WW2 Hävittäjät

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ikarus
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Kaikista vaikeinta ehkäpä olikin hävittäjätaistelussa itse taisteleminen.

Modernin terminologian mukaan piti ennustaa tulevaisuutta perustuen vihollisen lekon liiketilaan.

Ja siihen paikkaan avaruudessa, piti laittaa tarpeeksi ajoissa ammuksia, jonne vihollinen tulisi lentämään.

Hartmannin väijyttäjä taktiikka olikin ehkäpä nöyrempi eikä niin kunnianhimoinen ja 'kierompi' koska mistään rehellisesta taistelusta ei ollut kyse. Kuitenkin se oli sotaa ja oli aivan laillinen taktiikka hehheh...
 
Bf 109:n ohjainvoimista:
Kuten Vonka totesikin, ohjaimien sopusointuisuus oli 400 km/h asti hyvä.
Suuremmilla nopeuksilla siiveke- ja korkeusperäsinvoimat olivat suuria.
Sivuperäsintrimmin puuttuminen oli huono piirre, kun nopeudet menivät yli matkanopeuden. Yli 480 km/h nopeudessa ohjaajan piti painaa hyvin voimakkaasti vasenta jalkaa, ettei kone olisi luisunut, tämä oli erittäin oleellista ammuntaa ajatellen. Ohjaajan koipi väsyi tästä. Seurauksena oli, että suurilla nopeuksilla 109 kaartoi mieluummin oikealle kuin vasemmalle.

Korkeusvakaaja oli hyvä teholtaan pienillä nopeuksilla, mutta tuli raskaaksi yli 400 km/h nopeuksilla ja 640 km/h se oli niin raskas, että liikehtiminen oli vakavasti huonontunut.
Kun ohjaaja syöksyi tuolla nopeudella, ei hän voinut vetää kylliksi raskaasta sauvavoimasta johtuen mennäkseen pimeäksi. Pimeneminen olisi vaatinyt yli 45 kg:n vedon. Sauvatuntuma oikaisussa oli tuon 640 km/h jälkeen kuin sauva olisi ollut valettu kiinni sementtiämpäriin. Vaikka ohjaaja käytti täyttä voimaa, hän ei pystynyt liikuttamaan sauvaa kuin 1/5 siivekkeen liikevarasta.

Ahtaasta ohjaamosta johtuen sauvaa voi vääntää vain n. 18 kg:n voimalla, jos tilaa olisi enemmän sitä voisi vääntää 27 kg;n voimalla.
Tehdas oli ohjaajan kiusaksi suunnitellut epätavallisen pienen ohjausauvan, yläpään liike oli vain +- 10 cm. Tästä seurasi hyvin huono mekaaninen hyötysuhde siivekkeen suhteen.

Me 109:n huono liikehtimiskyky suurilla nopeuksilla tuli pian tutuksi RAF:n piloteille 1940. Spit- tai Hurricane-pilotti saattoi tehdä puolivaakakierteen ja ylösvedon noin 1000 metristä. Jos saksalaisohjaaja seurasi, hän joutui huomaamaan, ettei suurten g- ja ohjainvoiminen takia saa konettaan oikenemaan, vaan ajoi maahan tai Kanaaliin.

Lähde: Valtosen kirja

Tuohon jotenkin liittyen selostusta Bf-109:n syöksykokeista:
http://www.wwiiaircraftperformance.org/me109/Diving_Test_109F_W.Nr.9228_ger_eng.pdf

Bf-109:n sivuvakaaja/sivuperäsin muuttui erilaiseksi jossain G4 -> G10 välissä

Bf-109-G-2-G-10-Formation.jpg


Sivuperäsimen trim tab (olisiko trimmilevy) oli Bf:ssäkin, se ei vaan ollut ohjaamosta säädettävä. Joissain Bf:n cutaway-kuvissa myöhemmän peräsinversion trimmilevy on "geared trim tab". En tiedä oliko sekään ohjaamosta säädettävä. Syöksykoe-pdf:stä:

"Maybe you wonder about the mentioned
trim tabs later in the text. These were fixed
trim tabs and not moveable by the pilot . They
were bent by the ground crews at the first
flights. So the Me 109 was pre-trimmed for
cruising speed.

The red part of the tailfin is the vertical trim tab,
it is labelled with “Nicht anfassen” –
“Do not touch”. The elevator trim tabs are
marked by the dotted line and labelled with
the same text."
 
Myöskään syöksykierteen oikaisu ei ollut mersulla kuulemma enää kuolevaisen hommaa.

En ole missään törmännyt tietoon, että syöksykierteen oikaisussa mersulla olisi ollut mitään erikoista. Onko sinulla @Vonka tästä toisenlaista tietoa?
Helmikuussa 1936 Rechlinissä lentokoneissa olivat vastakkain Bf 109 V2 ja Heinkell 112 V2, molemmissa nokalla Jumo 210.
109:n lentäjä Hermann Wurster teki 21 kierrettä vasenpaan ja 17-kertainen oikealle. Mersulla ei ollut taipumusta mennä syöksykierteestä vaaralliseen oikeamattomaan lattakierteeseen, kuten esim. Aeracobralla oli. Ja Heinkell 112:lla.

Heinkell 112 joutui seuraavassa kuussa syöksykierteestä lattakierteeseen Travemundessa ja tuhoutui, -Gerhard Nitschke pelastautui laskuvarjolla.

Syöksykierrehän oikaistaan keskittämällä sauva, kierteen vastakkainen jalka painetaan täysin pohjaan. Tehot vedetään tyhjäkäynnille. Kun pyöriminen loppuu, keskitetään myös jalkaohjaimet ja varovainen oikaisuveto sauvasta. Varovainen sen vuoksi, että nopeutta on ehtinyt syöksyssä kertyä, ei revitä siipiä irti eikä vedetä oikaisussa läpi uuteen sakkaukseen.
Olen lentänyt erääseen koulutukseen liittyen syöksykierteen oikaisua C-172:lla. Se ei meinannut siihen millään mennä, meni lopulta väkisin runttaamalla täydestä sakkauksesta, ohjaimet ristiin, esim. vasen jalka pohjaan ratti oikealle, sitten muljahtaa. Meno on vinhaa. G-tä arviolta 2 voi olla vähän ylikin, kone pyörii 360 astetta muutamassa sekunnissa.
Oikaisuun menee tuolla koneella 1000 jalkaa eli 300 metriä. Jos laskukierroskorkeudessa onnistuu tupeloimaan koneen kierteeseen, se ei ehdi oieta. Ehtii siinä pikaisesti kertoa radiolla vaikka vaimolle ja lapsille terveisiä. Jos on nopea.

Lattakierre oikeaa, sikäli kun oikeaa, samoilla toimilla kuin syöksykierre. Jos kone ei lähde lattakierteestä, työnnetään lisäksi sauva täysin eteen. Jos ei vieläkään niin
lämä tiskiin, tehoilla yritetään vedättää kone pois kierteestä. Nyt ollaan jo todella pahoissa vaikeuksissa.. Kaikki konetyypit eivät oikene lattakierteestä ja sitä on totisesti syytä välttää. ( Jos on kaksipaikkainen kone, vänkäriltä laukaistaan vyöt irti, että saadaan painopistettä eteen, se auttaa lattakierteen oikaisussa. Ehkäpä tämä kumminkin on se vihoviimeinen keino:cool:) Jo ennen tätä on kumminkin pelastusvarjollisessa koneessa vetäisty punaisesta kahvasta ja leijutaan turvallisesti maankamaralle. Nykyaikaisissa ultrissa paukkuvarjo on käytännössä jo vakiovaruste.

Jos saisin päättää, minkä koneen ottaisin vuonna 1943, jos pitäisi sotia, se olisi silti Me Bf109 Gustav, vaikkapa G6.

Mersu on toisen maailmansodan potkurihävittäjien suosikkikone myös minulle. Jos voittaisin lotossa tai jonkun muun satumaisen onnenpotkun vuoksi pääsisin kokeilemaan oikeaa warbirdiä, ehdoton ykkönen tuolla listalla olisi minullakin Bf 109.
 
Hartmannin väijyttäjä taktiikka olikin ehkäpä nöyrempi eikä niin kunnianhimoinen ja 'kierompi' koska mistään rehellisesta taistelusta ei ollut kyse.

Kyllä Hartmannin 352 ilmavoittoa todistaa, että valittu taktiikka oli hyvä. Sodassa on tarkoitus vahingoittaa vihollista mahdollisimman vähin riskein mahdollisimman paljon ja Hartmann tässä parhaiten onnistui. Hartmannin mielestä kaartotaistelu oli tilanne, jossa jotakin on jo mennyt pahasti pieleen. Ei Hartmann niiltäkään täysin välttynyt, mutta pyrki parhaansa mukaan välttämään.
 
Mielestäni jytkyin sakujen kone oli kylläkin FW-190 A sarja. Tai miksei sitten jopa D-sarja. D-sarjassa eri moottori ja muutenkin hieman modifioitu versio.


Brittien testipilotti Eric Brown oli ihan himokkaana heti kun pääsi sodanjälkeen Doran kyytiin... :D

Oli Brownin mielestään varsin kyvykäs kone kyseessä. Parhaita puolia olivat näissä koneissa ohjaimet ja laitteet itse ohjaamossa. Varsinkin verrattuna liittoutuneiden koneisiin esim. Hawker Tempest. Toisaalta Dora jäi hieman tulivoimassa kakkoseksi Tempestille, mutta muuten kelpo kone.

Herra taitaa nykyään olla 96v. Hän kampanjoi Iso-Britannian yhdessä pysymisen puolesta Skotlannin kansanäänestyksen aikoihin. Elikkä vetreänä ukkona on pysynyt.
 
Sivuperäsimen trim tab (olisiko trimmilevy) oli Bf:ssäkin, se ei vaan ollut ohjaamosta säädettävä. Joissain Bf:n cutaway-kuvissa myöhemmän peräsinversion trimmilevy on "geared trim tab". En tiedä oliko sekään ohjaamosta säädettävä.

Mielestäni 109:ssä oli maassa säädettävä trimmilätkä (pieni peltilevy) sivuperäsimessä, jolla kevitettiin ohjainvoimat jaloilta matkalentonopeudella pois. Kone lensi suoraan ilman jatkuvaa toisen jalan painamisen tarvetta. Jatkuva toisen jalan antamisen tarve tuli suuremmilla nopeuksilla. Ei P-51 Mustang ollut käsittääkseni sekään ongelmaton tässä suhteessa.

Korkeusperäsimessähän 109:ssä säädettävä trimmi oli. Ja nopeasta syöksystä oikaistessa hyvään tarpeeseen, pyöritettiin trimmipyörästä kone vaakalentoon, ilman usean kymmenen kilon voimalla tapahtuvaa sauvasta vetoa. Ainakin trimmi kevitty tätä ohjainvoimaa.
 
Mielestäni 109:ssä oli maassa säädettävä trimmilätkä (pieni peltilevy) sivuperäsimessä, jolla kevitettiin ohjainvoimat jaloilta matkalentonopeudella pois. Kone lensi suoraan ilman jatkuvaa toisen jalan painamisen tarvetta. Jatkuva toisen jalan antamisen tarve tuli suuremmilla nopeuksilla. Ei P-51 Mustang ollut käsittääkseni sekään ongelmaton tässä suhteessa.

Korkeusperäsimessähän 109:ssä säädettävä trimmi oli. Ja nopeasta syöksystä oikaistessa hyvään tarpeeseen, pyöritettiin trimmipyörästä kone vaakalentoon, ilman usean kymmenen kilon voimalla tapahtuvaa sauvasta vetoa. Ainakin trimmi kevitty tätä ohjainvoimaa.


Tästähän joku suomalainen lentäjä kertoi että pitää olla varovainen kovassa syöksyssä Messerschmitillä korkeus-trimmin kanssa. Ehkäpä fiksuin vaihtoehto olisikin ollut trimmata hieman ylöspäin konetta ennen syöksyyn lähtöä. sitten työntää sauvaa eteen ja syöksyy. Kun pitää nousta niin, sitten antaa sauvan palata keskelle jolloin kone nousee.

Syynä on tietty se, että se korkeustrimmi oikeasti toimiikin tehokkaana ohjauspintana tuolla tavalla, jolloin siipiin kohdistuu valtava voima. Elikkä hillitysti pitäisi kovasta syöksystä nousta, muuten siivet irtoaa G-voimien vaikutuksesta.

Sauvalla vetäminen on turvallisempaa, mutta paljon uuvuttavampaa lihaksille tuollaisessa tilanteessa minun käsittääkseni. Kuten aiemmin todettiin niin sauvavoimat olivat kovat, kun kovassa vauhdissa lennetään ja yritetään kurvata. (tässä tapauksessa nousta ylöspäin, mutta kuitenkin G-voimien rasitus silti on koneelle)

Elikkä käsittääkseni siis korkeus-trimmillä olikin vaarana ylikuormittaa koneen G-voiman kestokyky.



Syy miksi valitin peräsin trimmin puutetta Messerschmitissä onkin seuraava. Okei, ongelmaa suoraan lentämissessä tulee hieman melkein aina, mutta se trimmi antaa pilotille vaihtoehtoja kontrolloida konetta.

Jos käyttää tuollaista iske-ja-irtaudu taktiikkaa korkeilla nopeuksilla, niin ohjaaminen korkeilla nopeuksilla onkin helpompaa, kun pystyy vaihtelemaan trimmiä.

Sitten jos taistelu loppuu ja pitää palata tukikohtaan niin voi laittaa matkanopeudelle trimmin... jne.

Taistelualueella nopea lentäminen on enemmänkin suositeltavaa kuin hidas lentäminen, vaikkakin sellainen taloudellinen matkalento säästäisikin polttoaineen kulutuksessa.

Yleensä hävittäjät lentävätkin hieman verkkaampaa nopeutta taistelualueella, jossa on oletettuja vihollisia, elikkä nopeus "combat cruise" (taistelualueen matkalento, ei mitään tekemistä Tom Cruisen kanssa :D)

Torjuntatehtävissä ja saattotehtävissä tietenkin vihollinen pitää saavuttaa kiinni ja tuhota, tai saatossa tietenkin pystyä oikealla tavalla saattaamaan pommittajia jne...
 
Asiasta kukkaruukkuun palstan tavan mukaan.

Torsti Tallgren oli ensimmäisiä sodanjälkeisiä hävittäjälentäjiä. Mielenkiintpoiset muistelmat vuosilta 1946-1947 kertovat paljon lentäjistä, koulutuksesta ja tietysti itse koneesta.

Luentoja pitivät muun muassa Puhakka, Wind ja Luukkanen.

Se, että olen tässä hengissä, perustuu nimenomaan siihen, että keskustelimme ja jaoimme kokemuksia. Opetettaessa lennettiin koko ajan, aamusta iltamyöhään. Päivää jatkettiin aina niin kauan kuin suinkin oli lentosäätä. Kauhavalla meitä oli 60 konetta, 21 lennonopettajaa ja 30 oppilasta. Kaikki tulimme sieltä hengissä ja saimme Lentomerkin, minkä jälkeen menimme rykmentteihin. Osa Uttiin, osa Poriin, osa Rissalaan. MT-koneet oli Utissa ja Rissalassa, Porissa Myrskyt. Meitä oli Rissalassa 10 ohjaajaa ja 40 Mersua. Oli polttoainetta ja koneita. Päivässä saattoi olla vääntöä neljäkin tuntia yhtä mittaa. Jatkoimme jatkuvaa lentämistä, mikä oli suuri etu, koska koulutuksessa tauot ovat vain haittoja. Harjoittelimme samanarvoisella kalustolla, samoilla koneilla. Ja kun alkoi pärjäämään opettajalle niin tiesi että opetus on mennyt perille.

Kaikki mitä näissä muistiinpanoissa on esitelty on lennetty myös käytännössä. Oli mieluisaa, kun saimme nuorina lentää viimeiset Fiatit historian lehdille. Ja ne jäivät meiltä vielä kuntoon. Menihän ne joskus siiviltään, mutta pantiin vain miehet siiven alle, potkittiin siivenkärki suoraan ja taas lennettiin.



http://www.virtualpilots.fi/hist/pdf/WW2History-paivahavittajataktiikka-TorstiTallgren-SLM1250.pdf
 
Asiasta kukkaruukkuun palstan tavan mukaan.

Torsti Tallgren oli ensimmäisiä sodanjälkeisiä hävittäjälentäjiä. Mielenkiintpoiset muistelmat vuosilta 1946-1947 kertovat paljon lentäjistä, koulutuksesta ja tietysti itse koneesta.

Luentoja pitivät muun muassa Puhakka, Wind ja Luukkanen.

Pitääköhän tieto Windin luennoista paikkansa? Wind nimittäin haavoittui vaikeasti kesällä 1994 ja erosi palveluksesta 1945 ja oli jo 1947 liike-elämän palveluksessa. Wind kylläkin jo sodan aikana laati kirjallista koulutusmateriaalia.
 
Pitääköhän tieto Windin luennoista paikkansa? Wind nimittäin haavoittui vaikeasti kesällä 1994 ja erosi palveluksesta 1945 ja oli jo 1947 liike-elämän palveluksessa. Wind kylläkin jo sodan aikana laati kirjallista koulutusmateriaalia.

Pitäisi kysyä Virtualpilots-porukalta, joiden tieto tämä on. Teen sen jossain välissä.
 
jj_with_spitfire.jpg

Johnnie Johnsson ja Spitfire IXb, JE-J, EN398, oli Johnssonin käytössä 1943.
Virallista tietoa voitokkaimmasta Spitfirestä ei ole olemassa, mutta Spit IX EN398 on vahvin ehdokas.
Koneesta tuli Kenleyn rykmentin komentajaksi nimitetyn everstiluutnatti Johnnie Johnssonin nimikko.
Jokaisessa Spitfiressä oli omat oikkunsa, tässä kaarto- ja kallistusmittarin neula osoitti täydellisessä vaakalennossakin aina aavistuksen vinoon. Vika oli pieni ja korjausyrityksistä huolimatta jäi koneeseen, Johnsson päätti sopeutua ongelmaan.

Puolen vuoden taistelukomennuksesta aikana Johnsson saavutti EN398:lla 12 ilmavoittoa, jakoi viisi pudotusta ja vaurioitti seitsemää. Lisäksi majuri Robert McNair oli koneella lentäessään pudottanut Fw 190:n. Johnsson käsissä kone ei saanut koskaan naarmuakaan.

Kun Johnsson siirtyi esikuntatehtäviin, EN398:n ura lähti alamäkeen.
Kaksi viikoa myöhemmin kone vaurioitui ja joutui useaksi kuukaudeksi korjattavaksi. Maaliskuussa 1944 se siirrettiin varikolle odottamaan pääsyä operaatioyksikköön.
Uusia Spitfirejä valmistui enemmän kuin vanhoja menetettiin ja varikolla EN398 oli sodan päättyessä.
Toukokuussa 1945 se vietiin Northumberlandin Oustonin koulutusyksikköön, jossa aloittelijat käsittelivät sitä kovin ottein.
Viimeinen lento oli maaliskuussa 1946 Shropshiren High Ercal huoltoyksikköön, jossa se varastoitiin jälleen.
Loppu tuli 1949 kun se myytiin sumeilematta ja romutettiin.

Johnsson oli sodan päättyessä eversti, 34 pudotusta, yksi jaettu voitto, kolme todennäköistä ja kaksi jaettua todennäköistä, kymmenen vaurioitettua, kolme jaettua vaurioitettua sekä yksi maahan tuhottu kone. Kaikki ilmavoitot Spitfirellä, joten hän oli Spit-ässien ykkönen ja brittiläisen kansainyhteisön toiseksi paras hävittäjä-ässä.
 
Viimeinen lento oli maaliskuussa 1946 Shropshiren High Ercal huoltoyksikköön, jossa se varastoitiin jälleen.
Loppu tuli 1949 kun se myytiin sumeilematta ja romutettiin.

Huoh, eivät sitten engelsmannitkaan ymmärtäneet ko. koneyksilön sotahistoriallista arvoa. No, museointijutut eivät tainneet olla oikein kenenkään prioriteettilistan kärkipäässä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Mainiona esimerkkinä mm. tässä filmipätkässä jenkkisoltut mätkivät Mersua päreiksi pesäpallomailalla.

Embedded media from this media site is no longer available

Varsinkin sakukaluston osalta taisi mennä niin, että vain kehittyneet suihkuhävittäjät kiinnostivat liittoutuneita. Muut joutikin sitten laittaa sileäksi.

Eikä tarvitse kuin kauhistella suomalaisten vimmaa romuttaa 50-luvun alkuun mennessä lähes koko ilmavoimien sodanaikainen kalusto. Jos oikein muistan, on meillä säilössä ilmavoittoja saavuttaneista koneyksilöistä vain Tikkakosken museon Fokker D.XXI FR-110, joka on osittainen replika lentomestari Vikke Pyötsiän talvisodan aikaisesta koneesta, ja Utin Mersu MT-452, sekä Tikkakoskella oleva Hurricane Mk. 1 HC-452. Sitten on vielä Lasse Pekurin Brewster BW-372, mutta se on vain lainassa ja USA:n laivaston ilmavoimien museon omaisuutta.

Vanhojen sotakoneiden arvostuksesta pitää kuitenkin nostaa esille prikaatikenraali Robin Oldsin Vietnamissa lentämä F-4 Phantom, joka pelastettiin romutukselta ja asetettiin näytteille USA:n ilmavoimien museoon. Oldsin vaatimuksena oli, ettei koneelle saanut tehdä mitään muutostöitä vaan että se tuli asettaa näytteille sellaisenaan sodanaikaisessa kunnossaan.


col__robin_olds_f_4_phantom_by_rlkitterman-d7ze3s0.webp
 
Tossa pitää myös muistaa se, että Mersu ja Spit olivat aikansa massatuotteita eikä niillä siksi nähty mitään harvinaisuusarvoa. Koneyksilöitä taas varmaankin arvostivat lähinnä niillä lentäneet henkilökohtaisista syistä eikä tvälläri erotellut yksilöitä toisistaan. Alan hirtoriaharrastus ja militariahan on myöhempää perua. Sen sijaan harvinaisten tyyppien arvo olisi pitänyt tajuta jo suht varhain.

Tässä voisi sivuhuomiona pohtia, että onko esmes nykyajan autoilla historiallista arvoa 50 vuoden päästä, ja minkä verran? Kunnon massatuote Kuplavolkkari pyörii jo jossain hinnoissa, mutta sillä onkin kulttiarvoa seassa. Miten lienee 60-luvun Corollan laita? Kannattaako ykköskoppainen Ford Focus laittaa naftaliiniin navetan ylisille?
 
Taistelualueella nopea lentäminen on enemmänkin suositeltavaa kuin hidas lentäminen, vaikkakin sellainen taloudellinen matkalento säästäisikin polttoaineen kulutuksessa.

Yleensä hävittäjät lentävätkin hieman verkkaampaa nopeutta taistelualueella, jossa on oletettuja vihollisia, elikkä nopeus "combat cruise"

Olisin tuon ylemmän vaihtoehdon kannalla. Alueella, missä oletetettavasti kohdattaisiin vihollisia, nopeutta nostettiin. Nopeus on ilmataistelussa tärkeää ja koneen kiihtymistä täyteen nopeuteen ei tarvitse reippaasti lennettäessä pitkään odotella. Lisäksi toiset tykkäsivät trimmata koneen takapainoiseksi eli sauvasta piti vaakalennossa hieman työntää.
Tästä saavutetiin etu, nokka nousi välittömästi ilman viivettä kun sauvasta vedettiin.

Jossakin kotimaisessa ilmasotakirjallisuudessa, en nyt muista missä, oli maininta jonkun kärkipään ässän koneen säädättämsestä. Saattoi olla Windin kone, jota toinen lentäjä lainasi. Moottori ei toiminut hyvin matkalentoasetuksilla, rötisi ja paukkui. Täydellä teholla taas ok. Selvisi, että koneen vakilentäjän tehonkäytössä olikin vain kaksi asentoa, kiinni tai täysin auki.. eipä ihme, ettei DB-moottori saavuttanut montakaan kymmentä tuntia kun oli entinen.

Moottorien laatu meni alamäkeen sodan edetessä. Suomeen toimitetuissa Bf 109 G-2:n sylinteriputkissa oli vielä erikoisseoksia, G-6:ssa enää hiiliterästä.
Muutenkin G-2 oli paremmin tehty. Ammattitaidottoman pakkotyövoiman käyttö lisääntyvässä määrin ei koneen laatua parantanut.

Jäähdytyskierron sulku/valintaventtiili oli versiossa Bf 109 F, asennettiin pieneen määrään tätä versiota. Tuli uudestaan käyttöön versiossa Bf 109 K-4.
Tällä saatiin siis vahingoittunut toinen jäähdytin suljettua kierrosta lennon aikana.
 
Bf109G-10+Black+13+JG27_600.jpg

Sai lentäjiltä nimityksen äpärämalli.
G-10 ilmaantui syksyllä 1944 109 K-mallin jälkeen ja sai kunnian olla viimeinen alatyyppi ennen sodan päättymistä. G-10 ei ollut varsinaisesti G-sarjan kehitelmä vaan tarkoitus oli tuottaa korjaamalla K-sarjan veroisia koneita. DB 605 D -moottoreista oli pulaa ja G-10 sai nokalleen usein AS-moottorin ( DB 605 ASM, ASB tai ASC) Silloin kun voimalaitteena oli DB 605 D, oli MW 50- tehonlisäysjärjestelmä vakiona ( DB 605 DM). 1850 hevosvoimaa ,metanoli-vesi ruiskutteinen moottori.
DB 605 A-C moottorit erosivat toisistaan alennusvaihteen suhteen: A:ssa 1,685:1, B:ssä 1,875:1 ja C:ssä 2,06:1.

Koneen ohjekirja toteaa: G-10 on G-6:n tai G-2:m edelleenkehitelmä. Moottori kuten K-4:ssä. Käyttövivut kuten G-2 tai G-6. Runko kuten G-6:ssa, vain alumiinipanssari runkosäiliön takaa puuttui. Laskuteline kuten K-4:ssä. Happilaitteet vasemmassa siivessä kuten G-14:ssä. Siellä on myös lämminilmajohdatus kuten K-4:ssä. G-10:n sivuperäsin on aina korkea ja se oli joko puu- tai metallirakenteinen kuten G-14:ssä ja varustettu virityslaipalla. Lisäpolttoainesäiliö vastasi G-2:n vastaavaa. MW-50 laitteisto kuten G-2/R2:ssa. Varusteet yleisesti kuten G-25:ssa, paitsi happilaite ja ohjaamon lasien sähkölämmitys sekä pesulaite kuten K-4:ssä.
Nimitys äpämalli ei ollut täysin tuulesta temmattu.

Viimeisin moottoripeite G-10:ssä oli malli 110. Peitteen ulkomittaa oli suurenettu niin, että kuhmuja ei ollut.

Erla kuomu on ilmeisesti ollut vakio kaikissa G-10:ssä ja antennimasto on ollut useimmissa kiinni kuomun kääntyvässä osassa.

Peter Düttmann totesi G-10:n olleen nopein 109, millä hän ikinä lensi. Vesi-metanoli ruiskutuksesta hän totesi, että metanolin puuttuessa käytettiin pelkkää vettä. Toimi hyvin kun ei noussut niin korkealla, että vesi jäätyi. " Bonifacius" Düttmann oli armoitettu tarinankertoja, joten miten luotettava tämä tieto on , siihen en pysty ottamaan kantaa.
 
Mustang olisi nyt viikonloppuna Jämillä, jos on kone vielä näkemättä ilmassa. Jämi Fly Inn on tapahtuma, jonne voit mennä omalla koneella, autolla, moottoripyörällä tai kävellen. Paikalla voi telttailla tai laittaa asuntovaunun parkkiin eikä näytöspaikalle ole pitkä matka.

Jämin kenttä on kulttuurinähtävyys: siellä opiskelivat monet myöhemmät ässät (muiden muassa Karhila ja Wind) purjelentoa ennen moottorilentojaan.

Tänä vuonna on mm. kaksi Fougaa ja ensimmäisen maailmansodan koneita. Tuossa on lista:


http://www.jamiflyin.com/

Minä ja @tulikomento olimme viime vuonna. Viime vuoden raina kertoo fiiliksestä:

 
Mustang olisi nyt viikonloppuna Jämillä, jos on kone vielä näkemättä ilmassa. Jämi Fly Inn on tapahtuma, jonne voit mennä omalla koneella, autolla, moottoripyörällä tai kävellen. Paikalla voi telttailla tai laittaa asuntovaunun parkkiin eikä näytöspaikalle ole pitkä matka.

Jämin kenttä on kulttuurinähtävyys: siellä opiskelivat monet myöhemmät ässät (muiden muassa Karhila ja Wind) purjelentoa ennen moottorilentojaan.

Tänä vuonna on mm. kaksi Fougaa ja ensimmäisen maailmansodan koneita. Tuossa on lista:


http://www.jamiflyin.com/

Minä ja @tulikomento olimme viime vuonna. Viime vuoden raina kertoo fiiliksestä:


Mulla jää tänä vuonna Jämin reissu väliin. Mutta komppaan Vonkaa. Jos vaan sää sallii, niin kyseessä on Suomen rennoin ilmailutapahtuma & lentonäytös.
 
Sai lentäjiltä nimityksen äpärämalli.
G-10 ilmaantui syksyllä 1944 109 K-mallin jälkeen ja sai kunnian olla viimeinen alatyyppi ennen sodan päättymistä. G-10 ei ollut varsinaisesti G-sarjan kehitelmä vaan tarkoitus oli tuottaa korjaamalla K-sarjan veroisia koneita. DB 605 D -moottoreista oli pulaa ja G-10 sai nokalleen usein AS-moottorin ( DB 605 ASM, ASB tai ASC) Silloin kun voimalaitteena oli DB 605 D, oli MW 50- tehonlisäysjärjestelmä vakiona ( DB 605 DM). 1850 hevosvoimaa ,metanoli-vesi ruiskutteinen moottori.
DB 605 A-C moottorit erosivat toisistaan alennusvaihteen suhteen: A:ssa 1,685:1, B:ssä 1,875:1 ja C:ssä 2,06:1.

Koneen ohjekirja toteaa: G-10 on G-6:n tai G-2:m edelleenkehitelmä. Moottori kuten K-4:ssä. Käyttövivut kuten G-2 tai G-6. Runko kuten G-6:ssa, vain alumiinipanssari runkosäiliön takaa puuttui. Laskuteline kuten K-4:ssä. Happilaitteet vasemmassa siivessä kuten G-14:ssä. Siellä on myös lämminilmajohdatus kuten K-4:ssä. G-10:n sivuperäsin on aina korkea ja se oli joko puu- tai metallirakenteinen kuten G-14:ssä ja varustettu virityslaipalla. Lisäpolttoainesäiliö vastasi G-2:n vastaavaa. MW-50 laitteisto kuten G-2/R2:ssa. Varusteet yleisesti kuten G-25:ssa, paitsi happilaite ja ohjaamon lasien sähkölämmitys sekä pesulaite kuten K-4:ssä.
Nimitys äpämalli ei ollut täysin tuulesta temmattu.

Olikos tuossa havaittu pieni ongelma tuossa alumiinilevyssä polttoaineen läheisyydessä?

Elikkä alumiinisirpaleita yms. paskaa lentää vihollisen kranaatin vaikutuksesta suoraan kohti polttoainesäiliötä?
 
Olikos tuossa havaittu pieni ongelma tuossa alumiinilevyssä polttoaineen läheisyydessä?

Elikkä alumiinisirpaleita yms. paskaa lentää vihollisen kranaatin vaikutuksesta suoraan kohti polttoainesäiliötä?

Eikös se syy ollut paremminkin se, että tuossa vaiheessa sotaa alumiini oli aika lailla kortilla ja muutenkin sen hyöty taisi olla kyseenalainen.
 
Väittäsin, että alumiinisirpaleet on ongelmalistan pienemmässä päässä, jos tykinammusta tulee polttoainesäiliötä kohti. Herkemmin se bensiini syttyy kuin köykämiini, ja siinä vaiheessa alkaa olla jo vähän sama, että onko kottero tehty paperimassasta vai kryptoniitista. Raju tulipalo lentokoneessa tarkoittaa lähes aina koneen tuhoa. Panssarin hyöty on hyvinkin voinut olla kyseenalainen .50 BMG..20 mm Hispanoa vastaan. En tarkemmin tunne ko. panssarin rakennetta, mutta tulee mieleen sen olleen tarkoitetun pysäyttämään valojuova- ja sytytysluodit ainakin siten, että sytytysmassa palaa törmäyskohdassa säiliön ulkopuolella. Isokaliiperisemmat kuulat ja varsinkin tykinammus saattaa olla edullisempaa päästää sukkana läpi ja rukoilla sytyttimessä olevan sen verran viivettä, että se laukeaa koneen rungon ulkopuolella. Käytäntö todennäköisesti oli tätäkin vastaan.
 
Back
Top