WW2 Hävittäjät

[Ottoville]

Luftwaffen ("mustat miehet") siirtävät Bf 109 G-6:tä, jossa on varustesarja Rüstsatz VI: siiven alapuoliset kondolit tykeille.
Tulivoimaa on rutosti, mutta painoa ja ilmanvastusta tuli lisää ja teki hävittäjätaisteluihin koneesta liian kömpelön.
E-4:ssä nuo MG FF:t oli siiven sisässä. Noita ulompana siivessä oleviä tykkejä ei tarvinnut tahdittaa, kuten @late347 tuossa totesi.

Emil 4, tykki siiven sisällä. Tuo S kirjain rungossa ohjaamon edessä ilmaisee, että kone oli JG 26 Schlageterin kalustoa.

Kuvassa näkyy hyvin tilan puute.
Keskellä runkoa on öljynjäähdyttimen ilmanotto, siivissä laskutelineiden kuilut ja jäähdyttäjät.


Kun kysyttiin Gallantilta pitikö hän parhaimpana kahta siipitykkiä vai potkurinnavan läpi ampuvaa asetta.
Hän vastasi että mieluiten hän ottaisi kaikki kolme.
Eli toive oli 3*MG FF/M ja 2* MG17

Mutta toivehan ei toteutunut.
(Kuvassa todennäköisesti potkurinavassa on hinaussilmukan paikka.)

 

[Ikarus]

Kuvassa näkyy hyvin tilan puute.
Keskellä runkoa on öljynjäähdyttimen ilmanotto, siivissä laskutelineiden kuilut ja jäähdyttäjät.


Kun kysyttiin Gallantilta pitikö hän parhaimpana kahta siipitykkiä vai potkurinnavan läpi ampuvaa asetta.
Hän vastasi että mieluiten hän ottaisi kaikki kolme.
Eli toive oli 3*MG FF/M ja 2* MG17

Mutta toivehan ei toteutunut.
(Kuvassa todennäköisesti potkurinavassa on hinaussilmukan paikka.)

Tuo kuvan kone on tod.näk. varhainen E-3, (siinä oli tuo pyöristetty varhaisempi kuomumalli), jossa kokeiltiin potkurinnavan läpi ampuvaa tykkiä. Saattaa olla siis ihan tykinputken reikä tuossa spinnerissä.
Sitä ei saatu vielä tuolloin kunnolla toimimaan, käyttöön tositoimiin se tuli vasta versiossa BF 109 F.
Aseistusta vähennettiin Friedrichissä ja siipitykkien sijasta koneessa oli vain yksi, potkurinnavan läpi ampuva tykki ja kaksi 7,92 mm:n MG 34 -runkokonekivääriä. F-2 mallissa oli tykkinä 15 mm:n MG 151/15 joka korvattiin edelleen kehitetyllä 20 mm:n 151/20 versiolla F-4 sarjasta eteenpäin.

Gallandilla oli käytössä ainoa Bf 109 F, jossa oli siipien sisälle ahdetut tykit. Teetti itselleen erikoisversion, koska piti vakio F:n aseistusta liian heppoisena.
Ja laitatti samalla karkeammat 13 mm:n MG 131 -konekiväärit nokkaan. Gallandin asesepät saivat MG 131:n lukonperät ahdettua hyvin nätteihin pikku pullistumiin, kun tuotatonsarjan G-6:ssa on hirmuiset kuhmut moottoripellissä.

Toinen ässä, joka piti 109 F:n aseistusta heppoisena, oli Walter Oeseau. Hän luopui rakkaasta Eemelistään vasta kun siihen ei enää saanut mistään varaosia, vuotta myöhemmin kuin muu laivue.

Muuten tuo versio Bf 109 F oli mersun kehityskaaren huippu. Kevyt, ketterä ja nopea. Myöhemmät G ja K - sarjat olivat monelta kantilta takapakkia.
Gustavissa ja myöhemmässä K:ssa oli painavampi ja tehokkaampi moottori. Erilaisia pullistumia siellä täällä, ilmanvastusta lisää. Hidaslento-ominaisuudet muuttuivat aloittelijoille ongelmallisiksi. Lisääntynyt teho lisäsi vääntöä startissa.

Galland piti Bf F:ää parhaana 109:nä. Rall arvioi, että versio F, jossa myöhemmän K:n moottori, olisi ollut kaikkein paras yhdistelmä.

 

[Ottoville]

Mg-151/20E below Bf-109G-4

Vaikka täällä ei saakaan jossitelle, niin itse olisin laittanut

Nokalle 1*MG151/20 ja 2* MG17 ja kumpaankin siipeen 2* MG 131


Olisi ollut varmaan airodynaamisesti kohtuullinen ratkaisu.
Ei pullistumia nokassa tai siivissä.
Eikä painokaan olisi hirveä 4*MG 131 painaa 66,4kg kun kaksi MG151/20 painaa 84kg.
Ja tuskin tuostta 4*900 laukausta minuutissa lisästä olis paljon haittaa ollut.

 

[tulikomento]

Muuten tuo versio Bf 109 F oli mersun kehityskaaren huippu. Kevyt, ketterä ja nopea. Myöhemmät G ja K - sarjat olivat monelta kantilta takapakkia.
Gustavissa ja myöhemmässä K:ssa oli painavampi ja tehokkaampi moottori. Erilaisia pullistumia siellä täällä, ilmanvastusta lisää. Hidaslento-ominaisuudet muuttuivat aloittelijoille ongelmallisiksi. Lisääntynyt teho lisäsi vääntöä startissa.

Näinhän sitä sangen yleisesti saksalaiset lentäjäveteraanit ovat jälkikäteen tarinoineet, että Friedrich oli paras, vielä puhdasverinen hävittäjä. Gustavista lähtien Bf 109 muuttui jo enempi aselavetiksi, joka sopi parhaiten liittoutuneiden raskaiden pommikoneiden torjuntaan.

 

[JOKO]

Näinhän sitä sangen yleisesti saksalaiset lentäjäveteraanit ovat jälkikäteen tarinoineet, että Friedrich oli paras, vielä puhdasverinen hävittäjä. Gustavista lähtien Bf 109 muuttui jo enempi aselavetiksi, joka sopi parhaiten liittoutuneiden raskaiden pommikoneiden torjuntaan.

Käsittääkseni kehitys pohjasi sodassa tehtyihin havaintoihin ilmataisteluista. Valtaosa pudotuksista tehtiin takaa, yllättäin ja suuremman nopeuden turvin. Mielekkäintä oli panostaa nopeuteen, nousukykyyn ja tulivoimaan. Ketteryys oli mukava asia, mutta ei kovinkaan hyödyllinen ilmasotaa kokonaisuutena katsottaessa.

 

[tulikomento]

Käsittääkseni kehitys pohjasi sodassa tehtyihin havaintoihin ilmataisteluista. Valtaosa pudotuksista tehtiin takaa, yllättäin ja suuremman nopeuden turvin. Mielekkäintä oli panostaa nopeuteen, nousukykyyn ja tulivoimaan. Ketteryys oli mukava asia, mutta ei kovinkaan hyödyllinen ilmasotaa kokonaisuutena katsottaessa.

Ei Mersulla kannattanutkaan lähteä kaartotaisteluun. Heiluritaktiikka sopi konetyypille paljon paremmin.

 

[JOKO]

Ei Mersulla kannattanutkaan lähteä kaartotaisteluun. Heiluritaktiikka sopi konetyypille paljon paremmin.

Eikö ainakin varhaisemmat mersut kaartaneet ihan kohtuudella solakoiden ansiosta? Pärjäsivät siltä osin Spitfirelle, mutta heiluritaktiikalla olivat ylivoimaisia. Näin olen asian ymmärtänyt.

 

[Ikarus]

Julius Meimberg lensi harjoitusilmataistelun Bf 109 G-1:llä hyvää ystääväänsä Egon Meyeria vastaan, joka puolestaan lensi FW 190:llä.
Pojille tuli kinaa, kumpi kone parempi ja kentän päällä otettiin matsi. Meinbeg kuvaa ottelua kirjassaan Taistelukosketus.
G-1:ssä oli puolikkaat tankit, tehokas moottori ja se oli korkealle optimoitu vähillä panssaroinneilla.

Molemmat starttasivat samaan aikaan. FW 190 oli jo korkealla ilmassa, kun Meimberg joutui edelleen temppuilemaan G-1;n starttivikurointeja vastaan.
Meimberg kiihdytti pinnassa ja meni heittämällä korkeutta ottavan FW:n ohi. Sovitussa korkeudessa kisa alkoi.
Molemmat olivat taistelujen kovettamia ammattimiehiä, jotka osasivat käyttää koneidensa parhaat ominaisuudet hyödyksi, eivätkä antaneet mitään ilmaiseksi. Ottelu kesti kentän päällä n. 20-30 minuuttia, ilman, että kumpikaan pääsi asemaan, josta toinen olisi ollut ammuttavissa alas.
Molemmat ottivat koneistaan sekä itsestään kaikki irti.

Meinberg ehdotti Meyerille myöhemmin, että hyökkäys suoraan edestä jenkkien B-17 pommikoneita vastaan on paras menetelmä. Meyer päättikin kokeilla ja huomasi, että menetelmällä saavutetaan hyvää tulosta. Rohkeutta suoraan päälle säntääminen vaati ja tulitusaika jäi suuren kohtaamisnopeuden takia 2-3 sekunttiin. Juuri ennen kohtaamista kevyt veto tai työntö sauvasta ja hiuksenhienosti pommarin yli tai ali. Konekivääriampujat eivät ehtineet reagoida.

Menetelmää kehitettiin edelleen ja havaittiin, että loiva syöksy edestä nopeutta kiihdyttäen on parannus suoraan edestä tapahtuvaan hyökkäykseen verrattuna.

Kuvassa Meyer, nelimoottorispesialisti, ei selvinnyt sodasta.

Bf 109G-1 'White 11', flown by Oberleutant Julius Meimberg, Staffelkapitan 11./JG 2, November 1942

 

[Ikarus]

Macchi MC.205 Veltro (suom. Vinttikoira) on toisen maailmansodan aikainen italialainen hävittäjälentokone. Sitä käytti Regia Aeronautica. Sitä pidetään yhtenä parhaista Italian ilmavoimien koneista toisessa maailmansodassa.[1]Kone otettiin kuitenkin käyttöön hyvin myöhään, ja se oli vaikeasti valmistettava.[2] Italian menestynein ässä Adriano Visconti saavutti sillä 11 voittoa kaikkiaan 26 ilmavoitostaan. Eniten pudotuksia Veltrolla sai Luigi Gorrini, joka ampui alas 14 viholliskonetta ja vaurioitti kuutta.[3] Koneita rakennettiin kaikkiaan 262 kappaletta.[4]

Kiintoisana yksityiskohtana koneen suunnittelussa oli se, että vasen siipi oli 20 cm pitempi kuin oikea, ja sillä kumottiin moottorin kiertovaikutus oikealle.[5] Lisäksi tämä konetyyppi kykeni saavuttamaan huomattavan suuren lakikorkeuden, mikä oli jopa 16 370 m (37 090 jalkaa). Se oli suurempi kuin esimerkiksi Supermarine Spitfiren jaLockheed P-38 Lightningin tiedusteluversioilla.[6]

Moottori oli DB 605:n lisenssiversio. Macchi oli olettavasti helpompi startissa kuin Bf 109, laskutelineet olivat leveämmällä ja toinen siipi kierron helpottamiseksi oli jatkettu. Koneen valmistusmäärä jäi niin vähäiseksi, ettei sillä hyvästä suorituskyvystä huolimatta tehty ihmeellisiä urotekoja.
MC.205 oli kehitysversio aikaisemmasta C.202Folgoresta. Macchi 205:lla pystyi haastamaan liittoutuneiden parhaat hävittäjät, sen liikehtimiskyky ja nopeus olivat hyvät.



Tyyppi hävittäjä
Valmistaja Macchi
Suunnittelija Mario Castoldi
Miehistö 1
Valmistumisvuosi 1943
Ensilento 19. huhtikuuta 1942
Käyttöönottovuosi kesällä 1943
Valmistusmäärä 265 kpl
Mitat
Pituus 8,58 m
Kärkiväli 10,58 m
Korkeus 3,04 m
Siipipinta-ala 16.80 m²
Nopeus 642 (matkanop. 500) km/h
Lentomatka 1 040 km
Tyhjäpaino 2 581 kg
Voimanlähde
Koneisto 1x Fiat RA.1050 RC.58 Tifone, 12-syl. turboahdettu V-moottori
Teho 1 475 hv (1 100 kW)
Aseistus
Aseistus 2x 20 mm tykit siivissä ja 2x 12,7 mm kk:t, alkupään tuotantosarjassa tykkien tilalla 2x 7,7 mm kk:t

 

[Ikarus]

Pätkä Japanilaisista suihkuhävittäjistä.

 

[Ikarus]

Spiteful XIV

Spitfiren seuraaja, lensi ensilentonsa keväällä 1944. Spitfiren elliptisestä siivestä luovuttiin.
Kone ei koskaan päässyt käsittääkseni sarjavalmistukseen, suihkukoneet kehittyivät ja aika ajoi ohi.
Jos jollain on tarkempia tietoja Spitefulista, niin voisi postailla.

• Length: 32 ft 11 in (10.03 m)
• Wingspan: 35 ft 0 in (10.67 m)
• Height: 13 ft 5 in (4.09 m)
• Wing area: 210 ft² (19.5 m²)
• Empty weight: 7,350 lb (3,331 kg)
• Max. takeoff weight: 9,950 lb (4,523 kg)
• Powerplant: 1 × Rolls-Royce Griffon 69 V-12 engine, 2,375 hp (1,772 kW)

Performance

• Maximum speed: 483 mph (420 knots, 778 km/h) at 21,000 ft (6,400 m)
• Range: 564 mi (490 nmi, 908 km)
• Service ceiling: 42,000 ft (12,800 m)
• Rate of climb: 4,890 ft/min (24.8 m/s)

Armament

• Guns: 4 × 20 mm (.79 in) Hispano Mk V cannons
• Rockets: 8-12 × 3inch "60 lb" rocket projectiles
• Bombs: 2 × 1,000 lb (450 kg) bombs

 

[Sarek1]

En jaksa ottaa läppäriä, käynnistää monitoimitulostinta jne., joten jälleen kuvina. Laitetaan muutama bonuskone mukaan, koettakaa malttaa rullailla ja tihrustella.
Spiteful ei osoittautunut onnistuneeksi joten homma tyssäsi myös siitä syystä. Martin-Baker 5 oli myös erittäin mielenkiintoinen kone, joka jäi prototyyppiasteelle.

http://en.m.wikipedia.org/wiki/X-53_Active_Aeroelastic_Wing

 

[Ikarus]

P-47 tulittaa, aikamoinen metakka.

 

[Ikarus]

 

[fulcrum]

Spiteful XIV

Spitfiren aerodynamiikka oli aikansa huippua mutta kehitys kehittyi. Spitefulin tarkoitus oli naittaa Spitfiren runkoon P-51 -tyyppinen laminaarivirtaussiipi. Kone olikin Spitfireä nopeampi, mutta ketteryys ja lento-ominaisuudet huononivat.
Spitefulin tarina jäi lyhyeen: kone kyllä meni sarjavalmistukseen mutta tilaus peruttiin miltei heti ja vain kourallinen koneita ehti valmistua. Laivastoversio Seafang ei menestynyt sen paremmin vaan hävisi Hawker Sea Furylle.

Spitefulin tarina ei päättynyt tähän vaan siipeä käytettiin Supermarine Attackerissa jota aluksi kutsuttiinkin "suihku-Spitefuliksi". Koneen oli tarkoitus olla nopeasti käyttöönotettava välityyppi kun RAF odottaisi edistyneempiä suihkuhävittäjiä. Se ei kuitenkaan osoittautunut paremmaksi kuin Meteor tai Vampire joten RAF ei ollut kiinnostunut. Laivasto sen sijaan niitä tilasi ja ylijäämäkoneita myytiin myös Pakistanille.

Mikään suuri suksee tästäkään koneesta ei kuitenkaan tullut. Kehitys oli hyvin nopeaa ja Spitefulin huippumoderni siipi oli viiden vuoden päästä jo täysin eilispäivää. Supermarinen seuraava hävittäjä, Swift, käyttikin jo nuolimuotoa.

 

[Ikarus]

Kehitys oli Spitinkin osalta samanmoinen. Kuvassa MK 24. R-R Griffonilla, viimeinen Spitfiren versio.
Tehoa suunnilleen 2* verrattana MK I:seen, painoa rutkasti lisää.
Alkuperäisen Spitfiren kaartokyvystä oltiin jo kaukana, mutta lujaa se kulki.
Muistelen, että tässä tai MK 21:ssä oli joitakin hankalia ominaisuuksia. Kokeissa vuoden 1944 lopussa ja 1945 alussa koneen hallittavuudessa oli puutteita. Saatiin se kuitenkin lennettävään kuntoon.

Näin dokumetin Spitfirestä: Monilla Spitfiren versioilla lentänyt nykypäivän pilotti piti versioita MK I, MK II ja MK V hienoimpana lentää. Kevyt ja ketterä.
Eräs parhaista versioista oli MK V:stä moottori vaihtamalla tehty MK IX, jota monet Spit-kuskit piti kaikkein kyvykkäimpänä Spitfiren ilmataisteluhävittäjänä.
Myös Spitfire ylikehitettiin, samoin kävi Bf 109:lle.

 

[miheikki]

http://foxtrotalpha.jalopnik.com/th...s-every-move-it-take-1698638721/+nicoleconlan

This Amazing First Person View Shows Every Move It Takes To Fly A P-51

 

[Ikarus]

Vertailun vuoksi Bf109:n ohjaamossa kamera.
Tämä 109-pilotti on taitava ja rohkea, asfaltille laskeutuminen kannuspyöräkoneella vaatii erittäin suurta tarkuutta koneen suuntauksen kanssa, kone on oltava tarkalleen kiitotien suunnassa. Nurmipinta antaa pieniä heittoja anteeksi. Hienosti lentäjä 109:n siihen asfaltille pistää.

 

[tulikomento]

Vertailun vuoksi Bf109:n ohjaamossa kamera.
Tämä 109-pilotti on taitava ja rohkea, asfaltille laskeutuminen kannuspyöräkoneella vaatii erittäin suurta tarkuutta koneen suuntauksen kanssa, kone on oltava tarkalleen kiitotien suunnassa. Nurmipinta antaa pieniä heittoja anteeksi. Hienosti lentäjä 109:n siihen asfaltille pistää.

Startissa kannuspyörän lukko päälle ja vastajalkaa oikealle torjumaan kiertopyrkimystä vasemmalle

 

[tulikomento]

Kehitys oli Spitinkin osalta samanmoinen. Kuvassa MK 24. R-R Griffonilla, viimeinen Spitfiren versio.
Tehoa suunnilleen 2* verrattana MK I:seen, painoa rutkasti lisää.
Alkuperäisen Spitfiren kaartokyvystä oltiin jo kaukana, mutta lujaa se kulki.
Muistelen, että tässä tai MK 21:ssä oli joitakin hankalia ominaisuuksia. Kokeissa vuoden 1944 lopussa ja 1945 alussa koneen hallittavuudessa oli puutteita. Saatiin se kuitenkin lennettävään kuntoon.

Näin dokumetin Spitfirestä: Monilla Spitfiren versioilla lentänyt nykypäivän pilotti piti versioita MK I, MK II ja MK V hienoimpana lentää. Kevyt ja ketterä.
Eräs parhaista versioista oli MK V:stä moottori vaihtamalla tehty MK IX, jota monet Spit-kuskit piti kaikkein kyvykkäimpänä Spitfiren ilmataisteluhävittäjänä.
Myös Spitfire ylikehitettiin, samoin kävi Bf 109:lle.

Täsmälleen. Spitfirelle steroidien syöttäminen ei tehnyt hirveän hyvää. Mark 9:n jälkeen alettiin jo mennä ainakin minusta alaspäin. Griffonilla saatiin toki tehoja ja nopeutta lisää. Mutta menivät penteleet tuhoamaan Spitfiren legendaarisen kauniin ulkomuodon. Alkupään versiot olivat yksinkertaisesti sanottuna kauniita kapistuksia jo ihan esteettisestikin.