkertaisin selitys on se, että pataljoonan taisteluosasto on vain osoittautunut käyttökelpoiseksi niissä yhteenotoissa, joihin Venäjä on osallistunut vuodesta 1992 alkaen. Se, että järjestely sopii neuvostoliiton romahduksen jälkeen omaksuttuun prikaati rakenteeseen on varmasti vain plussaa. Strategian perusoppeihin on ainakin aikaisemmin kuulunut, että asevoimat pyrkivät löytämään sellaiset ratkaisut, jotka toimivat niissä olosuhteissa, joissa asevoimat toimivat.
Asevoimien kehittäminen on tai sen ainakin pitäisi olla jatkuva prosessi. Ukrainassa tapahtuneet operaatiot vuosina 2014-2015 ovat varsin hyvä osoitus siitä, miten oikeastaan samoista lähtökohdista päädytään erilaisiin ratkaisuihin. Ukrainan asevoimathan kärsivät todella pahasta jämähtämisestä ja se ei koskaan pystynyt todella irroittautumaan siitä, että "Ukrainan armeija" todellisuudessa oli Keski-Euroopan sotatoimiin tarkoitettu toinen hyökkäysaalto. Teoriassa divisioonat muutettiin prikaateiksi, mutta käytännössä mitään ei harjoiteltu ja joukot jatkoivat neuvostoliiton loppuvaiheessa aloitettua kasarmielämää, kuin mikään ei olisi muuttunut. "Yksi Euroopan voimakkaimmista armeijoista" paljastui nopeasti taisteluissa melkoiseksi paperitiikeriksi.
Rehellisesti sanottuna monien reserviläisten kannattaisi tuulettaa 90-luvulla omaksuttuja näkemyksiä. Vastassamme ei ole enää 90-luvun rappioarmeija. Esimerkiksi asevelvollisuuden suhteen maassa on suoritettu selvä ryhtiliike ja nykyisin myös kaupunkiväestö on yhä laajemmin alkanut hyväksyä asevelvollisuuden. Pinnareiden valvontaa on kiristetty ja edes kuntien virkoihin ei ole mitään asiaa jos asevelvollisuus on suorittamatta. Toinen merkittävä uudistus koskee taas upseeristoa ja aliupseeristoa. Palkkoja ja muita etuja on kohennettu viime vuosina huomattavasti ja jos joku kuvittelee, että luutnantit 90-luvun tapaan haaveilevat pankin turvamiehen urasta, niin kannattaa päivittää tietojaan. Venäjän asevoimat tarjoavat nykyisin uskottavan uravaihtoehdon monille työväenluokkaisille että keskiluokkaisille venäläisille.
Kysymys Venäjän asevoimien reservien käytettävyydestä on erittäin polttava. En usko, että lännessä monet sotatieteilijät edes ymmärtävät sen merkittävyyttä. Toki voimme toivoa, että venäjän liikekannallepanot lässähtävät kuin Ukrainan vastaavat, mutta mitä takeita meillä on siitä? Ei tietääkseni yhtään mitään. Itse en ole huomannut venäjällä mitään suuria puutoksia kansallistunteen määrässä tai laadussa. Kuten sanottu 90-luku oli ja meni. Vihollinen tuskin laskee aseitaan, jos sille tarjotaan hampurilaisia, taskulaskimia, keskikaljaa ja kaapeli-tv. (Jo pelkkä kaljan tarjoaminen venäläisille on osoitus huonosta kulttuurin ymmärtämisestä. Kaljaa juodaan vain viinan kanssa tai sitten virvoitusjuomana. Kuten sananlasku sanoo "Joka juo vain kaljaa - kylvää rahansa tuuleen".
