Ukrainan konflikti/sota

Koskahan Rupert Murdoch ja se sen korruptoituneempi poika saadaan siirrettyä turvalliseen paikkaan? 🦍🦈 🐊🦖
 
Ukrainan reserviläisille toisen maailmansodan aikaista aseistusta ?

www.thedrive.com

Needy Ukrainian Reserve Units Could Be Armed With Pre-World War II DP-27 Machine Guns

Ukrainian Territorial Defense Forces personnel are in need of guns and the antique Soviet DP-27 machine gun might help solve that problem.
www.thedrive.com www.thedrive.com

Saksalla on muuten jo pitkät perinteet asevientikielloista. 1939-1940 tämä mies torppasi asekuljetukset, jotka olivat menossa Saksan kautta Suomeen.

13-3-7510548.jpg
 
tulikomento kirjoitti:
Manun Emma on Sotamuseon näyttelyssä. Tai ainakin on ollut.
Klikkaa laajentaaksesi...
Ei kun se ase, jonka Koivisto sai PV:ltä itselleen, kun ilmaisi halunsa ostaa kalustosta poistetun Emman. Kävi Ruotsissa pyssy kainalossa:

Koivisto toi kustantamon tiloihin aidon Emma-pikakiväärin, jollaista Ruotsissa ei usein ole nähty. Kyseessä ei ollut sama ase, jota hän käytti rintamalla. Se on Sotamuseossa Helsingissä. "Tämä on armeijan varastoista. Kun vanhoista aseista haluttiin eroon, soitin ja pyysin saada ostaa Emman. He eivät suostuneet myymään vaan lahjoittivat tämän minulle", Koivisto kertoi. Hän halusi esitellä aseen, koska pikakivääri-sanan kääntämiseksi ruotsiksi ilmeni ongelmia. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, Koivisto toi aseen nähtäville.Koiviston näyte-Emma on ammuntakelvoton, mutta silti sen tuominen Ruotsiin ei ollut aivan yksinkertaista. "Älkää minulta kysykö, miten se onnistui", Koivisto hymyili.
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Coffee Man kirjoitti:
Venäjän laivaston harjoituksen paikka Irlannin lounaisrannikolla voi tuntua oudolta, mutta useiden asiantuntijoiden mukaan alue on nykymaailmassa strategisesti äärimmäisen tärkeä.

www.iltalehti.fi

Onko Venäjän harjoituspaikka uhkaava viesti? "Se olisi valot pois Euroopan taloudelta"

Venäjän laivaston harjoituspaikka voi olla uhittelua Natolle.
www.iltalehti.fi www.iltalehti.fi

– Jos Nato ja Yhdysvallat vastaavat sotilaallisesti Venäjän aggressioon Ukrainassa, Atlantin alittavien kaapeleiden katkaiseminen olisi Venäjältä täydellinen vastaisku. Se olisi ”valot pois” Euroopan taloudelta, kertoo Irish Timesin haastattelema laivastolähde.

Myös Britanniassa ollaan huolissaan kaapeleista. Syksyllä maan puolustusvoimien komentajaksi nimitetty amiraali Tony Radakin kertoo The Timesille, että yritystä vahingoittaa merikaapeleita pidettäisiin sotatoimena.

– Viimeisten 20 vuoden aikana venäläisten sukellusveneiden toiminta maailman merikaapeleiden läheisyydessä on kasvanut dramaattisesti, kertoo Radakin.

– Venäläiset ovat lisänneet valmiuttaan uhata maailman tietoliikennettä.
Klikkaa laajentaaksesi...
Musk taitaa jo hieroa käsiään. Lisää Starlinkkejä taivaalle vaan niin voivat myydä kaistaa runkoyhteyksille tarpeen kysynnän ilmaantuessa. Latenssi on ehkä vähän huonompi kuin kaapeleilla, mutta merkittävästi geostationäärisiä parempi. Osakekeinottelurobotteja lukuunottamatta kaupankäynti tuskin merkittävästi häiriintyisi tuosta hidastumasta. Ja satelliittien määrän vuoksi systeemin merkittävä heikentäminen niitä tuhoamalla tarkoittaisi kaikkia tasapuolisesti häiritsevän Kesslerin syndrooman aiheuttamista.
 
Tuli luettua mielenkiintoinen analyysi vuodelta 2015. Vaikka aikaa on mennyt jo 7 vuotta, mutta melkein kaikki sen kohdat ovat edelleen ajankohtaisia ja huipennus (suuntaan tai toiseen) on tulossa nyt talvella? Avartava näkökulma josta voi tehdä omia johtopäätöksia "mitä Putin haluaa"...

Lainaus:
"Tilanne muistuttaa yhä enemmän rautatiekatastrofia. Tapahtumat järkyttävät ja ovat vaikeasti hahmotettavissa, ne muuttavat tavanomaista maailmakuvaa, mutta vähitellen herää kysymys: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Katsoessaan menneisyyteen tulee yhä enemmän vakuuttuneeksi nykyisen Ukrainan kriisin väistämättömyydestä ja ennalta määräytymisestä - yllättävältä näyttää vain se, kuinka tämä Ukrainan valtiohallinto kesti niin kauan, eikä Kiovan ja Moskovan suhteet repeytyivät paljon aikaisemmin. Oudolta näyttää myös se, että Venäjä on noudattanut länsimielistä kurssia niin pitkään, kun taas länsi (ja ennen kaikkea Yhdysvallat) ei ole kiinnittänyt huomiota Venäjän kasvavaan potentiaaliin muuttaa tätä kurssia. Vuosien kuluttua voi kuullosta, luultavasti, yhtenä historian suurimmista mahdottomuuksista se tosiasia, että Amerikka on ollut niin kauan antamatta pakotteita maalle, joka rakentaa vuosittain 30 mannertenvälistä ballistista ydinohjusta ja tähtää ne Yhdysvaltoihin."

Mihail Barabanov

Artikkeli julkaistu talvella 2014-2015

Mikhail Barabanov is researcher at the Center for Analysis of Strategies and Technologies and Editor-in-Chief of the Moscow Defense Brief

Tilanne muistuttaa yhä enemmän rautatiekatastrofia. Tapahtumat järkyttävät ja ovat vaikeasti hahmotettavissa, ne muuttavat tavanomaista maailmakuvaa, mutta vähitellen herää kysymys: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Katsoessaan menneisyyteen tulee yhä enemmän vakuuttuneeksi nykyisen Ukrainan kriisin väistämättömyydestä ja ennalta määräytymisestä - yllättävältä näyttää vain se, kuinka tämä Ukrainan valtiohallinto kesti niin kauan, eikä Kiovan ja Moskovan suhteet repeytyivät paljon aikaisemmin. Oudolta näyttää myös se, että Venäjä on noudattanut länsimielistä kurssia niin pitkään, kun taas länsi (ja ennen kaikkea Yhdysvallat) ei ole kiinnittänyt huomiota Venäjän kasvavaan potentiaaliin muuttaa tätä kurssia. Vuosien kuluttua voi kuullosta, luultavasti, yhtenä historian suurimmista mahdottomuuksista se tosiasia, että Amerikka on ollut niin kauan antamatta pakotteita maalle, joka rakentaa vuosittain 30 mannertenvälistä ballistista ydinohjusta ja tähtää ne Yhdysvaltoihin.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen länsi piti entistä vastustajaansa, jonka pääkaupunki oli Moskova, ikuisesti nujerrettuna, eikä vaivautunut tarjoamaan venäläisille paikkaa lännen turvallisuusrakenteissa. Tosin, tiettyjä huolia, liittyen entiseen kylmän sodan vastustajaan, meidän uudet ”kumppanit” kokivat ja päättivät ympäröidä Neuvostoliiton imperiumin pääosan – Venäjän - Naton alueilla. Näin alkoi Pohjois-Atlantin liiton laajentuminen Itä-Eurooppaan.

Nyt on ilmeistä, että nimenomaan lännen ehdotusten puuttuminen Venäjän integroitumisesta yhteiseen turvallisuusrakenteeseen, joka tyydyttäisi ainakin venäläisten vähimmäisvaatimukset ja vaatimukset suhteessa heidän kansallisiin etuihinsa, oli kohtalokas seuraamus, joka oli erkaantunut Moskovan itsenäiseen ”lentoon”. Mutta mitä länsi olisi voinut todella tarjota Venäjälle, ja miltä tällaisen yhteisen turvallisuusrakenteen olisi pitänyt näyttää?

Paradoksaalista, mutta niin länsimielisenä pidetyn Boris Jeltsinin vallan ensimmäisiä vuosia leimasi Moskovan mitä hillintäisimmät toimet imperialismin hengessä. Venäläiset puuttuivat Transnistrian, Etelä-Ossetian ja Abhasian konflikteihin, ja tämä väliintulo loukkasi vastaperustetun Georgian ja Moldovan alueellista koskemattomuutta ja synnytti ketjun tunnustamattomia valtioita, jotka elivät itse asiassa Moskovan suojeluksessa. Venäjän välityksellä Azerbaidžan pakotettiin tunnustamaan Armenian tosiasialliset sotilaalliset menestykset ja muodostamaan Vuoristo-Karabahin tasavallan, joka samalla nappasi melkoisen määrän "puhtaasti" Azerbaidžanin alueita. Tadžikistanin siviilikonfliktiin puuttuminen Venäjän lainkäyttövallan alle jääneen 201. divisioonan puolesta johti islamistien tappioon sodassa. Ukraina pitkän riitelyn jälkeen oli pakotettu pitämään Venäjän mustanmeren laivaston ja tukikohdan Krimillä. Venäjän sotilaallinen läsnäolojärjestelmä kattoi lähes kaikki entiset neuvostotasavallat Baltiaa lukuun ottamatta. "Lähiulkomaan" (eli Venäjän suoran vaikutusalueen) käsite Jeltsinin vallan aikana kiinnitettiin viralliselle tasolle. Lopuksi, seurasi epätavallisen ankara ja verinen ensimmäinen Tšetšenian sota, jossa iskulauseilla korostettiin taistelevan alueellisesta koskemattomuudesta jo itse Venäjän federaatiossa.

Länsi itse asiassa ummisti silmänsä kaikelta, kunnes Kremlissä istuva Jeltsin oli länsimielisen kurssin takaaja, ja kommunistien tai venäläisten ultraimperialistien hypoteettinen valtaan paluu tuntui mahdottomalta. Mutta oliko tämä mahdollisen kompromissin perusta? Ei, koska länsimaisten asenteiden ytimessä Jeltsinin Venäjää kohtaan oli luja usko, että Venäjän karhu oli kuolemassa ja tuskin koskaan nouse ylös. Kaikki Jeltsinin edistysaskeleet ja väitteet ulkopolitiikassa nähtiin retoriikkana yksinomaan "sisäiseen käyttöön".

Samaan aikaan ei tehty rakentavia ehdotuksia Venäjän integroimiseksi todellisiin turvallisuusrakenteisiin. Vuonna 1997 Naton ensimmäinen laajentumisaalto itään (Puolan, Tšekin tasavallan, Slovakian ja Unkarin liittämisellä) vahvisti lännen politiikan oikeellisuuden: Jeltsinin Venäjän vastalauseet olivat melko rituaalisia ja lännen laajentuminen ei kohdannut vakavaa vastustusta.

Tultuaan valtaan vuonna 1999 Vladimir Putin yritti virallistaa ja koordinoida suhteitaan länteen, tarjoten itse asiassa Venäjän laajamittaista integraatiota länsiyhteisöön vastineeksi Venäjän puhtaasti kansallisten etujen ainakin osittaista tunnustamista. Sopivasti tähän tapahtuivat Syyskuun 11. päivän 2001 tapahtumat, jolloin Venäjästä tuli muodollisesti ikään kuin Yhdysvaltojen liittolainen terrorismin vastaisessa taistelussa. Putinin vallan ensimmäisiä vuosia leimasi yksiselitteisesti länsimielinen politiikka: Venäjän Kuuban ja Vietnamin sotilastukikohdat lopetettiin, Putin yritti aktiivisesti liittää maan kaikkiin kansainvälisiin (ja itse asiassa - lännen johtamiin) instituutioihin ja järjestöihin, Putinin eliitti muuttui aktiivisesti ”Global Russians”.

Mutta juuri Venäjän sisäisen ja ulkoisen aseman vakautuminen yhdistettynä Putinin KGB:n kytkökset johtivat lännen osoittamaan tyytymättömyyttä Moskovaan kumppanina, joka oli liian vahvistuva ja epäilyttävä lojaalisuuden suhteen. USA:n yksipuolisten toimien voimistuminen (joiden kohokohta oli sotilaalliset toimet Jugoslaviaa ja Irakia vastaan) ja Naton jatkuva laajentuminen vaikuttivat osaltaan siihen, että lännen Venäjä-politiikka alkoi saada yhä ankarampaa ja rajoittavampaa luonnetta. Moskovalle näytetiin rajat, mutta käytännössä tarjoamatta mitään vastineeksi. Lännen aktiivinen osallistuminen Ukrainan ensimmäiseen Maidaniin vuonna 2004, joka johti "oranssiin vallankumoukseen", merkitsi myös suuntausta jossa länsivaltiot aktiivisemmin puuttuivat Neuvostoliiton entisiin maiden asioihin tavoitteenaan heikentää mahdollisimman paljon Venäjän vaikutusvallan siellä. Putinin tyytymättömyys tämän suhteen purkautui ensimmäisen kerran Münchenissä vuonna 2007 pitämässään puheessa, mutta sitä pidettiin taas lännessä "vanhan tavan" retoriikkana, ja johon reagoitiin vain kohauttamalla olkapäitä.

Länsimainen näkemys Venäjästä perustui 20 vuoden ajan siihen ajatukseen, että venäläisillä ei ole edelleenkään minne mennä ja että venäläiset "eivät uskalla" ryhtyä vakaviin toimiin, jotka ovat vastoin lännen etuja.

Ensimmäinen merkki Venäjän ja Lännen suhteiden kriisistä oli Etelä-Ossetian tapahtumat elokuussa 2008, jolloin venäläiset uskalsivat taistella vastaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Tämä kuitenkin nähtiin Washingtonissa jonkinlaisena valitettavana sattumana, varsinkin kun georgialaiset olivat ne jotka "aloittivat ensimmäisenä".

Samaan aikaan Venäjän ja Lännen suhteet turvallisuusalalla heikkenivät - junat kulkivat toisiaan kohti ja törmäys oli väistämätön. Tärkeä virstanpylväs tällä tiellä oli Vladimir Putinin paluu Kremliin toukokuussa 2012: Lännessä, peläten Venäjän poliittisen epämukavan johtajan elinikäistä vallan pitkittymistä, reagoitiin kielteisesti siihen, että Venäjä johtaja otti jälleen presidentin viran vastaan. Lännen vastauksena tähän oli "Magnitskin tapauksen" nosto ja levittäminen, joka itse asiassa aiheutti ensimmäisen pakoteaallon Putinia ja hänen lähipiiriään vastaan. Jyrkästi ja nopeasti alkoi leviämään kampanjat oikeuksien ja vapauksien loukkaamisesta, sekä korruption leviämistä Venäjällä (varsinkin kun korruptiossa oli oikeastikin ongelmia). Vuoden 2013 loppuun mennessä länsimaiset tiedotusvälineet alkoivat avoimesti veistää Putinin ja koko Venäjän "syrjäytyneisyyttä" edistäen ajatusta boikotoida vuoden 2014 talviolympialaisia Sotšissa. Ottaen huomioon sen tosiasian, että Putin on panostanut sekä oman että valtion arvovaltansa Sotšin megaprojektiin, lännen asenne tulevia olympialaisia kohtaan sekä joidenkin länsimaisten johtajien pois jäänti oli suoranainen sylki Moskovan kasvoihin.

Tätä inspiroivaa taustaa vasten Ukrainassa puhkesi uusi Maidan

2

Vuosien 2013–2014 Maidanilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä "Janukovitšin korruptoituneen hallinnon valtakunnallisen kaatamisen" kanssa – olipa Janukovitš kuka tahansa todellisuudessa. Molempien ukrainalaisten Maidanien (sekä ensimmäisen vuonna 2004 että toisen kymmenen vuotta myöhemmin) mekanismina oli kansallisesti intohimoisemman keskustan ja Länsi-Ukrainan halu kaataa Itä-Ukrainan hallitsevat edustajat väkivalloin, sillä lähes kaikissa runsaslukuisempi Itä "äänesti kumoon" vähälukuisemman länsiosan. Tämän seurauksena "ukrainilaisuuden" edustajilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää muuttaa vallankumouksellisella tavalla Ukrainan voimatasapainoa. Niinpä Maidanit olivat alun perin pohjimmiltaan avoimesti antidemokraattisia liikkeitä (valtiotieteessä lähellä Thaimaan "keltaista" liikettä), joiden tarkoituksena oli kaapata valtaa aktiivisen vähemmistön toimesta ja pakottaa tahtonsa muille. Luonnollisesti vallankaappauksen jälkeen "länsi-Kiova" -vähemmistö yrittää lujittaa uutta järjestystä ryhtymällä toimenpiteisiin rajoittaakseen "idän" vaikutusta.

Ukrainan presidentin syrjäyttivät ihmiset, jotka eivät koskaan äänestäneet häntä, ja tässä mielessä viimeisin Maidan ei ole mitenkään seurausta jostain pettymyksestä Janukovitshiin. Myöskään Itä-Ukrainan asukkaiden reaktio, jotka äänestivät Janukovitshin puolesta ei ole yllättävää. Kaukonäköiset tarkkailijat ennustivat tulevan sisällissodan mahdollisuutta Ukrainassa jopa vuoden 2004 ensimmäisen Maidanin jälkeen.

Tavalla tai toisella Maidanin voitto vuonna 2014 merkitsi uutta voittoa Ukrainassa länsimielisille ja avoimesti Venäjää vastustaville voimille, joita Länsi tuki ja sponsoroi. Niinpä Janukovitšin kaatamisen seurauksena valtaan tulleiden "kansallisesti suuntautuneiden voimien" päätehtävänä oli vahvistaa voittonsa tuloksia pitkäksi aikaa ja luoda "idälle" sellaiset olosuhteet, joissa he eivät voineet saada valtaa takaisin millään tavalla. Erityisesti lustraatiolaki ja venäjän kielen käytön lopettaminen.

Sinänsä Venäjän vastainen vallankumous Ukrainassa on täysin mahdoton hyväksyä Venäjän etujen ja arvovallan kannalta. Siksi Venäjän hallitsevan eliitin oli väistämättä reagoitava hyökkäyksiin, kuten "ken ei hyppää, on moskaali". Niinpä Moskovan väistämätön ja ilmeinen tehtävä oli osoittaa selvästi Ukrainalle, että se oli käyttänyt kaikki keinot Venäjän vastaisille vallankumouksille. Siksi voimme sanoa, että Ukrainan ja Venäjän välistä rauhaa ei tuhonnut Putin, vaan Kiovan ”moskaali” vastainen vallankumous.

Tästä näkökulmasta katsottuna Venäjän ankarat toimet Krimillä, Venäjän alkuperäisellä alueella, olivat ilmeisesti väistämättömiä. Vielä on kuitenkin epäselvää, olivatko Krimin operaatiosta päättäneet Kremlin päälliköt tietoisia siitä, mitä pitkäaikaisia ja laajamittaisia seurauksia tällä toimilla olisi.

Krimin liittämisen suurin ongelma oli se, että samalla kun muun Ukrainan asema säilyi, Krimin liittäminen ei parantunut, vaan heikensi yleisesti Venäjän geostrategista asemaa tehden Ukrainasta sen antagonistin. Tämän uhkan olisi voinut poistaa kahdella tavalla: joko muuttamalla Ukrainan poliittista kurssia radikaalisti tai heikentämällä sitä jyrkästi tavalla tai toisella – paras tapa olisi hajottaa Ukraina ja liittää etelä- ja itäosien venäjänkieliset alueet (jotka muodostavat niin kutsutun ”Novorossian”) Venäjään.

Näissä olosuhteissa "toinen kierros" vastakkainasettelusta Ukrainassa oli väistämätön, varsinkin kun Etelä- ja Itä-Ukrainan venäjänkielinen väestö hyväksyi innokkaasti Krimin liittämisen Venäjään.

Ymmärsikö Kreml tämän? Vaikuttaa siltä, että he ymmärsivät, koska sekä Igor Strelkovin ryhmän toimet Slavjanskissa että Venäjän-myönteisten toimien yleinen koordinointi Etelä- ja Itä-Ukrainassa olivat mahdottomia ilman Venäjän korkeimpien viranomaisten sanktiota. Mutta mitä Moskova oikein halusi Ukrainalta huhtikuussa 2014, ja kuinka pitkälle se aikoi mennä? Se on edelleen mysteeri, ja vastaus tähän voi selventää paljon Ukrainan tragediasta.

Moskovan viralliset vaatimukset Kiovalle, jotka hahmoteltiin Venäjän ulkoministeriön kuuluisassa maaliskuun lausunnossa, kiteytyvät Ukrainan federalisoimiseen ja Venäjä-myönteisten alueiden oikeuksien varmistamiseen. Teoriassa tämä mahdollisti Ukrainan valtion vihamielisyyden neutraloinnin. Mutta kuka voisi taata Moskovalle, että tällaista Ukrainan sisäistä järjestystä (olettaen, että sellainen olisi syntynyt) noudatettaisiin? Tällaisten takuiden mahdottomuus teki skenaarion Ukrainan hajoamisesta ja Novorossijan erottamisesta siitä Venäjän etujen kannalta tarkoituksenmukaisemmaksi.

Tällaista hajoamista ei kuitenkaan olisi voinut tapahtua ilman Venäjän sotilaallista väliintuloa ja ilman Venäjän sotilaallista suojaa Venäjä-mielisten separatistijoukkojen toimille, kuten tehtiin esim. Krimillä. Juuri tähän skenaarioon venäläinen Garibaldi-Strelkov ja useimmat Novorossija-kapinalliset luottivat.

Tämänkaltainen tapahtumien kulku olisi johtanut kuitenkin väistämättä vakavaan yhteenottoon Lännen kanssa, jota hämmästytti Venäjän nopea Krimin liittäminen ja nyt tuleva perspektiivi Ukrainan tuhoutumisesta Venäjän vastaisen toiminnan "puskurialueen" kulmakivenä. Näissä olosuhteissa Moskova ei ilmeisesti ollut valmis päättäväisiin toimiin Ukrainassa ja päätti yrittää suorittaa sotilaallisia operaatioita Etelä- ja Itä-Ukrainassa pääasiassa "paikallisten" ja "soluttautuneiden" kapinallisjoukkojen avulla. Tämä osoittautui suureksi virhearvioksi - kuten nyt on ilmeistä, Moskova yliarvioi Venäjä-mielisen toiminnan laajuuden näillä Ukrainan alueilla ja aliarvioi ukrainalaisen nationalismin vahvuuden ja Ukrainan eliitin kiinnostuksen "itsenäisyyden" säilyttämisestä ja heidän omasta asemasta siinä. Sen seurauksena, että Venäjä kieltäytyi käyttämästä voimaa Ukrainan kansannousun (itäosissa) auttamisessa, Kiovan kädet vapautettiin ja maan itäosaan syttyi verinen sisällissota, joka kiihtyi päivä päivältä ja tuomitsi Venäjän osallistumaan näihin traagisiin tapahtumiin tulevaisuudessa.

3

Venäjän turvallisuusneuvoston 24. huhtikuuta 2014 tekemässä päätöksessä jossa kieltäydyttiin lähettämästä joukkoja Ukrainaan tukemaan Novorossian kansannousua, ennalta määräsi Moskovalle erittäin epäedullisen kulun Ukrainan kriisin kehittyksessä. On täysin selvää, että Venäjän sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan huhti-toukokuussa (2014) johtaisi väistämättä Ukrainan valtion nopeaan romahtamiseen nykyisessä muodossaan ja Ukrainan rähjäisen asevoimien tappioon. Tämä mahdollistaisi "Ukrainan kysymyksen" radikaalin ratkaisemisen, venäjänkielisten alueiden erottamisen Ukrainasta ja jäljellä olevan Ukrainan muuttamisen toissijaiseksi valtioksi, joka ei voisi vakavasti uhata Venäjän etuja tulevaisuudessa.

Moskovan kiemurtelut välttää länsimaisia pakotteita eivät ole toimineet. Kuten osattiin odottaa, sanktiot seurasivat väistämättä. Tämän seurauksena Venäjän ulkopolitiikka siitä hetkestä lähtien, kun se luopui "suorista toimista" Ukrainassa, syöksyi kriisiin: Venäjä kantoi kaikki "aggression" kustannukset (alkaen merkittävien resurssien käyttämisestä Donbassin kapinallisten tukemiseen ja loppuen länsimaisiin sanktioihin), saamatta mitään osinkoja, ja viimeisen kuuden kuukauden aikana tilanne on vain pahentunut. Tällaisen Venäjän ulkopolitiikan symbolinen ja jossain määrin looginen apoteoosi oli malesialaisen Boeing 777 MH17:n pudotus, joka ei kuulu Moskovan toimivaltaan ja vastuuseen, mutta josta Moskovan oli silti kannettava valtava poliittinen (ja tosiasiallisesti myös aineellinen, sanktioiden tiukentamisen vuoksi) vahinko.

Mikä tärkeintä, Venäjä on menettänyt aloitteen, jonka se piti lujasti hallussaan helmi-huhtikuussa, tässä monimutkaisessa geostrategisessa pelissä. Aloitteen menetys loi tappion uhan. Venäjä tarttui loistavasti hetkeen liittämällä Krimin verettömästi, mutta Ukrainassa tämä hetki oli menetetty.

Samoin kuin aliarvioidessaan ukrainalaisen nationalismin vahvuutta Ukrainan sisällä, Moskova näyttää aliarvioineen lännen lujittumisen ja vihamielisyyden laajuuden Venäjää kohtaan. Kremlin kiemurtelu ja myönnytykset saivat länsimaiden hallitukset vakuuttuneiksi siitä, että pakotteet ovat tehokas keino vaikuttaa Kremliin. Ei ole sattumaa, että näin laajamittainen myönnytys, kuten Venäjän federaationeuvoston 1. kesäkuuta Kremlin pyynnöstä tekemä muodollisen luvan epäämiseen asevoimien käyttöön Ukrainassa, antoi päinvastaisen reaktion ja provosoi Kiovan ja sen länsimaisten kuraattorien aggressiivisuuden voimakaan kasvun.

Myös itse Donbasissa Venäjän heikkous ja myönnytykset vain pahensivat sotilaallista tilannetta, minkä seurauksena Venäjä joutui yhä syvemmin sekaantumaan konfliktiin. Siitä, mistä haluttiin niin päästä eroon, tuli vain väistämättömäksi, ja aiheutti uuden aallon länsimaisen hysteria- ja vihamielisyydelle.

Siitä huolimatta ukrainalaisten joukkojen tappio elokuun lopulla lähellä Ilovaiskia ja Mariupoliin kohdistuva uhka osoittivat Kiovalle selvästi ja selkeästi, että Venäjä ei salli kapinallisten tappiota. Tämä oli radikaali muutos kokonaistilanteessa, sillä se riisti Ukrainalta toivon sotilaallisesta voitosta Donbassin sodassa: niin sanotusta terrorisminvastaisesta operaatiosta (ATO) tuli järjetön kampanja, jossa Kiova ei pysty saavuttamaan toivottua tulosta.

Itse asiassa silloin tapahtui ensimmäinen, vaikkakin rajoitettu Ukrainan pakottaminen rauhaan. Voidaan vain pahoitella, että tällaista pakottamista ei toteutettu heti alussa (mitä monet silloin vaativat), kun ATO juuri käynnistetty. Tämä olisi pelastanut monia ihmishenkiä, ehkä Boeingin tragedia ei olisi tapahtunut ...

Edes elokuun ”pakotuksen” seurauksena Ukrainan kysymystä ei kuitenkaan ratkaistu perusteellisesti, mistä ilmeisenä todisteena olivat Donbassissa jatkuvat vihollisuudet julistetun aselevon aikana. Kyse ei ole edes siitä, että syyskuussa allekirjoitettu Minskin pöytäkirja ei tyydyttänyt molempia sotivia osapuolia. Perimmäinen syy Minskin pöytäkirjan kyvyttömyyteen on Kiovan kieltäytyminen tunnustamasta kapinallisia missään muodossa neuvotteluprosessin kohteiksi, ja tällainen kanta estää kaikki neuvottelumekanismit, koska et voi neuvotella jonkun kanssa, jota pohjimmiltaan ei ole olemassa sinulle. Ilman tämän ongelman ratkaisemista nykyistä Ukrainan tilannetta ei periaatteessa voida siirtää umpikujasta. Ja on vain yksi tapa ratkaista tämä ongelma sodassa - voimalla.

Siksi, ellei jotain poikkeuksellista tapahdu, uusi yritys rauhaan pakottamiselle Ukrainassa laajamittaisen sotatoimen muodossa näyttää erittäin todennäköiseltä. Juuri tämä sotilaspoliittinen näkökulma avautuu Venäjälle vuonna 2015, aivan kuten Krimin liittäminen ja Ukrainan sisällissota olivat vuoden 2014 päätrendejä.


Jatkuu toisessa postauksessa


Lähde: http://cast.ru/comments/prinuzhdenie-k-miru-2-blizhayshaya-perspektiva-rossii-na-ukraine.html
 
Tuli luettua mielenkiintoinen analyysi vuodelta 2015. Vaikka aikaa on mennyt jo 7 vuotta, mutta melkein kaikki sen kohdat ovat edelleen ajankohtaisia ja huipennus (suuntaan tai toiseen) on tulossa nyt talvella? Avartava näkökulma josta voi tehdä omia johtopäätöksia "mitä Putin haluaa"...


4
Venäjälle merkittävä ongelma on edelleen selkeän julkisesti muotoilun kannan puuttuminen Ukrainasta. Kävellessä jatkuvasti ”heikoilla jäillä” lisääntyvän lännen vastakkainasettelussa, Moskova yrittää mahdollisimman paljon piilottaa suunnitelmansa ja aikeensa, tukeutuen vain viralliseen teesiinsä, jonka mukaan se ei ole osallisena Ukrainan tapahtumissa. Naamiointinäkökohtien lisäksi tällainen varovaisuus pitää mahdolliset vastustajat jatkuvassa epävarmuudessa Venäjän mahdollisista toimista ja reaktioista. Tämän kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että monet lännessä eivät ymmärrä Venäjää ajavia motiiveja, eivät näe Venäjän politiikan perimmäisiä tavoitteita Ukrainassa, eivät näe tämän politiikan vaikutuksen rajoja. Tämä sallii lännen harjoittaa kiihkeää propagandaa väitetystä Venäjän rajattomasta laajentumisesta ja Venäjän uhkasta Itä-Euroopan maille, joista "voi tulla seuraava kohde". Siten Moskovan välttäminen julkisesti muotoilemasta suunnitelmia ja tavoitteita Ukrainan kriisissä, muuttuu venäjälle strategisiksi ongelmiksi.

Tämän vuoksi näyttää mahdolliselta, että Kreml esittää pian julkisesti joukon perustavanlaatuisia vaatimuksiaan Kiovalle, joiden noudattamatta jättäminen nähdään Ukrainan nykyisen hallituksen haluna jatkaa pysyvää sotaa Donbasissa ja vahingoittaa Venäjän kansallisia etuja – ja vastaavasti vastareaktiona venäjältä tulee Kiovan viranomaisten pakottamiseksi rauhaan. Periaatteessa Venäjän viranomaiset ovat jo aloittaneet "vuotoja" tähän suuntaan: riittää, kun muistetaan Venäjän presidentin lehdistösihteerin Dmitri Peskovin äskettäinen lausunto siitä, että tarvitaan takeita siitä, ettei Ukraina liity Natoon.

Voidaan olettaa, että Venäjän Ukraina-politiikan lyhyen aikavälin tavoitteet ja vastaavat viralliset vaatimukset Ukrainan puolelle voivat olla:

  • Kiova tunnustaa tosiasiallisesti Donetskin ja Luganskin kansantasavallat (DNR ja LNR) ja niiden viranomaiset sekä suorat neuvottelut niiden kanssa.
  • Kiovan kieltäytyminen kaikista sotilaallisista toimista DPR:tä ja LPR:tä vastaan sekä näiden alueiden taloudellisesta saarrosta. Ukraina allekirjoittaa rauhansopimuksen DNR:n ja LNR:n kanssa.
  • Ukrainan asevoimien osittainen demobilisointi ja merkittävän osan vetäytyminen kosketuslinjasta DPR:n ja LPR:n kanssa.
  • Kiovan kieltäytyminen vaatimasta hallintaansa entisen Venäjän ja Ukrainan rajan DPR:n ja LPR:n hallitsemissa osissa.
  • Kiova tunnustaa tosiasiassa Krimin liittämisen Venäjään ja niemimaan kaikenlaisen saarron torjumisen sekä Venäjän esteettömän kauttakulun Krimille ja Transnistriaan.
  • Kiovan kieltäytyminen kaikista taloudellisista pakotteista, saarroista ja boikoteista ulkomaankaupassa Venäjän kanssa.
  • Kiova takaa venäjän kielen ja venäjänkielisen väestön oikeudet Ukrainassa ja keskustelee maan federalisoinnista tarjoamalla laajan itsehallinnon osalle tällaista liittoa.
  • Ukrainan kieltäytyminen Nato-jäsenyydestä ja osallistuminen sotilas-poliittisiin liitoihin ja liittoihin, jotka uhkaavat Venäjän kansallista turvallisuutta (lisäksi tässä tapauksessa Moskovan tulee arvioida uhkia).

Teoriassa korvauksena tästä Venäjä voi tunnustaa DPR:n ja LPR:n osaksi Ukrainaa (jos maan federalisointi tapahtuu menestyksekkäästi) ja jopa tunnustaa Ukrainan alueellisen koskemattomuuden (ilman Krimiä). Myös Kiovalle voidaan tarjota erilaisia taloudellisia etuja ja alennuksia sekä Venäjän osallisuutta Donbassin ennallistamiseen.

Tietenkin Maidanin jälkeinen virallinen Kiova suhtautuu lueteltuihin vaatimuksiin suuttuneena. Yhtä ilmeistä on, että Yhdysvallat tukee voimakkaasti Kiovaa vastustamaan näitä Moskovan vaatimuksia. Näissä olosuhteissa Venäjällä ei yksinkertaisesti voi olla muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa järjetön jatkuva Donbassin sota aseidensa voimalla. Samalla voimme puhua Kiovan pakottamisesta rauhaan, jotta Ukrainan viranomaiset hyväksyisivät kaikki yllä olevat ehdot, eli sotilaallisesta toiminnasta rajoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. On syytä huomata, että edellä mainitut teoreettiset vaatimukset eivät uhkaa Ukrainan valtion olemassaoloa, vaan niillä voidaan pikemminkin pakottaa Kiova tunnustamaan jo vakiintunut status quo ja normalisoimaan suhteet Venäjään. Siten maltillisuus ja selkeä tavoitteiden muotoilu auttavat lieventämään väistämättömiä poliittisia ongelmia kolmansien maiden kanssa, ongelmia, jotka liittyvät mahdolliseen Venäjän sotilaalliseen toimintaan.

Nykyinen tilanne Donbassissa ja Itä-Ukrainassa on Venäjälle mahdoton hyväksyä sotilaspoliittisten ja humanitaaristen olosuhteiden kannalta, vaan myös kansallisstrategisista syistä. Humanitaarisen tilanteen jyrkkä heikkeneminen Donbassissa häpäisee "venäläisen maailman" käsitettä, ei edistä venäläismielisiä tunteita Donbassin asukkaiden keskuudessa (jotka tukivat alueidensa liittämistä suhteellisen rikkaaseen Venäjään, eivät niiden muuntamista Stalingradiin), demoralisoi muiden Ukrainan venäjänkielisten alueiden väestöä, jotka eivät missään nimessä halua samanlaista kohtaloa. Donbassin tuhot ja sen asukkaiden kärsimykset aiheuttavat valtavaa vahinkoa Venäjän imagolle koko Neuvostoliiton jälkeisissä alueissa. Siksi Venäjän asian kannalta on elintärkeää lopettaa Kaakkois-Ukrainan sota mahdollisimman pian ja varmistaa sen väestölle rauha ja hiljaisuus. Tämä voidaan paradoksaalisesti saavuttaa vain sotilaallisin keinoin: ratkaisevalla iskulla Ukrainan viranomaisiin ja asevoimiin, jotka ovat suurin este tilanteen rauhanomaiselle ratkaisemiselle.

5
Näin ollen Novorossian (VSN) asevoimien ratkaiseva hyökkäys Venäjän asevoimien massiivisella tuella tavoitteenaan Kiovan viranomaisten pakottaminen rauhaan ja todellisen pitkäaikaisen rauhansopimuksen tekemiseen Moskovan ehdoilla näyttää erittäin todennäköiseltä. Jos Ukrainan asevoimat provosoivat ensimmäisenä laajamittaisen konfliktin VSN:n kanssa, tämä voidaan nähdä otollisena mahdollisuutena (vapauttaa molempien "itäisten" osapuolten kädet). Ukrainan hysteerisen sotaisuuden kärjistymisen perusteella todennäköisyys tapahtumien kehittymiseen tällaisen skenaarion mukaan on erittäin korkea.

On huomattava, että Itä-Ukrainaan osapuolten joukkojen sijoittuminen operatiivis-strategisen näkökannan puolesta on kaiken kaikkiaan erittäin hyödyllinen Venäjälle. Lähes koko Ukrainan asevoimien (AFU) taisteluvalmis ryhmittymä on keskittynyt Luhanskin ja Donetskin (sekä Mariupolin) ympärille, joiden selustat ovat avoimia ulospäin, kun taas muun Ukrainan ja venäjän vastaisen rajan pituudelle ja suurien keskuksien (Kiova ja Kharkov) suojaamiseen taisteluvalmiita joukkoja ei käytännössä ole. Joten Kharkovin puolustamisesta vastaavat 92. erillisen koneellisen prikaatin joukot, jotka kärsivät raskaita tappioita lähellä Starobeshevoa elokuun lopussa. Kiovan pääsuojajoukot ovat Ukrainan armeijan 169. koulutuskeskuksen "Desna" muodostelmat - eli käytännössä ampumattomat/kokemattomat yksiköt.

Myöskään Ukrainan alueen syvyyksillä ei ole tehokkaita reservejä: reservejä edustaa vain muutama kymmenkunta aluepataljoonaa mobilisoitua henkilöstöä, jotka ovat huonosti varusteltuja ja aseistettuja, ja lisäksi heikosti koulutettuja.

"Donbassin rintamalla" sijaitsevat Ukrainan asevoimien yksiköt kärsivät merkittäviä tappioita kesätaisteluissa menettäen merkittävän osan raskaasta kalustosta. Selviytyneen kaluston tekninen kunto on pääosin huono kulumisen ja korkean iän vuoksi. Ukraina joutuu hätäisesti kokoamaan ja korjaamaan huonokuntoisia ja vanhentuneita sotilasajoneuvoja. Myös kuljetuskaluston tilanne on epätyydyttävä.

Ukrainan ilmavoimat, jotka kärsivät merkittäviä tappioita ATO:n aikana ja menettäneet huomattavan määrän jo ennestään vähän käyttökelpoisia lentokoneita ja helikoptereita, ovat käytännössä menettäneet taistelukykynsä.

Vaikka Ukrainan johto yrittää kiihdytetyllä tahdilla lisätä Ukrainan asevoimien määrää ja palauttaa taistelukyvyn, on epätodennäköistä, että tulevina kuukausina on mahdollista muuttaa tilannetta radikaalisti parempaan suuntaan. Samaan aikaan odotettu uusi mobilisaatioaalto Ukrainassa sekä sotilaallisen avun alkaminen ulkomailta (pääasiassa Yhdysvalloista) antavat Ukrainan asevoimille mahdollisuuden lisätä joukkojen tiheyttä Donbassissa ja Venäjän vastaiselle rajalle sekä aloittaa toimintareservien kokoamisen. Tämä saattaa hieman vaikeuttaa operaation kulkua Kiovan pakottamiseksi rauhaan, mutta tuskin muuttaa sen kulkua ja tuloksia perusteellisesti.

Edellä olevasta seuraa, että on mahdollista toteuttaa Ukrainan asevoimien pääjoukkojen strateginen piirittäminen Dnepr joen vasemmassa rannassa, mikä johtaa niiden nopeaan tappioon. Voidaan olettaa, että jos viime aikoina myös vahvistuneet ja uudelleenorganisoituneet DPR:n ja LPR:n joukot suuntaavat toimintansa pääasiassa Ukrainan asevoimien hillitsemiseen Donbassin rintamalla, niin venäläisten joukkojen ryhmittymillä on mahdollisuus toteuttaa selustaan kaartavat operaatiot syvälle Ukrainan alueelle.

Pääiskuin voidaan tehdä Venäjän joukkojen ryhmittymästä Rostov-on-Donin alueelta, joka lähtee nopeasti Mariupoliin ja kääntyy sieltä pohjoiseen Ukrainan asevoimien koko Donbass-ryhmittymän selustaan. . Tätä "etelä kynsiä" voidaan tukea iskulla Luganskin pohjoispuoleta. Sinänsä nopea eteneminen Ukrainan ryhmittymän selustassa järkyttää sen perusteellisesti.

Samaan aikaan venäläisten joukkojen "pohjoinen ryhmittymä" voi iskeä Sumyn ja Tšernihivin alueiden läpi suoraan Kiovaan, mutta ottamatta kuitenkaan itse kaupunkia, ja näin lamauttaa vihollisen tahdon tehokkaaseen vastarintaan ja pakottaa hänet keräämään reservejään Kiovan puolustamiseksi. Apuisku pohjoisessa voidaan toteuttaa tavoitteena vallata Kharkova ja edetä Izyumin alueelle muodosten "pohjoinen kynsi", jonka jälkeen edetä etelään kohti ”etelä kynttä” ja näin sulkemaan (Ukrainan asevoimien Donbassin ryhmittymän) motti pohjoisesta.

Tällaisen tapahtumien kehityksen myötä käytännössä koko Ukrainan asevoimien taisteluvalmis ryhmittymä, joka on nyt keskittynyt Luhanskin ja Donetskin ympärille, kohtaa täydellisen piirityksen ja täydellisen katastrofin enintään 48-72 tunnin kuluessa. Ukrainan puolella ei yksinkertaisesti ole mitään laittaa Venäjän iskua vastaan. Todennäköisesti jo pelkästään mahdollisuus siitä, että Venäjän joukot ilmestyvät Ukrainan asevoimien selustaan pakottaa Ukrainan joukot aloittamaan nopean vetäytymisen Dnepr-joen taakse - vetäytymisen, joka muuttuu väistämättä pakojuoksuksi. Voidaan olettaa, että tämä vetäytyminen johtaa Ukrainan asevoimien pääjoukkojen täydelliseen tuhoutumiseen. Samanaikaisesti suurin osa Ukrainan asevoimista joutuu väistämättä strategisen mottiin Donetskin ja Luhanskin länsipuolella ja muuttuu suureksi sotavankileiriksi. Siten kaikki ATO-joukot voidaan voittaa mahdollisimman lyhyessä ajassa, mikä johtaa Donbassin nopeaan vapauttamiseen.

Joukkojen etenemisen perimmäiset tavoitteet operaation aikana voidaan asettaa eri paikkoihin riippuen sotilaallisista ja poliittisista olosuhteista ja Kiovan valmiudesta sopia nopeasti sille esitettävät rauhanehdot. Vähimmäistehtävänä voi kuitenkin olla koko Luganskin ja Donetskin alueiden (mukaan lukien Mariupol) miehittäminen (yhdessä VSN:n kanssa), pääsy Dneprille, Harkovin ja Harkovin alueen valloitus, pääsy Krimin kannakselle etelässä ja Kiovan läheisyyteen pohjoisessa. Maksimaalisena tehtävänä voisi olla kaikkien kahdeksan väitetyn Novorossian alueen täydellinen miehitys (eteneminen etelässä Transnistriaan asti) ja Kiovan saarto. Näistä asetelmista on mahdollista sanella rauhanehdot Kiovalle.

Voimien tasapaino, sikäli kuin se on arvioitavissa, mahdollistaa Venäjän puolen toteuttaa tällaisen operaation ilman erityisiä komplikaatioita, varsinkin kun uudistetut venäläiset joukot ovat laadullisesti merkittävästi parempia kuin Ukrainan asevoimat (mukaan lukien uudet asehankinnat). Ukrainan alueella käytettävän Venäjän asevoimien ryhmittymän lukumäärän arvioidaan olevan minimaalisesti yhteneväinen huhtikuussa Ukrainan rajalle lähetetyn ryhmittymän kanssa. Länsimaisten tietojen mukaan nämä ovat kahdeksan erillistä prikaatia - kolme moottoroitua kivääriä prikaatia, kolme vdv prikaatia, yksi merijalkaväki prikaati, yksi tykistö prikaati; neljä rykmenttiä pääjoukkoineen uudelleen luodusta 2. Kaartin Tamanskajan moottoroidusta kivääristä ja 4. Kaartin Kantemirovskajan panssarivaunudivisioonoista (kolme panssarivaunu-, yksi moottoroitu kivääriprikaati); 27 pataljoonan taktista ryhmää (14 ilma, 12 moottoroitua, yksi merijalkaväki ryhmä) muista erillisistä prikaateista; 13 erikoisjoukkojen yksikköä spetsnaz prikaateista; jopa 10 erillistä tykistöpataljoonaa. Todennäköisesti ilmavoimien joukot voivat olla edustettuina vielä suurempia määriä (melkein kokonaan), lisäksi nostetaan reserviksi useiden moottoroitujen kivääriprikaatien lisäjoukkoja. Tähän on lisättävä VSN:n joukot, joiden lukumääräksi arvioidaan nyt 30 000 henkilöä.

Merkittävä Venäjän ilmavoimien ja armeijan ilmailun ryhmittymä voi oikein käytettynä tulla myös merkittävä osa "Ukrainan operaatiosta" ja tarjota venäläiselle ryhmittymälle radikaalisen ylivoiman Ukrainan asevoimiin nähden.

6
Suurin rajoittava tekijä Venäjän asevoimien laajassa osallistumisessa Ukrainan konfliktiin on toistaiseksi ollut Lännen asema. Mutta nykyinen Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteiden kariutuminen vapauttaa kuitenkin kätemme.

Nyt on selvää, että länsimaisten hallitusten pitkän tähtäimen tavoite Venäjää vastaan asettaessaan pakotteita ei ole pakottaa Moskova hillitsemään voimiaan Ukrainassa, vaan horjuttaa venäjän maata ja ihannetapauksessa kaataa Vladimir Putin ja muuttaa hallintoa. Siksi länsimaat tukivat niin aktiivisesti Kiovan ATO:ta kesällä 2014 - silloin Kiovan ja Lännen yhdisti illuusio mahdollisuudesta ratkaista DPR:n ja LPR:n ongelmat sotilaallisin keinoin. Novorossian sotilaallinen tappio olisi ollut jättimäinen poliittinen tappio Venäjälle ja Putinille henkilökohtaisesti, eikä Länsi aikonut jättää mahdollisuutta käyttämättä.

Sen jälkeen kun Kiova menetti sotilaallisen voiton mahdollisuuden elokuun lopussa, länsimaiset "kumppanimme" päättivät aloittaa pitkäjänteisen Putinin piirityksen ja eristäytymisen, ja myös kapinallisten alueiden sotilaallisen vaikuttamisen taktiikkaa käytetään (Minskin aselevosta huolimatta). Länsimaiden valitun taktiikan valossa pakotteiden lisääminen entisestään näyttää lähes väistämättömältä.

Samalla on merkittävää, että Länsi ei esitä selkeitä ehtoja jo käyttöön otettujen pakotteiden mahdolliselle heikentämiselle tai poistamiselle. On täysin selvää, että tämä on harkittu taktiikka ja jos Kreml yhtäkkiä alkaa vetäytyä Ukrainassa, kiristys pakotteilla jatkuu joka tapauksessa, Länsi esittää yhä enemmän vaatimuksia saadakseen tilanteesta kaiken irti vaatien ensin Novorossian luovuttamista ja sitten myös Krimin palauttamista. Mutta Lännen päätavoite, toistamme, on Putinin hallinnon horjuttaminen ja koko Venäjän maksimaalinen heikentäminen (tämä näkyy erityisen selvästi Yhdysvaltojen asemassa). Tästä seuraa se, että Kremlin on siis käytännössä mahdotonta vetäytyä Ukrainasta (donbass, Krim), aivan kuten Donbassin status quon ylläpitäminen jatkuvasti (myös lännen jatkuvan painostuksen vuoksi).

Nykyinen tilanne on monessa suhteessa samanlainen kuin maalis-huhti-toukokuussa (2014). Kuten silloinkin, nyt Moskovalla on jälleen mahdollisuuden kovaan sotilaalliseen väliintuloon Kiovan pakottamiseksi rauhaan. Venäjän sotilaallisen voiman käyttö keväällä olisi mahdollistanut välttää verisen ja yleisesti ottaen järjettömän sodan Donbassissa. Venäjän sotilaallisen voiman käyttö lähitulevaisuudessa voi pysäyttää tämän järjettömän sodan Donbassissa. Keväällä Moskovan turha tavoittelu välttää länsimaisia pakotteita sai Ukrainan käynnistämään sodan Donbassissa ja loppujen lopuksi samat pakotteet määrättiin joka tapauksessa. Historia voi toistaa itseään.

Ukrainan kriisin määrää pitkälti Lännen asema ja sen vallitseva käsitys Venäjästä. Kuten ennenkin, tämä näkemys perustuu Venäjän turvallisuuden varmistamiseen liittyvien oikeuksien, etujen ja huolenaiheiden täydelliseen tunnustamatta jättämiseen. Venäjän toimilla Ukrainan suhteen ei ole väliä - Venäjän asema Ukrainan suhteen ja Venäjän intressit Ukrainassa (sekä Naton sotilaallisen läsnäolon laajentaminen ja vahvistaminen) jätettäisiin joka tapauksessa huomiotta, vaikka Krim olisikin jäänyt Kiovan hallintaan eikä olisi vuodatettu pisaraakaan verta.

Siksi sinänsä kaikki mahdollinen radikaali muutos Venäjän kannassa Ukraina-kysymyksessä näyttää turhalta - "kalpeanaamaiset kumppanimme" eivät arvosta mitään hyväntahdon eleitä. On lupaavaa pitkällä aikavälillä kääntää Ukrainan tilanne meidän eduksemme. Vain tämä voi pakottaa Kiovan vastaamaan Venäjän vaatimuksiin, katkaisemaan yhteyden Kiovan ja Lännen välillä ja johtaa lopulta neuvotteluihin ja rauhaan Donbassissa. Vain tämä voi pakottaa ottamaan huomioon Moskovan mielipiteen, joka nyt suoraan sanoen jätetään huomiotta.


Lähde: http://cast.ru/comments/prinuzhdenie-k-miru-2-blizhayshaya-perspektiva-rossii-na-ukraine.html
 
Emma pikakivääri (DP27) on yhä erittäin hyvä ase puolustustaisteluissa. Suomen armeijalla oleva PKM on taktisesti vain vyösyöttöinen emma. Olen viime vuonnakin kantanut ja käyttänyt molempia. Emmassa huonoa on tuo lipas. Se toimii kuin junan vessa, mutta tekee aseesta melko kömpelön kuljetella ja ennen kaikkea on silti kapasiteetiltaan varsin pieni tulinopeuteen nähden. Emmalla osuu ja osumissa on tehoa. Emman lippaille on 3 kiekon kannuja ja kasseja. Yksi kannu vastaa kooltaan ja kapasiteetiltaan PKM:n 150 patruunan vyökannua, mutta painaa n. 3 kg enemmän.

Jos suomen armeijalla ei olisi hankittuna kvkk ja PKM, niin meilläkin olisi yhä emmat käytössä, koska ne lisäisi ryhmätasolla tulivoimaa pelkkien rynkkyjen lisänä.

Hyvä jos ukrainan armeijalla on edes emmoja.
 
KkarR kirjoitti:
Tuli luettua mielenkiintoinen analyysi vuodelta 2015. Vaikka aikaa on mennyt jo 7 vuotta, mutta melkein kaikki sen kohdat ovat edelleen ajankohtaisia ja huipennus (suuntaan tai toiseen) on tulossa nyt talvella? Avartava näkökulma josta voi tehdä omia johtopäätöksia "mitä Putin haluaa"...

Lainaus:
"Tilanne muistuttaa yhä enemmän rautatiekatastrofia. Tapahtumat järkyttävät ja ovat vaikeasti hahmotettavissa, ne muuttavat tavanomaista maailmakuvaa, mutta vähitellen herää kysymys: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Katsoessaan menneisyyteen tulee yhä enemmän vakuuttuneeksi nykyisen Ukrainan kriisin väistämättömyydestä ja ennalta määräytymisestä - yllättävältä näyttää vain se, kuinka tämä Ukrainan valtiohallinto kesti niin kauan, eikä Kiovan ja Moskovan suhteet repeytyivät paljon aikaisemmin. Oudolta näyttää myös se, että Venäjä on noudattanut länsimielistä kurssia niin pitkään, kun taas länsi (ja ennen kaikkea Yhdysvallat) ei ole kiinnittänyt huomiota Venäjän kasvavaan potentiaaliin muuttaa tätä kurssia. Vuosien kuluttua voi kuullosta, luultavasti, yhtenä historian suurimmista mahdottomuuksista se tosiasia, että Amerikka on ollut niin kauan antamatta pakotteita maalle, joka rakentaa vuosittain 30 mannertenvälistä ballistista ydinohjusta ja tähtää ne Yhdysvaltoihin."

Mihail Barabanov

Artikkeli julkaistu talvella 2014-2015

Mikhail Barabanov is researcher at the Center for Analysis of Strategies and Technologies and Editor-in-Chief of the Moscow Defense Brief

Tilanne muistuttaa yhä enemmän rautatiekatastrofia. Tapahtumat järkyttävät ja ovat vaikeasti hahmotettavissa, ne muuttavat tavanomaista maailmakuvaa, mutta vähitellen herää kysymys: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Katsoessaan menneisyyteen tulee yhä enemmän vakuuttuneeksi nykyisen Ukrainan kriisin väistämättömyydestä ja ennalta määräytymisestä - yllättävältä näyttää vain se, kuinka tämä Ukrainan valtiohallinto kesti niin kauan, eikä Kiovan ja Moskovan suhteet repeytyivät paljon aikaisemmin. Oudolta näyttää myös se, että Venäjä on noudattanut länsimielistä kurssia niin pitkään, kun taas länsi (ja ennen kaikkea Yhdysvallat) ei ole kiinnittänyt huomiota Venäjän kasvavaan potentiaaliin muuttaa tätä kurssia. Vuosien kuluttua voi kuullosta, luultavasti, yhtenä historian suurimmista mahdottomuuksista se tosiasia, että Amerikka on ollut niin kauan antamatta pakotteita maalle, joka rakentaa vuosittain 30 mannertenvälistä ballistista ydinohjusta ja tähtää ne Yhdysvaltoihin.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen länsi piti entistä vastustajaansa, jonka pääkaupunki oli Moskova, ikuisesti nujerrettuna, eikä vaivautunut tarjoamaan venäläisille paikkaa lännen turvallisuusrakenteissa. Tosin, tiettyjä huolia, liittyen entiseen kylmän sodan vastustajaan, meidän uudet ”kumppanit” kokivat ja päättivät ympäröidä Neuvostoliiton imperiumin pääosan – Venäjän - Naton alueilla. Näin alkoi Pohjois-Atlantin liiton laajentuminen Itä-Eurooppaan.

Nyt on ilmeistä, että nimenomaan lännen ehdotusten puuttuminen Venäjän integroitumisesta yhteiseen turvallisuusrakenteeseen, joka tyydyttäisi ainakin venäläisten vähimmäisvaatimukset ja vaatimukset suhteessa heidän kansallisiin etuihinsa, oli kohtalokas seuraamus, joka oli erkaantunut Moskovan itsenäiseen ”lentoon”. Mutta mitä länsi olisi voinut todella tarjota Venäjälle, ja miltä tällaisen yhteisen turvallisuusrakenteen olisi pitänyt näyttää?

Paradoksaalista, mutta niin länsimielisenä pidetyn Boris Jeltsinin vallan ensimmäisiä vuosia leimasi Moskovan mitä hillintäisimmät toimet imperialismin hengessä. Venäläiset puuttuivat Transnistrian, Etelä-Ossetian ja Abhasian konflikteihin, ja tämä väliintulo loukkasi vastaperustetun Georgian ja Moldovan alueellista koskemattomuutta ja synnytti ketjun tunnustamattomia valtioita, jotka elivät itse asiassa Moskovan suojeluksessa. Venäjän välityksellä Azerbaidžan pakotettiin tunnustamaan Armenian tosiasialliset sotilaalliset menestykset ja muodostamaan Vuoristo-Karabahin tasavallan, joka samalla nappasi melkoisen määrän "puhtaasti" Azerbaidžanin alueita. Tadžikistanin siviilikonfliktiin puuttuminen Venäjän lainkäyttövallan alle jääneen 201. divisioonan puolesta johti islamistien tappioon sodassa. Ukraina pitkän riitelyn jälkeen oli pakotettu pitämään Venäjän mustanmeren laivaston ja tukikohdan Krimillä. Venäjän sotilaallinen läsnäolojärjestelmä kattoi lähes kaikki entiset neuvostotasavallat Baltiaa lukuun ottamatta. "Lähiulkomaan" (eli Venäjän suoran vaikutusalueen) käsite Jeltsinin vallan aikana kiinnitettiin viralliselle tasolle. Lopuksi, seurasi epätavallisen ankara ja verinen ensimmäinen Tšetšenian sota, jossa iskulauseilla korostettiin taistelevan alueellisesta koskemattomuudesta jo itse Venäjän federaatiossa.

Länsi itse asiassa ummisti silmänsä kaikelta, kunnes Kremlissä istuva Jeltsin oli länsimielisen kurssin takaaja, ja kommunistien tai venäläisten ultraimperialistien hypoteettinen valtaan paluu tuntui mahdottomalta. Mutta oliko tämä mahdollisen kompromissin perusta? Ei, koska länsimaisten asenteiden ytimessä Jeltsinin Venäjää kohtaan oli luja usko, että Venäjän karhu oli kuolemassa ja tuskin koskaan nouse ylös. Kaikki Jeltsinin edistysaskeleet ja väitteet ulkopolitiikassa nähtiin retoriikkana yksinomaan "sisäiseen käyttöön".

Samaan aikaan ei tehty rakentavia ehdotuksia Venäjän integroimiseksi todellisiin turvallisuusrakenteisiin. Vuonna 1997 Naton ensimmäinen laajentumisaalto itään (Puolan, Tšekin tasavallan, Slovakian ja Unkarin liittämisellä) vahvisti lännen politiikan oikeellisuuden: Jeltsinin Venäjän vastalauseet olivat melko rituaalisia ja lännen laajentuminen ei kohdannut vakavaa vastustusta.

Tultuaan valtaan vuonna 1999 Vladimir Putin yritti virallistaa ja koordinoida suhteitaan länteen, tarjoten itse asiassa Venäjän laajamittaista integraatiota länsiyhteisöön vastineeksi Venäjän puhtaasti kansallisten etujen ainakin osittaista tunnustamista. Sopivasti tähän tapahtuivat Syyskuun 11. päivän 2001 tapahtumat, jolloin Venäjästä tuli muodollisesti ikään kuin Yhdysvaltojen liittolainen terrorismin vastaisessa taistelussa. Putinin vallan ensimmäisiä vuosia leimasi yksiselitteisesti länsimielinen politiikka: Venäjän Kuuban ja Vietnamin sotilastukikohdat lopetettiin, Putin yritti aktiivisesti liittää maan kaikkiin kansainvälisiin (ja itse asiassa - lännen johtamiin) instituutioihin ja järjestöihin, Putinin eliitti muuttui aktiivisesti ”Global Russians”.

Mutta juuri Venäjän sisäisen ja ulkoisen aseman vakautuminen yhdistettynä Putinin KGB:n kytkökset johtivat lännen osoittamaan tyytymättömyyttä Moskovaan kumppanina, joka oli liian vahvistuva ja epäilyttävä lojaalisuuden suhteen. USA:n yksipuolisten toimien voimistuminen (joiden kohokohta oli sotilaalliset toimet Jugoslaviaa ja Irakia vastaan) ja Naton jatkuva laajentuminen vaikuttivat osaltaan siihen, että lännen Venäjä-politiikka alkoi saada yhä ankarampaa ja rajoittavampaa luonnetta. Moskovalle näytetiin rajat, mutta käytännössä tarjoamatta mitään vastineeksi. Lännen aktiivinen osallistuminen Ukrainan ensimmäiseen Maidaniin vuonna 2004, joka johti "oranssiin vallankumoukseen", merkitsi myös suuntausta jossa länsivaltiot aktiivisemmin puuttuivat Neuvostoliiton entisiin maiden asioihin tavoitteenaan heikentää mahdollisimman paljon Venäjän vaikutusvallan siellä. Putinin tyytymättömyys tämän suhteen purkautui ensimmäisen kerran Münchenissä vuonna 2007 pitämässään puheessa, mutta sitä pidettiin taas lännessä "vanhan tavan" retoriikkana, ja johon reagoitiin vain kohauttamalla olkapäitä.

Länsimainen näkemys Venäjästä perustui 20 vuoden ajan siihen ajatukseen, että venäläisillä ei ole edelleenkään minne mennä ja että venäläiset "eivät uskalla" ryhtyä vakaviin toimiin, jotka ovat vastoin lännen etuja.

Ensimmäinen merkki Venäjän ja Lännen suhteiden kriisistä oli Etelä-Ossetian tapahtumat elokuussa 2008, jolloin venäläiset uskalsivat taistella vastaan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Tämä kuitenkin nähtiin Washingtonissa jonkinlaisena valitettavana sattumana, varsinkin kun georgialaiset olivat ne jotka "aloittivat ensimmäisenä".

Samaan aikaan Venäjän ja Lännen suhteet turvallisuusalalla heikkenivät - junat kulkivat toisiaan kohti ja törmäys oli väistämätön. Tärkeä virstanpylväs tällä tiellä oli Vladimir Putinin paluu Kremliin toukokuussa 2012: Lännessä, peläten Venäjän poliittisen epämukavan johtajan elinikäistä vallan pitkittymistä, reagoitiin kielteisesti siihen, että Venäjä johtaja otti jälleen presidentin viran vastaan. Lännen vastauksena tähän oli "Magnitskin tapauksen" nosto ja levittäminen, joka itse asiassa aiheutti ensimmäisen pakoteaallon Putinia ja hänen lähipiiriään vastaan. Jyrkästi ja nopeasti alkoi leviämään kampanjat oikeuksien ja vapauksien loukkaamisesta, sekä korruption leviämistä Venäjällä (varsinkin kun korruptiossa oli oikeastikin ongelmia). Vuoden 2013 loppuun mennessä länsimaiset tiedotusvälineet alkoivat avoimesti veistää Putinin ja koko Venäjän "syrjäytyneisyyttä" edistäen ajatusta boikotoida vuoden 2014 talviolympialaisia Sotšissa. Ottaen huomioon sen tosiasian, että Putin on panostanut sekä oman että valtion arvovaltansa Sotšin megaprojektiin, lännen asenne tulevia olympialaisia kohtaan sekä joidenkin länsimaisten johtajien pois jäänti oli suoranainen sylki Moskovan kasvoihin.

Tätä inspiroivaa taustaa vasten Ukrainassa puhkesi uusi Maidan

2

Vuosien 2013–2014 Maidanilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä "Janukovitšin korruptoituneen hallinnon valtakunnallisen kaatamisen" kanssa – olipa Janukovitš kuka tahansa todellisuudessa. Molempien ukrainalaisten Maidanien (sekä ensimmäisen vuonna 2004 että toisen kymmenen vuotta myöhemmin) mekanismina oli kansallisesti intohimoisemman keskustan ja Länsi-Ukrainan halu kaataa Itä-Ukrainan hallitsevat edustajat väkivalloin, sillä lähes kaikissa runsaslukuisempi Itä "äänesti kumoon" vähälukuisemman länsiosan. Tämän seurauksena "ukrainilaisuuden" edustajilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää muuttaa vallankumouksellisella tavalla Ukrainan voimatasapainoa. Niinpä Maidanit olivat alun perin pohjimmiltaan avoimesti antidemokraattisia liikkeitä (valtiotieteessä lähellä Thaimaan "keltaista" liikettä), joiden tarkoituksena oli kaapata valtaa aktiivisen vähemmistön toimesta ja pakottaa tahtonsa muille. Luonnollisesti vallankaappauksen jälkeen "länsi-Kiova" -vähemmistö yrittää lujittaa uutta järjestystä ryhtymällä toimenpiteisiin rajoittaakseen "idän" vaikutusta.

Ukrainan presidentin syrjäyttivät ihmiset, jotka eivät koskaan äänestäneet häntä, ja tässä mielessä viimeisin Maidan ei ole mitenkään seurausta jostain pettymyksestä Janukovitshiin. Myöskään Itä-Ukrainan asukkaiden reaktio, jotka äänestivät Janukovitshin puolesta ei ole yllättävää. Kaukonäköiset tarkkailijat ennustivat tulevan sisällissodan mahdollisuutta Ukrainassa jopa vuoden 2004 ensimmäisen Maidanin jälkeen.

Tavalla tai toisella Maidanin voitto vuonna 2014 merkitsi uutta voittoa Ukrainassa länsimielisille ja avoimesti Venäjää vastustaville voimille, joita Länsi tuki ja sponsoroi. Niinpä Janukovitšin kaatamisen seurauksena valtaan tulleiden "kansallisesti suuntautuneiden voimien" päätehtävänä oli vahvistaa voittonsa tuloksia pitkäksi aikaa ja luoda "idälle" sellaiset olosuhteet, joissa he eivät voineet saada valtaa takaisin millään tavalla. Erityisesti lustraatiolaki ja venäjän kielen käytön lopettaminen.

Sinänsä Venäjän vastainen vallankumous Ukrainassa on täysin mahdoton hyväksyä Venäjän etujen ja arvovallan kannalta. Siksi Venäjän hallitsevan eliitin oli väistämättä reagoitava hyökkäyksiin, kuten "ken ei hyppää, on moskaali". Niinpä Moskovan väistämätön ja ilmeinen tehtävä oli osoittaa selvästi Ukrainalle, että se oli käyttänyt kaikki keinot Venäjän vastaisille vallankumouksille. Siksi voimme sanoa, että Ukrainan ja Venäjän välistä rauhaa ei tuhonnut Putin, vaan Kiovan ”moskaali” vastainen vallankumous.

Tästä näkökulmasta katsottuna Venäjän ankarat toimet Krimillä, Venäjän alkuperäisellä alueella, olivat ilmeisesti väistämättömiä. Vielä on kuitenkin epäselvää, olivatko Krimin operaatiosta päättäneet Kremlin päälliköt tietoisia siitä, mitä pitkäaikaisia ja laajamittaisia seurauksia tällä toimilla olisi.

Krimin liittämisen suurin ongelma oli se, että samalla kun muun Ukrainan asema säilyi, Krimin liittäminen ei parantunut, vaan heikensi yleisesti Venäjän geostrategista asemaa tehden Ukrainasta sen antagonistin. Tämän uhkan olisi voinut poistaa kahdella tavalla: joko muuttamalla Ukrainan poliittista kurssia radikaalisti tai heikentämällä sitä jyrkästi tavalla tai toisella – paras tapa olisi hajottaa Ukraina ja liittää etelä- ja itäosien venäjänkieliset alueet (jotka muodostavat niin kutsutun ”Novorossian”) Venäjään.

Näissä olosuhteissa "toinen kierros" vastakkainasettelusta Ukrainassa oli väistämätön, varsinkin kun Etelä- ja Itä-Ukrainan venäjänkielinen väestö hyväksyi innokkaasti Krimin liittämisen Venäjään.

Ymmärsikö Kreml tämän? Vaikuttaa siltä, että he ymmärsivät, koska sekä Igor Strelkovin ryhmän toimet Slavjanskissa että Venäjän-myönteisten toimien yleinen koordinointi Etelä- ja Itä-Ukrainassa olivat mahdottomia ilman Venäjän korkeimpien viranomaisten sanktiota. Mutta mitä Moskova oikein halusi Ukrainalta huhtikuussa 2014, ja kuinka pitkälle se aikoi mennä? Se on edelleen mysteeri, ja vastaus tähän voi selventää paljon Ukrainan tragediasta.

Moskovan viralliset vaatimukset Kiovalle, jotka hahmoteltiin Venäjän ulkoministeriön kuuluisassa maaliskuun lausunnossa, kiteytyvät Ukrainan federalisoimiseen ja Venäjä-myönteisten alueiden oikeuksien varmistamiseen. Teoriassa tämä mahdollisti Ukrainan valtion vihamielisyyden neutraloinnin. Mutta kuka voisi taata Moskovalle, että tällaista Ukrainan sisäistä järjestystä (olettaen, että sellainen olisi syntynyt) noudatettaisiin? Tällaisten takuiden mahdottomuus teki skenaarion Ukrainan hajoamisesta ja Novorossijan erottamisesta siitä Venäjän etujen kannalta tarkoituksenmukaisemmaksi.

Tällaista hajoamista ei kuitenkaan olisi voinut tapahtua ilman Venäjän sotilaallista väliintuloa ja ilman Venäjän sotilaallista suojaa Venäjä-mielisten separatistijoukkojen toimille, kuten tehtiin esim. Krimillä. Juuri tähän skenaarioon venäläinen Garibaldi-Strelkov ja useimmat Novorossija-kapinalliset luottivat.

Tämänkaltainen tapahtumien kulku olisi johtanut kuitenkin väistämättä vakavaan yhteenottoon Lännen kanssa, jota hämmästytti Venäjän nopea Krimin liittäminen ja nyt tuleva perspektiivi Ukrainan tuhoutumisesta Venäjän vastaisen toiminnan "puskurialueen" kulmakivenä. Näissä olosuhteissa Moskova ei ilmeisesti ollut valmis päättäväisiin toimiin Ukrainassa ja päätti yrittää suorittaa sotilaallisia operaatioita Etelä- ja Itä-Ukrainassa pääasiassa "paikallisten" ja "soluttautuneiden" kapinallisjoukkojen avulla. Tämä osoittautui suureksi virhearvioksi - kuten nyt on ilmeistä, Moskova yliarvioi Venäjä-mielisen toiminnan laajuuden näillä Ukrainan alueilla ja aliarvioi ukrainalaisen nationalismin vahvuuden ja Ukrainan eliitin kiinnostuksen "itsenäisyyden" säilyttämisestä ja heidän omasta asemasta siinä. Sen seurauksena, että Venäjä kieltäytyi käyttämästä voimaa Ukrainan kansannousun (itäosissa) auttamisessa, Kiovan kädet vapautettiin ja maan itäosaan syttyi verinen sisällissota, joka kiihtyi päivä päivältä ja tuomitsi Venäjän osallistumaan näihin traagisiin tapahtumiin tulevaisuudessa.

3

Venäjän turvallisuusneuvoston 24. huhtikuuta 2014 tekemässä päätöksessä jossa kieltäydyttiin lähettämästä joukkoja Ukrainaan tukemaan Novorossian kansannousua, ennalta määräsi Moskovalle erittäin epäedullisen kulun Ukrainan kriisin kehittyksessä. On täysin selvää, että Venäjän sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan huhti-toukokuussa (2014) johtaisi väistämättä Ukrainan valtion nopeaan romahtamiseen nykyisessä muodossaan ja Ukrainan rähjäisen asevoimien tappioon. Tämä mahdollistaisi "Ukrainan kysymyksen" radikaalin ratkaisemisen, venäjänkielisten alueiden erottamisen Ukrainasta ja jäljellä olevan Ukrainan muuttamisen toissijaiseksi valtioksi, joka ei voisi vakavasti uhata Venäjän etuja tulevaisuudessa.

Moskovan kiemurtelut välttää länsimaisia pakotteita eivät ole toimineet. Kuten osattiin odottaa, sanktiot seurasivat väistämättä. Tämän seurauksena Venäjän ulkopolitiikka siitä hetkestä lähtien, kun se luopui "suorista toimista" Ukrainassa, syöksyi kriisiin: Venäjä kantoi kaikki "aggression" kustannukset (alkaen merkittävien resurssien käyttämisestä Donbassin kapinallisten tukemiseen ja loppuen länsimaisiin sanktioihin), saamatta mitään osinkoja, ja viimeisen kuuden kuukauden aikana tilanne on vain pahentunut. Tällaisen Venäjän ulkopolitiikan symbolinen ja jossain määrin looginen apoteoosi oli malesialaisen Boeing 777 MH17:n pudotus, joka ei kuulu Moskovan toimivaltaan ja vastuuseen, mutta josta Moskovan oli silti kannettava valtava poliittinen (ja tosiasiallisesti myös aineellinen, sanktioiden tiukentamisen vuoksi) vahinko.

Mikä tärkeintä, Venäjä on menettänyt aloitteen, jonka se piti lujasti hallussaan helmi-huhtikuussa, tässä monimutkaisessa geostrategisessa pelissä. Aloitteen menetys loi tappion uhan. Venäjä tarttui loistavasti hetkeen liittämällä Krimin verettömästi, mutta Ukrainassa tämä hetki oli menetetty.

Samoin kuin aliarvioidessaan ukrainalaisen nationalismin vahvuutta Ukrainan sisällä, Moskova näyttää aliarvioineen lännen lujittumisen ja vihamielisyyden laajuuden Venäjää kohtaan. Kremlin kiemurtelu ja myönnytykset saivat länsimaiden hallitukset vakuuttuneiksi siitä, että pakotteet ovat tehokas keino vaikuttaa Kremliin. Ei ole sattumaa, että näin laajamittainen myönnytys, kuten Venäjän federaationeuvoston 1. kesäkuuta Kremlin pyynnöstä tekemä muodollisen luvan epäämiseen asevoimien käyttöön Ukrainassa, antoi päinvastaisen reaktion ja provosoi Kiovan ja sen länsimaisten kuraattorien aggressiivisuuden voimakaan kasvun.

Myös itse Donbasissa Venäjän heikkous ja myönnytykset vain pahensivat sotilaallista tilannetta, minkä seurauksena Venäjä joutui yhä syvemmin sekaantumaan konfliktiin. Siitä, mistä haluttiin niin päästä eroon, tuli vain väistämättömäksi, ja aiheutti uuden aallon länsimaisen hysteria- ja vihamielisyydelle.

Siitä huolimatta ukrainalaisten joukkojen tappio elokuun lopulla lähellä Ilovaiskia ja Mariupoliin kohdistuva uhka osoittivat Kiovalle selvästi ja selkeästi, että Venäjä ei salli kapinallisten tappiota. Tämä oli radikaali muutos kokonaistilanteessa, sillä se riisti Ukrainalta toivon sotilaallisesta voitosta Donbassin sodassa: niin sanotusta terrorisminvastaisesta operaatiosta (ATO) tuli järjetön kampanja, jossa Kiova ei pysty saavuttamaan toivottua tulosta.

Itse asiassa silloin tapahtui ensimmäinen, vaikkakin rajoitettu Ukrainan pakottaminen rauhaan. Voidaan vain pahoitella, että tällaista pakottamista ei toteutettu heti alussa (mitä monet silloin vaativat), kun ATO juuri käynnistetty. Tämä olisi pelastanut monia ihmishenkiä, ehkä Boeingin tragedia ei olisi tapahtunut ...

Edes elokuun ”pakotuksen” seurauksena Ukrainan kysymystä ei kuitenkaan ratkaistu perusteellisesti, mistä ilmeisenä todisteena olivat Donbassissa jatkuvat vihollisuudet julistetun aselevon aikana. Kyse ei ole edes siitä, että syyskuussa allekirjoitettu Minskin pöytäkirja ei tyydyttänyt molempia sotivia osapuolia. Perimmäinen syy Minskin pöytäkirjan kyvyttömyyteen on Kiovan kieltäytyminen tunnustamasta kapinallisia missään muodossa neuvotteluprosessin kohteiksi, ja tällainen kanta estää kaikki neuvottelumekanismit, koska et voi neuvotella jonkun kanssa, jota pohjimmiltaan ei ole olemassa sinulle. Ilman tämän ongelman ratkaisemista nykyistä Ukrainan tilannetta ei periaatteessa voida siirtää umpikujasta. Ja on vain yksi tapa ratkaista tämä ongelma sodassa - voimalla.

Siksi, ellei jotain poikkeuksellista tapahdu, uusi yritys rauhaan pakottamiselle Ukrainassa laajamittaisen sotatoimen muodossa näyttää erittäin todennäköiseltä. Juuri tämä sotilaspoliittinen näkökulma avautuu Venäjälle vuonna 2015, aivan kuten Krimin liittäminen ja Ukrainan sisällissota olivat vuoden 2014 päätrendejä.


Jatkuu toisessa postauksessa


Lähde: http://cast.ru/comments/prinuzhdenie-k-miru-2-blizhayshaya-perspektiva-rossii-na-ukraine.html
Klikkaa laajentaaksesi...

Olipa tuossakin pätkässä jo paljon paskaa. Kun laittaa perusolettamaksi, että Maidanin tapaukset olisivat olleet "länsimielisten" toimia niin sen päälle voi sitten rakentaa vaikka mitä oppirakennelmia.
Maidan oli ukrainalaismielisten vastaus Janukovitsin ja hänen kavereidensa järjestelmälliseen ukrainalaisten rahojen ja omaisuuden varastamiseen yhdessä venäläisten mafiakavereidensa kanssa.
 
KIM kirjoitti:
Emma pikakivääri (DP27) on yhä erittäin hyvä ase puolustustaisteluissa. Suomen armeijalla oleva PKM on taktisesti vain vyösyöttöinen emma. Olen viime vuonnakin kantanut ja käyttänyt molempia. Emmassa huonoa on tuo lipas. Se toimii kuin junan vessa, mutta tekee aseesta melko kömpelön kuljetella ja ennen kaikkea on silti kapasiteetiltaan varsin pieni tulinopeuteen nähden. Emmalla osuu ja osumissa on tehoa. Emman lippaille on 3 kiekon kannuja ja kasseja. Yksi kannu vastaa kooltaan ja kapasiteetiltaan PKM:n 150 patruunan vyökannua, mutta painaa n. 3 kg enemmän.

Jos suomen armeijalla ei olisi hankittuna kvkk ja PKM, niin meilläkin olisi yhä emmat käytössä, koska ne lisäisi ryhmätasolla tulivoimaa pelkkien rynkkyjen lisänä.

Hyvä jos ukrainan armeijalla on edes emmoja.
Klikkaa laajentaaksesi...
Olikos Emma luokitukseltaan pikakivääri? Mitä eroa on pikakiväärillä ja konekiväärillä?
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top