Pohdiskelua:
Voimasuhteita laskeskeleville, jos sekaan heitetään Venäjän reservejä ja joukkoja muilta alueilta, on Venäjällä hyvinkin äkkiä 1:1 suhde miehistön määrässä tai paljon enemmän. Ukrainan maavoimat ovat virallisesti 169000 hengen vahvuiset, mutta ei ole tietoa siitä, kuinka suuri osa on juuri nyt varustettuna rivissä ja minkälaisessa valmiudessa, ja kuinka suuri osa tästä on operatiivisia ensilinjan taistelujoukkoja. Venäjän terävin kärki alueella voi hyvinkin olla huomattavasti vahvempi.
On myös tärkeää muistaa, että joukot tuottavat vaikutusta vain jos ne ovat ryhmittyneet toimintaa varten. Jos näin ei ole, voi käydä niin että pari tuntia lähtölaukauksen jälkeen monta omaa tukikohtaa ja lähtöaluetta on jo piiritetty tai tuhottu kun porukka vasta vetää maihareita jalkaan. Ukrainalla on paperilla riittävästi miehistöä ja kalustoa suoriutumaan suurestakin rähinästä omin päin, mutta ovatko he valmiina pysäyttämään hyökkääjän rajalle? Ukraina ei ymmärtääkseni ole ryhmittänyt joukkojaan vahvasti rajan läheisyyteen tai itään "välttääkseen provosoimasta Venäjää." Laajaan puolustukseen täytyisi siis ryhmittyä lennosta ja eteenpäin työntyen jolloin hyökkääjä voi olla jo hyvinkin syvällä Ukrainassa lähellä tavoitettaan ja hyökkäyksen painopiste voi olla vaikea havaita kaaoksen keskellä. Ukraina ei ole Suomi, jossa voi luottaa rikkonaiseen maastoon ja vesistöihin hidastamaan ja kanavoimaan hyökkääjää sallien painopisteen löytämisen, pysäytyksen ja vastahyökkäyksen. Liikkeessä ja edullisissa asemissa täytyy olla heti, sillä avomaastossa painopiste ei ole siellä minne sen maasto määrää, vaan siellä minne hyökkääjä sen laittaa. Vain kosketuksessa olevat, tavoitteita hallitsevat ja niihin liikkuvat joukot luovat vaikutuksen viholliseen.
Vastapuolena on kuitenkin armeija jonka vahvuus ja olemassaolon tarkoitus jotakuinkin viime vuosisadan on ollut suorittaa nopeita syviä iskuja nimenomaan Ukrainan kaltaisessa ympäristössä. Voi vain toivoa, että Ukrainan taistelutapaa ja organisaatiota on kehitetty nopeasti ja määrätietoisesti 2014 jälkeen, eivätkä Ukrainalaiset ole jumittuneet itäiseen asemasotaan tai vanhaan neuvostodoktriiniin. Läntisiä kouluttajia on toki ollut paikalla ainakin 2015 lähtien, ja sopii toivoa että muutakin on kehitetty kuin taktista toimintaa. Viimeisin Rapid Trident-harjoitus koski prikaatitason toimintaa, eli toivoa ehkä on, mutta Ukrainan organisaatio saattaisi silti olla selkeä altavastaaja usean kymmenen prikaatin samanaikaisessa tanssahtelussa.
Javelineista ja muusta materiaalista on toki hyvä innostua, mutta jos hyökkääjä on rittävän varustautunut, määrätietoinen, ja nopea, suuretkaan tappiot eivät estä tavoitteiden saavuttamista ja puolustajan motittamista tai lyömistä. Tämä pätee erityisesti Ukrainassa jossa avoin maasto tarkoittaa että hyökkäyksen tulppaus on mahdotonta ilman tiivistä rintamaa. Ei riitä, että yksi hyökkäävä panssaripataljoona on liekeissä pellon laidassa, vaan kaikki täytyy pysäyttää kaikkialla, sillä yksikin läpimurto voi johtaa romahdukseen. Ei ole väliä, vaikka hyökkääjän vaunut olisivat vuosimallia 62, sillä riittävä määrä niitäkin pysäyttää ja tuhoaa logistiikan ja muut tukevat osat jos ne pääsevät läpimurtoon. Erityisesti avomaastossa jossa liike on vapaata, määrällä on edelleen laatunsa, sillä ei ole mitään yksittäistä uraa joka kätevästi suljetaan ampumalla letkan ensimmäiset vaunut tai miinoittamalla kuten meillä päin.
Mitä tulee ulkoiseen apuun, ikävänä muistutuksena historiasta voi katsoa miten 1939 Britannia ja Ranska antoivat Puolalle turvatakuut vain kuukausia ennen sotaa, ja sitten seisoivat tumput suorina vasten Saksan rajaa sen jälkeen kun Puolaan oli hyökätty. Näin vaikka heillä oli jo päivien sisällä paikallinen ylivoima ja kyky hyökätä syvälle Saksaan. Eivät vain uskaltaneet, ja pian totesivat että eipä enää kannatakaan sillä Puola on jo miehitetty, voi voi. Tämä siis sen jälkeen kun molemmat olivat kerta toisensa jälkeen jankuttaneet diplomatiaa, ja vaatineet Puolaa lopettamaan liikekannallepanon etteivät germaaniparat vain pahastuisi. Aivan liian paljon samaa henkeä ilmassa Ukrainaa kohtaan, tällä kertaa hyssyttelijöinä Saksa ja Ranska.
Brittien lupaus erikoisjoukkopataljoonasta on kiva ele, mutta eivät edes aio olla paikan päällä valmiiksi, kuten ei ilmeisesti moni muukaan apua lupaileva. Näin vaikka nimenomaan Ukrainassa läsnä olevat ansalankajoukot NATO:n tapaan mukaan olisivat ainoa varma tae siitä etteivät he taistele yksin. Tietysti Ukrainassa on aika-ajoin ollut ulkomaisia taistelujoukkoja harjoituksissa, mutta tämä ei ole lähelläkään jatkuvaa läsnäoloa. Lisäksi paikalla olevat ulkomaiset kouluttajat tuskin ovat kovin lähellä rajoja tai riskialueita idässä. Lähin mahdollinen auttaja äkkitilanteessa olisi Puola, mutta Kaliningradissa ja Valko-Venäjällä on aivan riittämiin väkeä ja vempelettä sitomaan Puolan voimavarat.
Jos länsimaat eivät vyörytä paikalle ilmaylivoimaa ja massoittain joukkoja ilmateitse parin päivän sisällä (johon on varmasti valmius ja kyky, mutta onko tahtoa?), huonosti voi käydä. Materiaaliapua varmasti tulisi vaikka mistä, ja esim. Turkki voi ehkä kiristää ruuvia tarpeen tullen Azerbaijzanin kautta. Kuitenkin, jos Venäjän päätavoite olisi vaikka Dnepr, heillä voisi äkkiä olla käsissään fait accompli jos Ukrainan organisaatio romahtaa paineen alla. Jos taas Ukraina kykenee pysäyttämään hyökkäyksen (ehkä) tai jatkaa vastarintaa vaikka organisaatio olisi hajalla (epätodennäköistä, tuskin he ovat täysin muuttuneet sitten 2014), Venäjällä on edessä pitkä ja tappiollinen kulutussota läntisiä ohjuksia ja lentovehkeitä vastaan.
Kaikki näyttäisi viime kädessä riippuvan, yllätys yllätys, Ukrainan organisaation sietokyvystä ja johdon ja joukkojen taistelutahdosta.
Toki olisi hienoa nähdä laaja kansainvälinen koalitio viemässä ukkoa ja akkaa riviin Ukrainaan, ja Ukraina voisi vaikka sitä myöten laskea omaa valmiuttaan ettei vain "provosoi" rakasta naapuria. Jos kuitenkin toistaiseksi uhkarohkein tarjous on Britannian 600 kuperkeikkamiestä
jos Ukrainaan hyökätään (ja britit ovat yleensä uskaliaammasta päästä sekä puhumaan että toimimaan), en pidätä hengitystä.
Krim on erillinen enklaavi ja muutenkin Venäjälle erittäin riskialtis sekä vaikea puolustaa. Se myös sitoo suuren määrän resursseja.
Krim nimenomaan on helppo puolustaa, se on käytännössä saari yhteydessä Venäjään. Pohjoisosan hajanainen rajamaasto ei anna myöten laajalle maahyökkäykselle puolin tai toisin, jättäen ainoaksi järkeväksi hyökkäyssuunnaksi meren tai ilman. Asovanmeri on käytännössä Venäjän hallinnassa ja yhdistää alueen tiukasti manner-Venäjään vaikka Kertshin silta menisi poikki. Eteläosa on vuoristoista, sulkien lisää käytännöllisiä hyökkäyssuuntia mereltä, sekä antaen luonnollista suojaa joukoille ja ohjusjärjestelmille. Ympäröivä laaja meri ja tasamaa ei anna suojaisia lähestymissuuntia maahanlaskulle, ja maihinnousu Krimille vaatisi jo aikamoista D-Day henkeä. Lisäksi Krim on päinvastoin erittäin hyvä sijoituspaikka sotilaallisille resursseille, antaen huomattavaa hallintaa koko Mustanmeren yli. Ei Venäjä pitänyt Sevastopolissa suurta tukikohtaa tyhmyyttään, eikä vallannut Krimiä tyhmyyttään.
Kaliningrad toki taas on paljon alttiimpi ja avoimempi. Täysin erillinen eksklaavi jne., mutta kukapa sinnekään on lähiaikoina hyökkäämässä. Siellä on jo valmiiksi enemmän väkeä paikalla kuin Puolan asevoimilla, ja se johtaakin jo Suwalkin käytävään ja mahdollisen ydinsodan kysymyksiin.