Jos tavoittelee kansallista eheyttä, ei voi puhua vapaussodasta – eikä ummistaa silmiään tämän päivän vihanlietsonnalta
Kun puhe kylliksi raaistuu, seuraa ennen pitkää myös hirmutekoja, kuten Suomessa nähtiin vuonna 1918. Yrjö Rautio kirjoittaa kolumnissaan pettyneensä siihen, kuinka ympäripyöreästi presidenttiehdokkaat ovat puhuneet rasismista ja vihapuheesta.
Yrjö Rautio
Julkaistu: 19.1. 7:40
KANSALLISESTA eheydestä on puhuttu paljon myös presidentinvaalitaistelussa nyt, kun sata vuotta on kulunut verisestä sisällissodastamme. Niiden, jotka eheyttä todella tavoittelevat, olisi syytä luopua kutsumasta vuoden 1918 katkeria tapahtumia vapaussodaksi. Heidän olisi myös tuomittava kiertelemättä ne, jotka tänä päivänä lietsovat vihaa.
Vapaussota on voittajien vuoden 1918 tapahtumille antama nimi. Siksi termi on yhä isku niiden kasvoille, jotka kuuluvat hävinneen osapuolen perillisiin. Termi ei rakenna eheyttä, vaan repii auki vanhoja haavoja.
Termi antaa historiasta myös valheellisen kuvan. Lähes kaikki historioitsijat ovatkin siitä jo luopuneet ja ruvenneet puhumaan sisällissodasta.
Vapaussota-termi antaa ymmärtää, että sodassa olivat vastakkain vapaata ja itsenäistä Suomea halunneet sekä sitä vastustaneet. Tämä ei ole lähelläkään historiallista totuutta.
SOSIALIDEMOKRAATEILLA oli kesään 1917 eduskunnassa enemmistö. Tämä eduskunta sääti valtalain, joka olisi tehnyt Suomesta likimain itsenäisen. Osa porvareista ei valtalakia hyväksynyt, vaan vehkeili Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa ja sai sen hajottamaan eduskunnan.
Porvarit saivat vaaleissa enemmistön. Itsenäisyysjulistukseen he olivat valmiita vasta, kun bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä marraskuussa 1917.
Vapaussota-termiä tukee hippusen vain se, että Suomessa oli itsenäisyysjulistuksen jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita, ja totta kai heidät oli saatava pois maasta. Punakaartit saivat heiltä aseita, ja pieni osa heistä taisteli punaisten rinnalla. Siihen heitä ajoi aate, eikä suinkaan Venäjän valtion etu tai tahto.
Venäjä ei ollut tuolla hetkellä edes kokonaisuus, jota olisi voinut kutsua valtioksi. Sillä ei ollut valtiollista tahtoa, vaan ainoastaan suunnaton sekasortonsa ja vielä vuosia jatkuva sisällissotansa, jonka lopputuloksesta ei ollut tietoa. Miten punakaartit olisivat edes voineet olla tällaisen ”valtion” asialla ja omaa maataan vastaan? Kyllä ne olivat oman kansanosan asialla.
Vapaussota-termiltä vie pohjan myös se, että valkoisetkin turvautuivat ulkomaiseen sotavoimaan, saksalaiseen. He olisivat kaiken lisäksi tehneet Suomesta likimain Saksan alusmaan, ellei Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa olisi meitä tältä kohtalolta pelastanut.
Miten itsenäisyytemme olisi käynyt tulevina vuosikymmeninä käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet? Todennäköisesti huonosti. Mahdolliset myöhemmät tapahtumat eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä, mistä keväällä 1918 taisteltiin.
TOIMITTAJA Maarit Tastula haastatteli Ylen TV 1:ssä lauantaina 13.1. kirjailija Sirpa Kähköstä siitä, miksi vihapuhe muuttui väkivallaksi vuonna 1918. Erittäin viisaasti ja vaikuttavasti puhunut Kähkönen näki yhtäläisyyksiä vuoden 1918 ja tämän päivän vihapuheen välillä. Kun vihaa kyllin lietsotaan, kun puhe kylliksi raaistuu, seuraa ennen pitkää myös hirmutekoja.
Odotin, että vihapuhe, rasismi ja kiihkonationalismi ja uhka, jonka ne aiheuttavat ihmisoikeuksille ja demokratialle, olisivat nousseet näissä presidentinvaaleissa esiin paljon näkyvämmin kuin ovat nousseet.
Yksi ja toinen ehdokas puhuu kansallisen eheyden tarpeesta. Yksi ja toinen kehottaa eri tavoin ajattelevia ymmärtämään toisiaan. Puhe kuulostaa monen korvissa kauniilta ja viisaalta. Minun korvissani se kuulostaa tuulen huminalta ja opportunismin kuminalta.
Puhe eheydestä on yhtä tyhjän kanssa, ellei se pidä sisällään uskottavaa pyrkimystä yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Se on yhtä tyhjän kanssa, jos se kätkee sisälleen ajatuksen, että ihmisoikeuksien polkijat ja puolustajat ovat ääripäitä, jotka ovat yhtä lailla väärässä.
Olen pettynyt ympäripyöreään tapaan, jolla useimmat ehdokkaat ovat puhuneet näistä asioista tässä muutenkin vaisussa vaalitaistelussa. Mutta olisihan minun pitänyt se tietää: äänestäjien suosiota tavoitteleva poliitikko yrittää miellyttää kaikkia ja varoo loukkaamasta ketään.
Voin kunnioittaa ja äänestää vain poliitikkoja, joilla on moraalista selkärankaa valita kirkkaasti puolensa vihanlietsojien ja heidän vastustajiensa välillä. Mutta kai meitä näin ajattelevia on niin vähän, ettei meidän ääniämme kannata tavoitella.
Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä