Venäjän hidas talouskasvu on "uusi normaali".
Tämän vuoden helmikuussa Venäjän Finanssiministeriö julkaisi ennusteen maan talouden kehityksestä vuoteen 2030 asti. Pessimistisin skenaario, jossa öljyn hinnan oletetaan pysyvän alle 40$ barrelilta ja poissuljetaan mittavat talousuudistukset, ennustaa Venäjälle viisitoista vuotta talouden stagnaatiota: Talous kasvaa vain 1-1,3 % vuodessa ja palkat palaavat kriisiä edeltävälle tasolle vasta vuonna 2025, BKT on vuonna 2030 vain 13 % suurempi kuin 2013 lopussa.
Tämä skenaario on hyvin linjassa sen yksinkertaisen ennustemallin kanssa mitä mm. Suomen pankissa käytetään. Venäjän taloudella on 1-2 % trendikasvu ja kaikki poikkeamat tästä luvusta johtuvat öljyn hinnan muutoksista. Öljyn hintaa on tunnetusti mahdotonta ennustaa, mutta voimme todeta ettei se voi kasvaa rajatta - vaikka se palaisi 120 $ tynnyriltä, talouden pysähtyneisyys on silti edessä jos talousuudistuksia ei tehdä. Arvioidaksemme tämän skenaarion todennäköisyyttä meidän on siis arvioitava poliittista tahtoa talousreformeihin.
Vuoden 2009 kriisissä valtiovalta alkoi käyttämään sanoja kuten “modernisaatio” ja “yksityistäminen”. Kriisi meni kuitenkin nopeasti ohi ja maan hallinnointi jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vuoden 2014 kesällä öljyn hinta alkoi laskemaan ja Venäjä sai huolekseen uusia talouspakotteita. Paljastui että maan johto oli vetänyt täysin väärät johtopäätökset edellisestä kriisistä: Kriisi menee ohi nopeasti ja siitä selvitään ylijäämävuosina kerätyillä vakausrahastoilla.
Suhteiden länteen viilennettyä kansalaisten uskoa tulevaisuuteen vahvistettiin uusilla mahtipohtipontisilla energiavientiprojekteilla. South Stream-kaasuputki päätettiin rakentaa EU:n sijaan Turkkiin ja Kiinan kanssa sovittiin “Siperian voima”-kaasuputkihankkeesta. Turkin projekti on nyt jäissä ja maat ovat asettaneet toisiaan vastaan talouspakotteita. Kiinan projekti tuskin tulee maksamaan itseään koskaan takaisin nykyisillä energianhinnoilla. Vaikka molemmat projektit olisivat olleet kaupallisia menestyksiä, lähestymistapa talouden ongelmiin tuntuu oudolta. 70 % maan vientituloista ja puolet valtion budjetista saadaan hiilivetyjen viennistä. “Suvereenin demokratian” johto ei näe ongelmaa siinä, että maan talous on täysin riippuvainen ailahtelevista energian hinnoista.
Edellisisestä kriisistä tuttu “modernisaatio”-sana oli tässä kriisissä korvattu termillä “tuonnin korvaaminen”. Tällä tarkoitettiin sitä, että tavaroita joita aikaisemmin tuotiin ulkomailta alettaisiin nyt valmistamaan Venäjällä. Talouden realiteetit veivät kehitystä päinvastaiseen suuntaan. Ruplan kurssi sukelsi öljyn hinnan mukana, ja pääosin ulkomailta tuodut investointihyödykkeet kallistuivat sen mukana. Samanaikaisesti korkea inflaatio pakotti ohjauskorot nousuun. Lopputuloksena teollisuustuotanto jatkaa supistumistaan ja kiinteissä investoinneissa nähtiin viime vuonna 8,4 % lasku. Tuonnin vähentyminen ei ole vaihtumassa lähiaikoina kotimaiseen tuotantoon vaan johtaa kulutuksen laskuun.
Vuoden 2015 kesällä alkoi olla selvää ettei valoa tunnelin päässä ole vieläkään näkyvissä. Finanssiministeriö luopui kolmen vuoden budjeteista ja tarjosi talousarviota ainoastaan seuraavalle vuodelle. Mutta öljyn hinta jatkoi laskuaan ja jo tammikuussa lehdistöön vuoti tieto maan hallituksen neuvotteluista uusista leikkauksista. Vakausrahastoja ei haluta käyttää loppuun ennen vuoden 2018 presidenttivaaleja. Vaikka Venäjän valtio on käytännössä velaton, sen luottoluokitus on heikompi kuin Italialla ja Espanjalla, mikä näkyy lainakoroissa. Maa joka uskoo olevansa oikeutettu lähialueiden anastamiseen tuskin tulee olemaan turhan tarkka ulkomaisen velan takaisinmaksussa. Velkaantuminen näyttäisi olevan se viimeisin vaihtoehto.
Kriisin kieltämisestä ollaan nyt siirretty uuteen vaiheeseen, jossa kriisin olemassaolo tiedostetaan ja väitellään mitä sille pitäisi tehdä. Valitettavasti keskustelu muistuttaa valitettavan paljon Anton Tšehovin Kirsikkapuisto-näytelmän juonta: Istutaan ja valitetaan kun mikään ratkaisuehdotuksista ei sovi.
Esimerkkinä tästä parhaillaan meneillään oleva keskustelu valtionyhtiöiden yksityistämisestä. Presidentti Putin ohjeisti hallitusta helmikuun alussa yksityistämisen tavoitteista: Strategisten valtionyhtiöiden enemmistöosakkuus on säilytettävä, osakkeita ei saa myydä pilkkahintaan, valtion pankit eivät saa rahoittaa ostoja ja uusien omistajien on oltava “Venäjän oikeuslaitoksen vaikutusvallan piirissä”. Ohjeistus oli klassinen esimerkki pyrkimyksestä säilyttää kakku ja syödä se samalla. Venäjän valtion yhtiöiden osakkeiden pörssikurssit ovat aina huomattavasti alhaisempia kuin vastaavaa tulosta tekevien yhtiöiden osakkeet. Valtioyhtiöiden johtoa pidetään epäpätevänä, päätöksenteko on salamyhkäistä ja voitot ohjataan usein valtiolle tärkeisiin hankkeisiin kuten jalkapallon maailmanmestaruuskisojen valmisteluihin.
Yksityistämisen tarkoitus on usein siirtää yritykset tehokkaampien yksityisten omistajien ohjaukseen, jolloin valtio saa myyntihinnan lisäksi korkeammat verotulot. Venäjän yksityistämisessä tästä ei selvästikään ole kyse. Ulkomaiset sijoittajat pysyvät todennäköisesti poissa koska muistavat monta esimerkkiä Venäjän valtion epäluotettavuudesta liikekumppanina. Esimerkiksi Shell painostettiin ympäristölainsäädäntösyytteiden avulla vuonna 2006 myymään enemmistöosuus Sahalin 2-kaasuesiintymästä Gazpromille. Samana päivänä kun Venäjä sai peruttua epäoikeudenmukaisena pitämänsä 90-luvulla tehdyn sopimuksen, ympäristöongelmat lakkasivat olemasta tutkinnan kohteena. Mikään ei takaa sitä, ettei näinä vaikeina aikoina tehdyt sopimukset koettaisiin Venäjän valtion toimesta epäoikeudenmukaisina muutaman vuoden päästä.
Yksi yhtiö joka on päässyt osittain myytävien yhtiöiden listalle on Bašneft, joka päätyi Venäjän valtion haltuun vuonna 2014 kun oikeuslaitos totesi 90-luvun alussa yksityistämisprosessin laittomaksi. Kun valtio myy hetki sitten haltuunsa saamansa omaisuuden, kyse ei ole yksityistämisestä, vaan varallisuuden uudelleenjaosta. Kun ulkomaalaiset sijoittajat ja kotimaiset pankit ovat poissuljettuja, potentiaalisiksi ostajiksi jäävät paikalliset oligarkit. Koko yksityistäminen saattaa osoittautua käteislainaksi osakkeita vastaan. On myös mahdollista että yksityistämisohjelma haudataan, niin kuin kävi Vologdan meijerille. Valtion täysin omistama tappiollinen yritys oli tarkoitus myydä toistamiseen tämän vuoden helmikuussa. Kaksi tuntia ennen suunniteltua huutokauppaa hallitus peruutti sen ja kertoi pohtivansa vielä muutoksia myyntiprosessiin. Jos yhdestä meijeristä luopuminen on niin vaikeaa, voi perustellusti kysyä saadanko osuuksia valtiokapitalismin kruununjalokivistä koskaan myytyä.
Edellämainitut esimerkit kertovat Venäjän talouden suurimmista ongelmista: Oikeuslaitos ei ole riippumaton, omistusoikeudet ovat epävarmoja, valtio dominoi talouselämää ja muuttaa pelin sääntöjä yksipuolisesti. Talouselämä näyttää olevan Venäjän johdolle vain väline ja pelikenttä omien sisä- ja ulkopoliittisten tavoitteiden edistämiseen. On epärealistista olettaa viisitoista vuotta jatkuneen politiikan muuttuvan yllättäen ilman koko poliittisen järjestelmän radikaalia muutosta. Näin ollen naapurimaiden on hyväksyttävä maan Venäjän laahaavan talouskasvun oletusarvoksi tehdessään omia pitkän ajan ennusteita.
http://anikolen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/213804-venajan-hidas-talouskasvu-on-uusi-normaali
