No kyllä suomessa oli paljonkin suoranaista ryssävihaa ja kiihkomielistäkin propagandaa liikkeellä 30-40 -luvuilla. Omat sukulaisetkin kertovat edelleen näistä kokemuksista vaikka nämä jäävätkin todistusarvoltaan yksittäisten henkilöiden kokemusten tasolle. Propagandan ja mielipiteenmuokkauksen laajuudesta ja oletettavasti myös systemaattisuudesta kertoo myös se että tällaisia ajatuksia levitettiin oppilaille kansakoulussa opettajien toimesta melko yleisesti. En pidä tätä mitenkään yksittäisenä kokemuksena, ja jos tilanne oli tämä Helsingin työväenluokkaisten kaupunginosien kansakouluissa niin mikä on mahtanut olla tilanne esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla? Lisäksi Knut Pippingin väitöskirjassa on omassa luvussaan mainittuna kuinka valistusupseerien tilaisuuksiin lähdettiin kuuntelemaan "hyvää ropakantaa" ihan huumorimielellä kun ei muutakaan ajanvietettä rintamalla ollut ja propagadan luomaa viholliskuvaa pidettiin melko yleisesti lapsellisena ja epäuskottavana. Taidettiimpa Suomi-filmi Oy:kin sekä kotimainen sarjakuvakin valjastaa mielipiteenmuokkaukseen mukaan, Jääkärin morsiammineeen ennen talvisotaa sekä "ryssänkauhuineen" kuten Rymy-Eetuineen sekä Ryhmyine & Romppaisineen. Näiden luomaa viholliskuvaa ja kuvaa venäläisistä voisi nykyään pitää vähintään stereotyyppisenä.
Lisäksi sodan lopputulos ja ajautuminen Neuvostoliiton eräänlaiseksi vasallivaltioksi sotien jälkeen laittaa epäilemään että osasta puheista ja niiden laajuudesta on vaiettu ja pyritty pitämään yllä mielikuvaa todellisuutta pienemmästä yleisyydestä jo ihan hygieniasyistä. Näinhän tapahtui etenkin sodan hävinneessä saksassa, jossa Amerikkalaiset ja Englantilaiset miehitysjoukot vitsailivat siitä kuinka saksassa "Kaikki tiesivät natsien kannatuksen olleen laajaa mutta kukaan saksalainen kadunmies ei tuntenut ensimmäistäkään natsia". Eikä kukaan kuulemma myöskään tiennyt mikä oli juutalaisväestön osa ja kohtelu tuhoamisleireilläkään, tämäkin oli kaikille saksalaisille kuulemma yllätys sodan päätyttyä.
Mitä hyökkäyksiin tulee, niin eikö muuten yleisestikin 3:1 ylivoimaa olla totuttu pitämään pienimpänä jolla hyökkäys kannattaa lähtökohtaisesti suorittaa?
Lisäksi mitä venäläisten sotilaiden osaamiseen kesältä -44 tulee niin nimenomaan rintamamiehiltä kuulee arvostavaa palautetta ja talvisodan veteraanit usein kertoivat olleensa täysin toisenlaisen puna-armeijan kanssa tekemisissä kesällä -44 kun mitä talvella 39-40. Erityisesti maastonkäyttö ja kyky kaivautua sekä sitkeys toistuu esimerkiksi monissa rintamamiesten kuvauksissa. Myös venäläisten vanginsieppauspartioiden taitavuus aiheutti käsittääkseni melko yleisesti pelkoa rintamajoukoissa asemasotavaiheen aikana, kuten myös tarkka-ampujatoiminta. Lisäksi oli ainakin talvisodan osalta itselleni silmiä avaava kokemus lukea MPKK:n julkaisusarjasta Suomalaisen sotataidon klassikot evl Valter Nordgrenin tutkielma "Vihollisen taktiikasta ja omista vastatoimenpiteistä". Siinä kuva talvisodan puna-armeijasta muodostuu totuttua mukautumiskykyisemmäksi heti Joulukuun puolenvälin taisteluista eteenpäin ja kehuja saa jälleen kerran kyky käyttää maastoa hyväkseen ja kuolleita kulmia sekä pioneeriaselajin osaaminen, kuten myös kranaatinheittimistön sekä piiskatykkien taitava käyttö jalkaväen taistelun tukena. Meikäläinen diskurssihan keskustelussa etenkin maallikoiden tasolla jatko- ja etenkin talvisodasta on yleensä se, että puna-armeijan menestyksien syy oli aina ja vain ja ainoastaan materiaalin ja miesvoiman tuhlaileva käyttö, ei koskaan osaaminen. Ei sodanjohdossa, operaatiotaidossa tai yksilöiden tasolla. Omista puutteista ja huonoista päätöksistä ja etenkin huonosta osaamisesta ei olla niin viitsitty pitää lukua. Suomalaisille kun on melko vaikea myöntää sitä että venäläiset tekisivät yhtään mitään meitä paremmin, puhumattakaan siitä että venäläiset osaisivat jollain sodankäynnin saralla jotain meitä paremmin. Tuntuu että meissä elävä ylemmyyden ja paremmuudentunto venäläsiä kohtaan elää edelleen. Ei hyvä asia, koska jos tällaista asennetta on päässyt syntymään niin siinä on riski vastapuolen aliarviontiin.
Mitä päämajan virhearviointeihin ja virheisiin tulee niin rintamajoukkojen toimittamiin tiedustelutietoihin ei aina haluttu uskoa koska ei pidetty mahdollisena venäläisten kykenevän sellaisiin materiaalin ja miesmäärän keskityksiin mistä rintamajoukot raportoivat eteenpäin. Tässä on mielestäni ollut osittain kyse aliarvioinnista, ja aliarviointi on yksi virhearvioinnin muoto. Tässä on varmasti kysymys osin siitä, mistä mainitset sillä että Venäläiset olivat paranteet kykyään saada operatiivinen yllätys aikaiseksi. Olisi myös hieman ristiriitaista mielestäni, että jos venäläisten toiminta ja suorituskyky kerta tunnettiin niin hyvin ja perusteellisesti, miksi hyökkäyksen alku tuli yllätyksenä, ja miksi alussa koettu hyökkäyksen voima ja rajuus tuli niin täytenä yllätyksenä sodanjohdolle ja alkumetreillä koko läpimurtohyökkäystä pääasemassa pidettiin pelkkänä poikkeuksellisen väkivaltaisena tiedusteluna ja ilmoituksia laitettiin toisinaan rintamajoukkojen hermoilun piiriin (operatiivinen yllätys jälleen kerran)? Ja jos suomalaiset kerta pesivät jalkaväentaistelussa venäläiset kerta toisensa jälkeen kesän -44 torjuntataisteluissa niin miksi pääasema sekä VT-linja murtuivat ja läpimurtohyökkäys saatiin pysäytetyksi vasta VKT-linjalle? Mainittakoon että tykistö- ja panssariaselajin yhteistoimintaa jalkaväen kanssa pidän jalkaväkitaistelun olennaisina osina suuressa kokonaisuudessa.
Kyllä sitä ryssävihaa ja venäläisten vähättelyä varmasti esiintyi, varsinkin Talvisodan takia. Mutta pointtini olikin, että rintamajoukot kyllä tiesivät venäläisten taidot ja kovuuden. Joukoissa ei juurikaan kuunneltu niin venäläisten kuin omaakaan propagandaa. Talvisodassa venäläisiä vietiin kuin litran mittaa, mutta minä puhuinkin Jatkosodan alusta ja lopusta, en verrannut vuoden 39 venäläisiä vuoden 44 joukkoihin. Jatkosodassa venäläiset olivat jo alusta lähtien paremmalla tasolla kuin Talvisodassa.
Pääosa armeijoista pakkaa sodan kuluessa kehittymään. Niin tapahtui venäläisillekin sekä Talvisodassa että Jatkosodassa. Venäläisten joukkojen vahvuutena on aina ollut mm taitava maastotuttaminen ja linnoittaminen, sekä sitkeys puolustustaistelussa. En ymmärrä kyllä mistä vedät näitä "suomalaisten on vaikea myöntää että venäläiset tekivät yhtään mitään paremmin" -väitteitä. Ainakin sotakouluissa meillä tutkitaan ja opetetaan sekä venäläisten taitavuutta että omia virheitä. Kuten sanoin, venäläiset olivat taitavampia salaamisessa ja harhauttamisessa ja osasivat painopisteen luomisen ja voiman massoittamisen viimeisen päälle. Mutta tosiasia on myös kesällä 44, että jos pantiin saman suuruinen suomalainen ja venäläinen joukko vastakkain, venäläinen hävisi. Edes kolminkertainen ylivoima ei aina taannut venäläisille voittoa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Ilomatsin mottitaistelut.
Kuten sanoin, Valkeasaaren läpimurto johtui Päämajan virheistä. Rintamajoukot tiesivät mitä oli tulossa, mutta kaukana rintamasta olevassa Päämajassa oli irtauduttu todellisuudesta. Sotilaita ja hevosia oli lähetetty kansanhuollon paineiden takia sadonkorjuutöihin, linnoittamista ja koulutusta oli laiminlyöty, tehokkaita saksalaisia lähitorjuntapanssarintorjunta-aseita ei oltu jaettu joukoille jne. Ja tästä kaikesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja joissa Suomen sodanjohdon virheitä on nostettu hyvin esille. En sitä ylimielisyyttä venäläisiä kohtaan ole juurikaan löytänyt sotahistorian kirjoista, veteraanien joukosta tai aktiivisotilaidenkaan joukosta.
"Ja jos suomalaiset kerta pesivät jalkaväentaistelussa venäläiset kerta toisensa jälkeen kesän -44 torjuntataisteluissa niin miksi pääasema sekä VT-linja murtuivat ja läpimurtohyökkäys saatiin pysäytetyksi vasta VKT-linjalle?" Kannattaisi vähän miettiä sitä neuvostojoukkojen läpimurtotaktiikkaa. Esim Valkeasaaressa oli massiivisen tulivalmistelun jälkeen varsin vähän toimintakykyistä suomalaista jalkaväkeä. Venäläiset jylläsivät ylivoimaisella materiaalillaan ja massalla. Venäläinen tykistö oli hyvä massoittamaan jos sai viikkokausia valmisteluaikaa, mutta ei se taidossa ollut lähelläkään suomalaista tykistöä kuten myöhemmin kesällä todistettiin Tali-Ihantalassa. Siksi läpimurto tapahtui, ja kuten saksalaiset olivat varoittaneet, neuvostojoukkojen läpimurtoa oli mahdotonta pysäyttää etulinjassa. Mutta esim Siiranmäessä, Kuuterselässä, Tali-Ihantalassa ja Ilomantsissa venäläisten jalkaväki kärsi merkittäviä tappioita ja se joko pysäytettiin tai lyötiin. Saksalaisten oppien mukaan neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen pysäyttäminen vaati yleensä noin 100 kilometrin viivystys- ja kulutustaistelun ja puolustukseen soveltuvan vesistölinjan. Ja juuri näinhän Kannaksella tapahtui. Venäläisiä viivytettiin ja neuvostojoukoilla meni huomattavasti enemmän aikaa saavuttaa Viipurin tasa kuin suomalaisilla meni vastakkaiseen suuntaan 1941. Eli se siitä kuuluisasta "Kannaksen halkijuoksusta".
Venäläiset olivat hyviä monissa asioissa, ja heillä oli ihan laadukkaitakin joukkoja etenkin kaartin läpimurtojoukoissa. Mutta eivät venäläiset joukot pääsääntöisesti olleet suomalaisten tasolla taistelutaidoissa saati sitten yksittäistaistelijoiden taidoissa. Tämä johtui osin juuri venäläisten suuurista tappioista jolloin rintamalle heitettiin huonosti koulutettuja täydennysmiehiä etenkin jalkaväkeen tykinruoaksi.