Olemme siis itse asiassa suhteellisen samaa mieltä siitä, miten monta ydinasetta tarvittaisiin pelotteeksi - kymmenistä puhutaan joka tapauksessa. Sen verran jätän eriävän mielipiteen, että brittien strategia on nimenomaisesti vastaisku; ensi-iskuun heillä ei ole ollut mitään suunnitelmia. Aseiden suurelta vaikuttava määrä johtuu yksinomaisesti tuosta strategian pohjana olevasta Moskova-kriteeristä ja siitä, että Moskovaa puolustaa hyvä ohjustentorjuntajärjestelmä. Suunnittelun täytyy lähteä siitä, että kyseinen järjestelmä pystyy melko suurella luotettavuudella tuhomaan yksittäiset ohjukset tai ns. "ragged retaliation"-tyyppisen ajallisesti koordinoimattoman vastaiskun. Kun S-400 ja vastaavat IT-järjestelmät kehittyvät, ydinaseistettu Suomi johtaisi nähdäkseni varmasti myös Pietarin suojaamiseen vastaavilla lyhyen matkan ballististen ja risteilyohjusten torjuntaan sopivilla järjestelmillä, jolloin pelotevaikutus vaarantuisi sitäkin kautta.
Kyllä, siinä mielessä olemme samoilla linjoilla, että tiedostamme sen ettei todellisuudessa muutama (1-5) taistelukärkeä olisi riittävä pelote tai mahdollistaisi todellista kykyä edes jonkin tason vastaiskuun. Jos taistelukärkiä olis vain muutama, Venäjällä mietittäisi niiden käytön synnyttävää uhkakuvaa mutta jos minun on vaikea nähdä, että se määrä riittäisi siihen, että Venäjä ehdottomasti päättäisi olla hyökkäämättä Suomeen. Määrä on niin pieni, että onnistuneen ensi-iskun seurauksena Suomella saattaisi olla käytössään vain 1-2 taistelukärkeä ja se on mielestäni liian vähäinen määrä jotta vaikutus sodankulkuun olisi merkittävä - tai edes riittäisi estämään hyökkäystä onnistuneen ensi-iskun jälkeen. Eli kaikissa tapauksissa Suomen tarve on kymmeniä taktisia ydinaseita (ballistissa- ja risteilyohjuksissa). Ja sen lisäksi Suomen poliittisen ja sotilaallisen tahdon tulisi olla sellainen, että ollaan valmiit käyttämään niitä ydinaseita - pelkkä epämääräinen pelote ei riitä vaan on ehdottomasti oltava kyky ja valmius myös käyttää niitä. Jos Venäjällä tulkitaan asia siten, että todellista halua ja uskallusta ei ole, ydinaseiden muodostama pelote menettää olennaisella tapaa merkitystään.
Tuo ajatus brittien ensi-iskukyvystä on voinut jäädä mieleeni 80-luvun alan lehdistä ja kirjallisuudesta, muistelen tuolloin lukeneeni sen suuntaista, että NATO-maiden ydinaseistusta käsiteltäessä ensi-iskuaseena mainittiin Yhdysvaltojen strategisten ydinaseiden lisäksi myös brittien vastaava olemassa oleva kyky - mutta on toki huomioitava, että tuolloin elettiin kylmää sotaa ja julkisuudessa saatettiin esittää asioita todellisesta strategaista poikkeavalla tavalla. Viesti kohdistettiin Moskovaan ja oli osa muodostettua uhkakuvaa kylmän sodan loputtua on ollut mahdollista tuoda esille todellisempia ajatuksia käytettävissä olevasta strategista ja tietenkin strategia on myös olennaisella tapaa muuttunut.
Ranskan ydinaseita ei tuolloin - tunnetuista syistä johtuen - laskettu samalla tapaa NATO:n ensi-iskuvoimaan (muistini mukaan siis). Ranskan toiminta oli tuolloin itsenäisempää ja rauhan aikana se teki selkeän pesäeron NATO:n sotilaalliseen toimintaan (julkisesti). Muistini mukaan 90-luvun puolella asetelma alkoi muuttua ja Ranska ottaa aktiivisempaa roolia myös NATO:ssa rauhan aikana.
Jos Suomi hankkisi ydinaseita tai sijoittaisi esim. USA:n aseita, se aiheuttaisi varmasti vastatoimia Venäjän taholta. Iskanderien määrän lisääminen ja niiden varustaminen ydinkärjillä olisi hyvin luonteva ja suhteellisen halpa vastatoimi, kun kyseinen ohjusjärjestelmä on jo olemassa. Kuten totesin, erittäin lyhyt lentoaika ja suuri tarkkuus tarkoittavat sitä, että ne vaarantaisivat vakavasti maalle sijoitetun pelotteen selviävyyden. (Tästä syystä epäilen, että Suomeen ei tulla koskaan, missään tapauksessa sijoittamaan pysyvästi minkään toimijan ydinaseita.) Iskander-laukaisuja tuskin sekoitettaisiin mannertenvälisten ohjusten laukaisuihin.
Jos Suomi hankkisi ydinaseita (olipa määrä lopulta mikä tahansa) näkyisi tämä aivan varmasti Venäjän vastatoimissa ja Suomen alueen lähistölle sijoitettava aseistuksessa, asia mikä tietenkin olisi huomioitava Suomessa ja minkä tulisi vaikuttaa siihen millainen päätös Suomessa y-aseiden hankkimisen suhteen tehdään.
Iskander-M -ohjusten määrän lisääminen olisi osa luonnollista kehitystä. Niitä on jo nyt lähellä Suomea ja jos Suomella olisi y-aseita, niiden määrä lisääntyisi ja voisin myös olettaa, että halu varustaa Iskander-M:t ydinkärjillä lisääntyisi (nykyään ohjuksella on tämä potentiaali mutta rauhan aikana ja matalan intensiteetin sodissa ja paikallisissa sodissa ohjukset on varustettu konventionaalisin kärjin, mutta jos niiden kohde olisi ydinaseet ja tarkoitus ensi-iskun ase niin olisi oletettavaa, että ohjukset varustettaisi ydinkärjin - tai osa ohjuksista varustettaisi).
On tietenkin myös huomioitava se, että nyt ja tulevina vuosina Venäjä pyrkii lisäämään erilaisten täsmäaseiden määrää ja samalla parantamaan niiden laatua ja osumatarkkuutta. Tällaiset aseet ovat omiaan ensi-iskuun ja niitä varmasti käytettäisi tässä roolissa (ja venäläisen ajattelutavan mukaan myös osa näistä ohjuksista voidaan varustaa konventionaalisen kärjen sijaan ydinkärjellä).
Eli jos Suomi hankkisi ydinaseita, seuraus olisi ainakin paikallinen "varustelukierre" ja Suomen tulisi ottaa Venäjän ensi-iskukyky- ja -halu huomioon kaikella tapaa, mikä tietenkin lisäisi kustannuksia huomattavasti. Ei siis riitä, että x kpl ydinlatauksia on varastoituna tukikohtiin a ja b vaan on oltava selkeä suunnitelma ja huomioitava Venäjän ensi-iskun mahdollisuus kaikella tapaa ja varauduttava tähän (keinoin joita luettelin ed. viestissäni).
Minäkään en usko, että Suomen maaperälle sijoitettaisi jonkin kolmannen maan ydinaseita - ainakaan siten, että sijoittaminen perustuisi kahdenkeskisiin sopimuksiin ja olisi vapaaehtoista. Sodan aikana, jos osa Suomea miehitettäisi, tällöin olisi mahdollista, että alueellemme sijoitettaisi ydinaseita - mutta tämä on tietty aivan toinen asia kuin kahdenkeskiseen sopimukseen perustuva ydinaseiden sijoittaminen rauhan aikana.
Ja vielä Iskander-M -ohjuksista. En usko, että niiden laukaisu olisi sekoitettavissa strategisten ydinaseiden laukaisuun. Mutta itse mietin asiaa siltä kantilta, että lähivuosina Venäjä ei kykene ainakaan Iskander-M -ohjusten avulla sellaiseen ensi-iskuun, että saavutettaisi ehdoton varmuus Suomen ydinaseiden tuhoutumisesta, joten jos Venäjä haluaisi saada tällaisen varmuuden, sen pitäisi turvautua mahdollisesti strategisiin ydinaseisiin ja sellaisten käyttöön se ei voi mainitsemieni syiden tähden turvautua. Toistaiseksi Iskander-M -ohjuksia on Suomen lähialueilla liian vähän, jotta ehdottoman kattava ensi-isku voidaan suorittaa ainakaan koventionaalisin asein (jos Suomi on varautunut sellaiseen kunnolla). Enkä usko, että Venäjä edes haluaisi keskittää Suomen lähialueille sellaista potentiaalia Iskander-M -ohjuksia, että ensi-isku oli lähes 100 % varma koska tällä hetkellä se tarkoittaisi sitä, että Venäjän muilta alueilta tulisi siirtää huomattavat määrät ko. ohjuksia Suomen lähialueille. Tulevien vuosien ennustaminen on vaikeaa koska se pitää sisällään aivan liian paljon muuttujia alkaen Venäjän taloudellisesta tilanteesta ja siitä kuinka kauan valta pysyy Putinin & silovikkien käsissä.
Jatkossa konventionaalisten aseiden tarkkuuden parantuessa myös niitä saatettaisiin käyttää ensi-iskuun. Jos torjunta on kunnossa, ensi-iskun ei tarvitse välttämättä tuhota kaikkia aseita: riittää, että niitä ei kyetä laukaisemaan puolustuksen kyllästämiseen kykenevää määrää. Tähän voi riittää jo komentoyhteyksien tuhoaminen, jolloin alueellisesti hajautettujen tuliyksiköiden laukaisujen ajallinen koordinointi vaikeutuu tai käy mahdottomaksi. Kyllästämiseen kun luultavasti tarvitaan tuliryöppy, jossa taistelukärjet ovat osumassa maaliin hyvin samanaikaisesti. Ja jos ja kun tuliyksiköt ovat laajalti hajautettuna, laukaisuhetken koordinointi on hyvin tärkeää.
Kyllä, tilanne ei suinkaan ole ongelmaton ja Suomen kannalta - jos siis niitä ydinaseita olisi käytössä - toiminnan tulisi olla selkeää, harjoiteltua ja komentosuhteiden ja -yhteyksien toimivia. Tietyssä mielessä pitäisi olla selkeä toimintafilosofia sen suhteen kuinka toimia jos komentoyhteyksiä tuhoutuu huomattavassa määrin ja kuinka toimia jos Venäjä käyttää ensi-iskuun ydinaseita tms.
Tietenkin on huomioitava se, mitä komentoyhteyksien tuhoutuminen tarkoittaa ja mihin se johtaa, kuin myös on huomioitava se, että millainen vastaiskun on oltava (ja jopa pohdittava sitä, että olisiko oltava halu ja kyky ensi-iskuun vihollisen asevoimien yksiköitä vastaan ja jos on, mitä sellaiseen turvautuminen tarkoittaisi ja mihin se johtaisi). Se siis on tunnustettava minunkin, että ydinaseen hankkiminen ei sinänsä ole ratkaisu vaan sen myötä on muokattava täysin uusiksi koko toimintafilosofia ja kulttuuri sodan sattuessa - ei siis riitä, että on olemassa ydinase vaan on oltava selkeä valmius ja halu ja kyky käyttää sitä.
(Huom: olen toistaiseksi tarkoituksellisesti tarkastellut asiaa pääsääntöisesti siltä kantilta, että millainen määrä ydinaseita riittäisi siihen, että olisi olemassa potentiaalinen kyky operoida niillä. Sen sijaan tiettyjen, ongelmallisempien seikkojen, käsittelyn olen jättänyt tarkoituksellisesti vähemmälle. Olisi ehkäpä syytä tuoda esille oma kanta ydinaseeseen ja siihen mikä on minun henk. koht. mielipide siitä - jotain viestieni perusteella voi päätellä mutta kyse on ennemminkin "entä jos" -spekulaatiosta).
vlad.
