venäjätrollin arvomaailma
17.3.2016 16:44
Jukka Nieminen19 kommenttia
Tämä on paras kirjoitukseni koskaan. Kerron miksi olen po. venäjämielinen trolli ja teen tämän syväpaljastuksen syvältä sielustani saakka. Tämä paljastaa arvoni. Tämä kirjoitus vertaa keskenään 60-luvun taistolaisaaltoa ja nykypäivän nato-haukkoja ja toteaa, että vaikka ajan suunta onkin mennyt toiseen ääripäähän, sama myötäilyn linja jatkuu.
Silloin kun taistolaisbuumi oli vahvimmillaan, oli selvää että retoriikka oli päällekäypää ja aggressiivista. Jos joku edes yritti tuoda esiin liberaaleja arvoja, oli automaattisesti sotaa lietsova fasisti. Nykypäivänä tästä maltillisesta suuntauksesta käytetään nimitystä venäjämielinen trolli. Onkin yllättävää havaita, miten paljon eri aikakaudet muistuttavat toisiaan. Kaksi eri aikakautta mutta niin vastakkaiset ettei eroa enää havaitse.
Ajan henki vain oli että silloisesta Kekkosen linjasta mentiin vasemmalta ohi, siinä missä nykypäivänä Suomen ulkopolitiikasta mennään oikealta ohi. Ainoa ero että Kekkosen aikana kukaan ei olisi uskaltanut vehkeillä Kekkoselta salaa yhteisiä sotaharjoituksia Varsovanliiton kanssa, kun taas poliittiset kätyrit tekevät tätä nykyisin USAn armeijan kanssa ohitse puolustusvoimain ylipäällikön.
Sillä on tiedossa että Presidentti Sauli Niinistö ei ole nato –kannattaja. Tämä amerikkalaisideologia on saastuttanut hyvin nopeasti maamme poliittisen eliitin. Potentiaaliset presidenttiehdokkaat ovat hyvin varovaisia nato –kannanototoissaan, sillä jos sitä vastustaa, tuskin pääsee edes ehdolle tasavallan päämieheksi. 70-luvulla puhuttiin ”Moskovan pääkonttorista” jolla oli suvereeni oikeus määrittää kuka maassamme pääsee eliittiin, kuka vastuuasemaan ja kuka on ikuisessa paitsiossa. Tätä moskovankorttia tietenkin hyödynsivät kaikenlaiset kiipijät. Nykyisin voi kai jo puhua ”Washingtonin päämajasta” joka epäsuoraan luotsaa kotimaisten politiikkojen ranking-listaa.
Silloinen virkamieskuntakin oli hyvin hyvin suomettunutta. Neuvostoliiton edut otettiin huomioon jo ennalta, ja niitä vaalimassa oli monenlaista komiteaa. Nykyisin meillä on on olemassa näitä Suomen Turvallisuuskomiteoita, joiden pääagenda on ajaa suomea Natoon, ja valvoa erityissuhteita Yhdysvaltoihin. Normioloissa moista kätyrilaumaa voisi luonnehtia valtiopetokselliseksi instanssiksi, mutta suomettumisen aikakausilla, ne saavat aina suvereenin statuksen. Nämä hämäräperäiset salaseurat kai lähimmiten vastaavat termiä joka aikanaan tunnettiin `kotiryssä-järjestelmän´ nimellä?
Kun tilanne pääsee näin pahaksi, kiipijät, ryömijät ja rähmällään olijat syntyvät. Yhteinen sävel suomettujilla on aina ollut, että he asettavat jonkun ulkopuolisen suurvallan edut oman maansa etujen edelle, tai pikemmin nivottavat oman sisäpolitiikan osaksi suurvallan etuja. Aleksander Stubb lienee tästä kliinisin esimerkki. Hän on luonut koko poliittisen uransa pelkästään ja vain transatlanttisella myötäilyllä, ja se on nostanut hänet suorastaan pelottavalla nopeudella kärkisijoille. Mitkä ovat ne taustavoimat jotka tämän ovatkaan tehneet – sitä voi vain arvailla. Samalla tavallahan jo 60-luvun lopulla nähtiin näitä salamanousuja sen perusteella kuka osasi valita sanansa oikein `Tehtaankadun lastenkutsuilla´. Silloin kun Neuvostoliitto oli vielä kuosissaan, maassamme oli enemmänkin näitä silloisia stubbeja, joiden suuri unelma oli saada häivytettyä raja pois Suomen ja Neuvostoliiton väliltä.
Yhteistä heille oli silloin sama kuin Stubbillekin nykyisin. Itsenäinen Suomi, suvereeni tasavalta on pelkkä historiallinen muinaismuisto josta pitää päästä eroon ja limittää se osaksi suurvaltaa, ja sanomattakin selvää että Neuvostoliiton aikana näitä silloisia federalisteja vasta piisasikin, kuten mainittua.
Nykyisen valtamedian, eli käytännössä kai YLE:n näen silloisen reporadion peilikuvana. Ja aivan kuin taistolaiskaudellakin oli sankaritoimittajia etsimässä imperialistien kätyreitä, nykyisin jahdataan venäjätrolleja. Sankaritoimittaja Jessikka Aron näen lähinnä 70-luvun Hannu Taanilan reinkarnaationa. Samaa manipulointia, vääristelyä ja mielipidemuokkausta. Aivan kuin silloinen media ulvoi Neuvostoliiton autuuden nimeen, tehdään sama nyt transatlantismin nimeen. Rähmällään ollaan, on vain yksityiskohta mihin suuntaan. Yksi hatunnosto sentään on. Kun uus-suomettuminen alkoi Ukrainankriisin myötä, pelattiin hetimiten venäläismedia pois suomalaislukijalta. Jos joku edes yritti linkittää jotakin RT-uutista, reaktio oli sama kuin olisi vienyt 60-luvun opiskelijaseminaariin Washington Postin.
Jokainen ideologia – jota suomettuminenkin on – vaatii aina omat symbolinsa. Se mikä 60-luvulla oli Vietnaminsota, on se nyt Ukraina. Siinä missä kommunistit ihannoivat pohjois-Vietnamia, Pol Potin kuolemankenttiä tai vaikkapa Maon puhdistuksia, ja niihin kriittisesti suhtautuva oli sotaa lietsova imperialisti, yhtä vähän nykymedia haluaa kertoa mitä Ukrainassa oikeasti tapahtuu Kiovan hirmuhallinnon johdolla. Nämä symbolit vaativat onnistuakseen tietynlaista sokeutta, vastapuolen demonisointia ja oman puolen glooriaa. Tästä syystä uutistarjonta onkin ollut ensi alkuun hysteeristä kiihottamista, sotarumpujen kuminaa, suoraviivaista propagandaa ja nykyisin jo sentään maltillisempaa manipulointia, asioiden yksipuolistamista ja vääristeleviä lausuntoja. Tässä mielessä maailma ei ole muuttunut.
Eikä se ole muuttunut siinäkään, että poliittinen eliitti ja valtamedian ylimmät edustajat ovat rappeutuneet perinteiseltä isänmaan tieltä, mutta kansa on tyystin eksyksissä. Kun lueskelee näitä rivikansalaisten mielipiteitä näistä nk. Putin-aiheista, tajuaa kuuntelevansa taistolaisten haamuarmeijaa Nixonista. Eroa on vain heiluttaako palavasilmäinen sotahurmoksessa oleva mieshenkilö vasenta vai oikeaa nyrkkiään ilmassa. Se riippuu vuosikymmenestä.
Historia tuomitsee. Nykyisin suhde Neuvostoliittoon eli suomettumisen aikakausi tulkitaan räikeiksi ylilyönneiksi, ja osittain niissä oli maanpetoksellisia vivahteita. Silloin ei tietenkään asiaa nähty näin. Äänessä olivat äärityypit ja maltillisemmat ihmiset pitivät matalaa profiilia etteivät joudu leimatuiksi. Tuskin kukaan nytkään ajattelee että nato-haukkojen vehkellyt, federalismi tai ”erityissuhteiden luominen USAn kanssa” olisivat sittenkin häpeällistä ja valtiopetosta liippaavia. vasta historia on tämän aikakauden tuomitseva, sillä me aikalaiset olemme liian lähellä nähdäksemme ajanhenkeä. Toisekseen valtaosa meistä on mukana tässä kaikessa, ulvomassa muun kuoron mukana venäjän demonisointia aivan kuin se ennen kohdistui ”taantumuksellisiin länsimaihin”. Valtaosa hyväksyy ja siunaa ehdottomasti Venäjän talouspakotteet – jopa kotimaisen maataloustuotannon tuhoutumisen hinnalla – aivan kuin ennen aikaan jo pelkkä vihjaus EEC –kauppaliittosta sai kyltit kädessä painelemaan eduskunnan eteen.
Olisi väärin sanoa että elämme uus-suomettumisen aikaa. Me elämme uus-taistolaisuuden aikaa – tai pikemmin sen peilikuvaa. Sama meininki, mutta käänteisesti. Samat suomettuneet puheet, sama vääristelevä media, samat mielistelyt, ryömintä, mateleminen. Itsesensuuri, puheiden ja ajatusten valvominen. Samat kiipijät, hyötyjät, suurvallan korteilla sisäpolitiikkaa pelaavat onnenonkijat. Suurin sankari se joka kailottaa kovimmin ja todistaa vihaavansa vastapuolta eniten. Lopulta he kaikki uskovat omaan propagandaansakin.
ja tavalliset ihmiset. Siis ne jotka lukevat tämän kirjoituksen ja arvattavasti antavat siitä purevaa palautetta, koska kokevat olonsa nyt loukatuiksi. Mitä ajattelen teistä? Pidänkö teitä yhtä surkeina kuin entisaikain kiihkotaistolaisia? Pidän toki, mutta myös eksyneinä koska ovat langenneet manipuloinnin ja propagandan uhreiksi. Ymmärtämättömiä. heikkoja, propagandaan lankeavia, kykenemättömiä nostamaan totuuden lippua keskellä pimeyden aikakautta. Joukkosuggestioon pakenevia, ryhmänmukana menijöitä. Heikkoja vätyksiä. Kuin vesivelli sukassa. Taipuisia. Mielistelijöitä. Miehiä ja naisia jotka lankeavat kuralammikkoon ilman arvokkuutta. Pakko tämä oli suoraan sanoa.
On vain kaikille valitettavaa että asiat ovat näin, valtamedia on korruptoitunut ja päättäjät pelaavat ulkopoliittista riskipeliä miettimättä muuta kuin oman ”Washingtonin korttinsa” hyödyntämistä omaa uraansa ajaessaan. Niin silloin kuin nytkin.
