Supon ex-päällikkö paljastaa: Suomalaisinsinööri vieteltiin vakoojaksi – Salajuonen koko laajuus selvisi vasta, kun neuvostoagentille viritettiin ansa
Seppo Tiitinen: ”Vaikka päävastustajamme oli KGB ja sen vakoilutoiminta, emme myöskään voineet sallia, että muut tiedustelupalvelut suomalaisten ihmisten tai Suomen alueen kautta harjoittaisivat tiedustelua Neuvostoliittoa vastaan.”
UUTISET19.09. 10.26 Päivitetty 10.50
Seppo Tiitinen kertoo oppineensa ymmärtämään diplomi-insinööri Eila Helinin jutun yhteydessä, että rakkaus voi olla "siirtokelpoinen etuus".
Mika Koskinen
Supon entisen päällikön Seppo Tiitisen mukaan Supolla ei ollut mitään järkeä paukutella äänekkäästi henkseleitään tai juhlia julkisuudessa suuria tiedusteluvoittoja.
Tiitinen kuvaa Supon toimintaa keskiviikkona julkistettavassa Vakoilijoita ja veijareita -muistelmakirjassaan (Otava). Hän toimi Supon päällikkönä 1978–1990.
– Tärkeintä oli estää maalle vahingollinen toiminta, mutta julkiseen riekkumiseen ei ryhdytty, koska siitä olisi langennut ulkopoliittisia laskuja. Hiljaa hyvä tulee.
Tiitisen mukaan on täysin selvää, että Supo oli poliittinen poliisi.
– UKK otti tilanteen haltuun ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien. Hän lateli minulle toimintaperiaatteet heti kättelyssä. ”Teillä täytyy aina olla ehdotus siitä, millä tavalla missäkin asiassa menetellään. Minä sitten päätän, tehdäänkö niin vai millä tavalla menetellään.
–Kerroin presidentille, että Suopo on identifioinut 41 varmaa Neuvostoliiton tiedustelumiestä. Oli selvää, että millään muulla valtiolla ei ollut niin paljon vakoilijoita Helsingissä. Neuvostoliitto oli siinäkin suhteessa suurin ja kaunein.
Kirjassaan Tiitinen käyttää Suojelupoliisista sen alkuperäistä Suopo-lyhennettä.
Vastavakoilu tärkein tehtävä
Vastavakoilu – Suomeen kohdistuvan vakoilun paljastaminen ja estäminen – oli Tiitisen mukaan tietysti yksi Suopon keskeisimmistä tehtäväalueista ja on sitä edelleen.
– Ensimmäinen tehtävä on tietysti ylipäätänsä löytää vastapuoli, identifioida vieraan vallan joko suoranaisesti lähettämät tai rekrytoimat agentit. Vallitsevan tiedustelutilanteen havainnollistamiseksi teetätin visakoivusta arkistokaapin. Se oli suunnilleen metri kertaa metrin kokoinen, kolmiosainen kabinettikaappi. Arkistoimme yhteen osaan KGB:n Helsingissä toimivan organisaation, toiseen Neuvostoliiton sotilastiedustelun eli GRU:n organisaation.
Kolmannessa lokerossa oli puolestaan niiden agenttien kuvalliset henkilökortit, jotka olivat jo menettäneet pelin ja heitetty maasta ulos.
– Näitä naamagallerioita näytin joskus myös Ratakadulla vieraileville Suopon kansainvälisille ystävällismielisille yhteistyökumppaneille. KGB kierrätti joskus samoja, jostakin maasta karkotettuja agentteja toiseen. Tietoja heistä oli hyödyllistä vaihtaa niiden maiden kesken, joiden sisällä Neuvostoliitto agenttejaan yritti kierrättää, Tiitinen kirjoittaa.
Hänen mukaansa kylmästä sodasta huolimatta puolueettomaksi julistautuneen Suomen tiedusteluyhteistyö länsimaiden kanssa oli säännöllistä.
– Erityisesti brittien, amerikkalaisten ja länsisaksalaisten kanssa. Kyse oli pääosin tietojenvaihdosta. Raportteja kierrätettiin ja taustakeskusteluja käytiin.
KGB:llä monta linjaa
KGB:n organisaatioon Helsingissä kuului Tiitisen mukaan useita linjoja.
– PR-linjan (political relations = poliittiset suhteet) agentit seurasivat, pitivät yhteyttä ja yrittivät vaikuttaa poliittisiin puolueisiin ja tärkeisiin järjestöihin pitämällä tiivistä yhteyttä niissä toimiviin henkilöihin.
– Sitten oli KR-linja eli vastavakoilu ja kolmantena illegaalit eli väärällä henkilöllisyydellä maassa toimivat tai toimineet Neuvostoliiton agentit ja heihin yhteyttä pitävät KGB:n henkilöt, niin sanottu N-linja.
– Tämän lisäksi oli vielä niin sanottu X-linja, joka vastasi tieteellisteknisestä vakoilusta. Sen agentit kalastelivat lännen huipputeknologian salaisuuksia, joista monia saattoi hyödyntää myös sotilaallisesti, Tiitinen erittelee.
Suomalaisella identiteetillä esiintyviä neuvostovakoojia liikkui maailmalla yllättävän paljon.
– Suomen passilla oli kohtuullisen hyvä maine, ja siksi KGB niitä käytti illegaalien peitteenä.
Perustiedot väärille henkilöllisyyksille KGB oli Tiitisen mukaan saanut jo 1960-luvun alussa, kun ortodoksipappi Vladimir Tsvetkov oli niitä välittänyt Mikkelin maakunta-arkistosta, jonne oli keskitetty menetetyn Karjalan kirkonkirjat.
– Vähin erin näitä väärällä suomalaisella henkilöllisyydellä toimivia neuvostoliittolaisia illegaaliagentteja sitten pulpahteli esiin.
Vuonna 1985 tuli esiin pariskunta Veikko ja Sirkka Pöllänen.
– Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, kunnes heidät kerran yllätettiin tekemästä vähän turhan tarkkaa siivousta Elannon pääkonttorissa toimitusjohtaja Ylermi Rungon työhuoneessa.
Tiitisen mukaan Reino Gikmanoli toinen julkisuuteen pulpahtanut illegaalitapaus. Identiteetti oli luotu jo 1966, mutta käry kävi vasta 1989.
– Hänen takiaan juhannukseni meni pilalle, kun CIA:n asemapäällikkö Helsingissä soitteli kesämökilleni ja tahtoi herrasta lisätietoja. Illegaalit olivat vaikeita tapauksia selvittää. Monesti he olivat niin sanottuja uinuvia agentteja, jotka aktivoituivat vasta, kun suuri isänmaa tarvitsi. Silloin kyse saattoi olla spetsnaz-toiminnasta eli kriisiaikoihin liittyvästä sabotaasitoiminnasta.
– Ei tietenkään ollut Suomelle erityisen mairittelevaa, että heitä täältä niinkin paljon löytyi. Toisaalta peitehenkilöllisyyksien paljastaminen oli Suomelle myös eräänlainen sertifikaatti lännen suuntaan, merkki ammattitaidosta.
Kanerva toimi fiksusti
Kokoomuksen nuorta poliitikkokaartia edustanut Ilkka Kanerva oli Tiitisen mukaan ainoa isomman puolueen edustaja, joka nimenomaan halusi kouluttaa nuorten nousevien leijonien porukkaansa.
– Sitä varten hän kutsui minut kerran Kansakoulukujan puoluetoimistolle valistamaan väkeään, miten yhteydenpidossa neuvostoliittolaisten kanssa piti toimia. Se oli harvinaisen fiksusti tehty. Siellä nämä andersblomit ja peterfagernäsit istuivat ja kuuntelivat kiltisti ohjeitani. Oppi lankesi oikeaan maahan, sillä monet heistä nousivat myöhemmin merkittäviin asemiin muun muassa idänkaupassa.
Tiitinen kertoo painottaneensa nuorukaisille samaa periaatetta kuin hänen edeltäjänsä Arvo Pentti itselleen aikoinaan.
– Kun ollaan naapurin tai minkä tahansa vieraan vallan edustajan kanssa yhteyksissä, ei pidä suoranaisesti valehdella, mutta kaikkea mitä tietää, ei pidä kertoa. Ei pidä kertoa mitään sellaista, jolla voi olettaa olevan vähänkään merkitystä Suomen kannalta. Erityisen tärkeää on muistaa, että ei ota vastaan minkäänlaisia toimeksiantoja vieraan vallan edustajalta. Siinä kulkee raja.
Ylimielinen Mats Dumell
Ruotsinkielisen tv:n taloustoimittaja
Mats Dumell tuntui kuitenkin Tiitisen mukaan olevan sitä mieltä, että journalistina hänellä oli huomattavan laajoja erivapauksia.
– Herran puuhastelu neuvostovakoilijoiden kanssa pisti sen verran silmään, että Suopon oli otettava Dumellin toiminta tutkittavaksi vuoden 1981 lopulla. Tutkimuksen virallista aloitusta kuitenkin lykättiin ulkopoliittisesti korrektilla tavalla Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyskuukauden ylitse.
Kävi Tiitisen mukaan ilmi, että Dumell oli antautunut sangen likeiseen yhteistoimintaan tehtaankatulaisten Aleksei Savinin ja Ernst Russakinkanssa.
– Molemmat oli hänelle esitellyt noina aikoina erittäin vilkkaasti politiikan kulisseissa operoinut taistolaistoimittaja Jaakko Laakso.
Laaksosta tuli myöhemmin vasemmistoliiton kansanedustaja. Äskettäin hän sai elinikäisen porttikiellon Euroopan neuvoston tiloihin, koska hän toimi ihmisoikeuksia rikkovan Azerbaidzhanin lobbarina.
– KGB piti Dumellia sen verran varmana tapauksena, että antoi hänelle jopa oman koodinimen: Dick. Dick otti vastaan erilaisia toimeksiantoja välittäen muun muassa kirjeitä eli toimimalla niin kutsuttuna postilaatikkona ja urkkimalla Kiinan lähetystön toimintaa. Yhtä ja toista muutakin Dumell puuhasteli, mutta niiden todentamiseen eivät näytöt juridisesti riittäneet, kun Helsingin hovioikeus lopulta tuomitsi hänet kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeuteen 1983, Tiitinen kirjoittaa.
Korkein oikeus kovensi tuomion ehdottomaksi 1984.
Tiitisen mukaan oli ilmeistä, että käsitys omasta erinomaisuudesta oli sokaissut ”toimittajan maanäkyvyyden kokonaan”.
– Kun Suopo viimein otti Dumellin kiinni ja puhutteli miestä, hän katsoi olevansa paljon älykkäämpi kuin muu ympäristö ja saattoi sen vuoksi tehdä mitä tahansa. Niinpä hän suhteellisen avoimesti – jopa ylimieliseen sävyyn – kertoi kaiken, mitä oli tehnyt. Samalla tämä superälykkö tuli puhuneeksi itselleen maanpetostuomion.
Dumellin tapaus sai oman erikoisen käänteensä, kun Suopo lain mukaisesti siirsi asian jatkokäsittelyn keskusrikospoliisille.
– Valitettavasti rikospoliisi valitsi noutohetkeksi turhan näyttävän tilanteen eli Ruotsin radion Helsingin-kirjeenvaihtajan 40-vuotissyntymäpäivät. Sieltä rikospoliisit kävivät koko suomalaisen tiedotusvälineistön silmien alla nappaamassa Dumellin kiinni.
– Terävimmät skribentit tekivät oitis johtopäätöksen, että minä olin pelokkeeksi muille lehtimiehille usuttanut KRP:n ottamaan Dumellin kiinni mahdollisimman näyttävällä ja dramaattisella tavalla.
Lounaan merkeissä
Tiitisen mukaan neuvostoagentit tapasivat suomalaisia poliitikkoja usein lounaan merkeissä Helsingin ja lähialueen ravintoloissa.
– Meidän pojilla oli sen verran määrärahoja käytettävissään, että saattoivat samoissa ravintoloissa kohtuudella normaaliin tapaan lounastaa. Samalla saattoi tehdä havaintoja kohdepöydästä.
Ravintolaväkeä ei Supo ei Tiitisen tietämän mukaan värvätty tiedottajiksi. Heihin ei luotettu.
– Muistan, kuinka kerran oltiin lounastamassa Motin kabinetissa ja tulin aiheuttaneeksi lievää vakavamman ruumiinvamman tarjoilijalle, joka seisoi kabinetin ulkopuolella korva kiinni ovessa.
Paukautin oven oikein pahan kerran kaveriparan päähän, kun piipahdin hetkeksi ulos. Tein korvaansa hierovalle tarjoilijalle selväksi, että asiakkaiden vakoilu ei ollut oikein sopivaa käytöstä henkilökunnalta.
Kemiran informaatikon kärähdys
Tiitinen kertoo, kuin Suopon etsivät kiinnittivät huomiota tammikuun lopulla 1979 KGB:n tieteellis-teknisen X-linjan, agentin Sergei Sidorovinliikehtimiseen Espoon Soukan suunnalla.
– Monien harhautusten ja ketunlenkkien jälkeen neuvostovakooja päätyi Kemiran tietopalveluyksikön johtajan Eila Helinin asunnolle. Hän viipyi siellä puolille öin.
Tiitisen mukaan Sidorov ja Helin olivat olleet suojelupoliisin tarkkailussa jonkin aikaa.
Tiitinen kertoo saaneensa presidentti Kekkoselta hyväksynnän jutussa noudatettaville menettelytavoille mukaan lukien Helinin kiinnioton.
– Naimaton, lievästi ontuva Eila Helin oli pedantti diplomi-insinööri ja hyvin arvostettu alallaan. Häntä tituleerattiin suomalaisen informatiikan äidiksi. Kemirassa Helin pääsi valtavan kansainvälisen tieteellis-teknisen informaatiovirran äärelle ja pystyi poimimaan siitä neuvostoliittolaisille mehukkaita herkkupaloja.
Seksin voimalla
Tiitisen mukaan Helinin venäläiset ”ystävät” KGB:n X-linjalta olivat aivan erityyppisiä ”kavereita” kuin poliittisen puolen, PR-linjan, operaattorit.
– X-miehet eivät ymmärtäneet politiikasta höykäsen pölähtävää, mutta olivat sitäkin hanakampia läntisen teknologian perään. Yksi X-linjan metodi oli löytää kiinnostavassa firmassa työskentelevä yksinäinen nainen, jolla oli tarpeita. Sen jälkeen nuo tarpeet tyydytettiin.
– Helinin tapauksessa tarpeet tyydytettiin peräti kahden miehen voimin, sillä hänen ensimmäinen venäläinen poikaystävänsä Boris Stalnov sai kesken romanssin käskyn takaisin Moskovaan. Vaihto suoritettiin kesäisenä viikonloppuna Neuvostoliiton omistamalla huvilalla Porkkalassa. Sidorov jatkoi siitä, mihin Stalnov oli jäänyt.
Tiitinen kertoo oppineensa ymmärtämään Helinin jutun yhteydessä, että rakkaus on ”siirtokelpoinen etuus”.
Tiitinen sanoo, että Helinin tapaus oli ehkä hänen uransa dramaattisin vakoilutapaus. Se huipentui, kun Supon tarkkailema Helinin venäläinen poikaystävä oli poistunut naisen asunnolta pikkutunneilla tammikuussa 1979.
– Etsivät antoivat neuvostoagentin auton takavalojen häipyä ja koputtivat sen jälkeen naisinsinöörin ovelle. Helin suostui yhteistyöhön. Hänellä oli jopa tarkat arkistomapit kaikista tiedoista, joita vakoilijoille oli luovutettu. Herkimmästä päästä olivat tiedot kansainvälisestä räjähdysaineyhteistyöstä sekä erilaiset poiminnat ulkomaisista tietopankeista.
Tiitisen mukaan neuvostoagentille viritettiin ansa, johon hän käveli muutamaa päivää myöhemmin.
– Supon miehet olivat hyvissä tarkkailuasemissa Helinin asunnon takahuoneessa, kun Sidorov toi avustajalleen uuden toivomuslistan. Miehen annettiin poistua suojelupoliisin miehistä tietämättä. Näytöt suomalaisen rikoksesta ja neuvostoliittolaisen onnistuneesta värväyksestä oli saatu.
Tiitisen mukaan Helin sai aikanaan kahden ja puolen vuoden vankeustuomion.
– Sidorovin suhteen presidentti Kekkosen käsky oli yksiselitteinen: ”Vladimiroville on ilmoitettava, ettei Sergei Sidorov voi jäädä maahan eikä Stalnov saa enää tulla maahan lähetystötehtäviin.”
Parikymmentä karkotusta
Tiitisen mukaan hänen päällikköaikanaan (1979–1990) Suomesta lähetettiin pois parikymmentä neuvostoliittolaista.
– Muista maista karkotettuja ei ollut lukuun ottamatta paria romanialaista ja kahta ranskalaista. Yleisperusteluksi persona non grata -päätöksiin merkittiin yleensä Suomelle vahingollinen toiminta.
Yksityiskohtaisten perustelujen piti aina olla hyvät ja pitävät. Ongelle ei voinut lähteä, Tiitinen kirjoittaa.
Lisäksi prosessi piti viedä läpi siten, ettei siitä aiheutunut lisävahinkoa Suomen ulkosuhteille.
– Tämän takia niitä ei koskaan nostettu julkisuuteen. Suomi menetteli toisin kuin useimmat länsimaat, joissa karkotukset tehtiin ja tehdään edelleen yleensä suurella melulla ja paukkeella.
Jaakko Laakso KGB:n agentti?
Tiitinen itsekin pitäneensä satunnaisesti yhteyttä Suomen kommunistipuolueen johtoon ja muutamiin muihinkin SKP:n toimijoihin.
– Yksi sellainen oli taistolaisten aktiivioperaattori ja Tiedonantajan uuttera toimittaja Jaakko Laakso. Jakke hääräili hirveästi joka puolella. Hän oli eittämättä yksi kommunistien ansioituneimpia lipunkantajia.
– Tapaamisemme olivat kuitenkin hyvin satunnaisia. Yleensä ne liittyivät johonkin konkreettiseen päiväkohtaiseen tapahtumaan tai asiaan.
– Jakke saattoi pelata kaksilla korteilla, mutta mikään Suopon agentti hän ei ainakaan ollut. Jos oli KGB:n agentti, niin siinä tapauksessa oli tehty merkittävä poikkeus. Vallitsevan neuvosto-käytännön mukaan KGB ei saanut värvätä asemamaansa kommunisteja.
Kommunistiyhteydet olivat yksinomaan NKP:n kansainvälisten asiain osaston hoidossa.
Tiitisen mukaan kentällä liikehtiessään Laakso oli kuin ”kirkas merkkivalo, jota oli helppoa ja hyödyllistä tarkkailla”.
– On aina parempi seurata kohdetta, jonka tuntee varmasti, kuin henkilöä, josta ei ole mitään hajua. Jakkea seuratessa esiin nousi paljon hyviä kysymyksiä, joita saattoi eri tahoille esittää.
– On kummasteltu, miksi Laaksoa ei koskaan pidätetty, saati syytetty toimintansa vuoksi. Täytyy muistaa, että rikosoikeudelliset rajat olisivat tulleet virkamiehellekin vastaan, jos lainvastaiseen toimintaan ei olisi puututtu. Minä perustelin Suopon sisällä, että lypsävää lehmää ei pidä tappaa. Tapaamisista oli ilman muuta hyötyä. Niiden ansiosta pysyi ajan tasalla, mitä kommunistipiireissä ajateltiin.
https://www.aamulehti.fi/uutiset/su...-neuvostoagentille-viritettiin-ansa-201206666
