Eikä Tiananmenin aukion tapahtumista ole kuin 25 v. Se oli yksi suurimpia sikamaisuuksia, joita on nykyaikana nähty livenä. Röyhkeää, piittaamatonta perseilyä oman maan nuorison kustannuksella. Jokainen tuolloinen johtaja sietäisi olla Haagissa siinä lasikopissa, jossa on tarjolla pääasiassa kuunteluoppilaan rooli. Luonnollisesti meidän pitää ymmärtää Kiinaa. Ja Idi Aminia. Tai Robert Mugabea, Putinia. Monia muita, ymmärtää ja ymmärtää.
корыто (koryto) – tarinoita kaukalolta
- Viestiketjun aloittaja Minuteman
- Aloitus PVM
Erkki
Ylipäällikkö
Tosiasia vaan on se, että kauppaa käydään ja suhteita ylläpidetään maireasti hymyillen jokaisen vähänkään merkittävän hallitsijan kanssa. Roistoksi ja kansainväliseksi sylkykupiksi muututaan vasta kun valta on vaihtunut. Arabikevään tapahtumissa tämä oli erityisen silmiinpistävää: Aiemmin joku Mubarak tai Ben Ali olivat täysin salonkikelpoisia valtiomiehiä, mutta vallanvaihdon jälkeen oli media sakeanaan hurskastelua noiden diktaattoreiden kauheudesta. Mitä Kiinaan tulee, se on kommunistisen puolueen hallitsema diktatuuri, ja sitä tulisi sellaisena kohdella. Mutta raha se on joka ratkaisee.
Kiinalaisten kohdalla vähän huvittaa sellainen juttu että jos he rivät saa jotakin hommaa tehtyä muutaman vuoden sisään niin se Itämaista Mystiikkaa jossa hommia katsotaan vuosikymmeniksi eteenpäin eikä hötkyillä.
Meidän poltiikkoja sanotaan vaan saamattomiksi samassa tilanteessa
Deeiii
Eversti
Andropov taisi tosin myös olla sairaalloisen vainoharhainen, ja oli mm. vakuuttunut, että NATO suunnittelee ydinensi-iskua.
Minuteman
Eversti
Mitä tulee tuohon NL:n maailmanvalloitussuunnitelmaan niin ei sitä yritetty millään tavoin peittää. Neuvostoliiton peittelemätön tavoite oli Moskovasta johdetun kommunistisen maailmanvallan luominen keinoja kaihtamatta. Kommunistinen internationaali (lyhenne Komintern) (1919–1943) oli Venäjän kommunistisen puolueen (bolševikit) aloitteesta perustettu kansainvälinen yhteistyöjärjestö, jonka tarkoituksena oli kansainvälisen porvariston kukistaminen työväenluokan (proletariaatti) nimissä. (lainaus wikipediasta)
Vaikka Komintern näennäisesti lakkautettiin Stalinin käskystä - epäilemättä USA:lta saatavan sotilaallisen ja taloudellisen avun tieltä - ei NKP:n toiminta tämän tavoitteen suhteen muuttunut miksikään vaan proletariaatin vallankumousta edistettiin ja puolustettiin aina sopivaksi katsotuin keinoin. Kansalliset kommunistiset puolueet pyrittiin pitämään tiukasti Moskovan alaisuudessa ja jos rautaesiripun takana ilmeni repeämiä järjestelmässä niin panssarivaunut rullasivat kaduille antamaan veljellistä tukea.
Kylmän sodan aikana puna-armeija oli nimenomaan hyökkäyskone ja sen tärkein tehtävä oli valmistautua Länsi-Eurooppaan tehtävän hyökkäykseen ja länsimaiden alistamiseen NKP:n komentoon.
Vuonna 1945 Saksan kukistumisen jälkeen Punaisella Torilla pidetyn voitonparaatin, jossa Saksan armeijoiden paraatiliput heitettiin seemoniallisesti maahan, otti vastaan marsalkka Žukov, Stalin jätti tehtävän väliin sillä hän ei pitänyt sodan loppua voittona koska Länsi-Eurooppa jäi valloittamatta. Voiton päivääkin alettiin juhlia Neuvostoliitossa vasta Brežnevin aikaan kun havaittiin että tarvittiin jokin pyhä rituaali yhdistämään neuvostokansoja.
Deeiii
Eversti
Sori, ei synkkaa mun saaman kuvan kanssa.
Voi olla että Stalin suunnitteli sodan jatkamista pienen hengähdystauon jälkeen. Tosin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä on esitetty - että hän olisi pelännyt kuollakseen sotaa USA:ta vastaan, ja enemmänkin pelkäsi, että länsivallat tekevät mitä ovat (venäläisten silmissä) uhanneet, eli vapauttavat Itä-Euroopan ja kaatavat diktatuurit. Stalin tiesi täysin varmasti, miten tärkeässä roolissa lend-lease - sekä aseiden että ruoan ja materiaalin suhteen - oli ollut Saksan nujertamisessa, ja itsekin hiukan epäilen, että olisiko hän todella lähtenyt rauniomaallaan uhittelemaan entistäkin supermahtavampaa supervaltaa vastaan. Emme tiedä varmaksi, hyvin mahdollisesti emme koskaan saa tietää.
Sen sijaan siitä on mielestäni aika selvät näytöt, että ihan viimeistään Hrutsevin aikoihin NL:n johdossa hylättiin asiallisesti ottaen kaikki kaavailut vallankumouksen levittämisestä asevoimin Euroopassa. (Käsittääkseni Molotov siirrettiin käytännössä arestiin yhtenä viimeisistä Komintern-linjalaisista.) Siellä tiedettiin oikein hyvin, mitä aseellinen yhteenotto USA:n kanssa tarkoittaisi: voitonparaatia lasikentällä, joka ennen tunnettiin Punaisena torina. Lipuissa olisi ollut punaista, mutta myös valkoista ja sinistä.
Kun katsoo vaikka arkistoista paljastuneita tietoja neukkujen varustusten tasosta Kuuban kriisin aikoihin, niin täytyy lähinnä yhtyä niiden politbyroon jäsenten kantoihin, jotka pitivät koko reissua aivan kertakaikkisen vastuuttomana uhkapelinä. Mannertenvälisiä ohjuksia taisi olla valmiudessa neljä (4) kpl. Nekin olivat niin hitaita laukaista, että amerikkalaiset pommikoneet (!) olisivat luultavasti ehtineet tuhoamaan ne alustoilleen. Ja tämä sen jälkeen, kun Hrutsev oli jo ruunannut armeijan liian kalliina: jostain vuodesta 1957 liki paukut oli laitettu ohjustimien rakenteluun.
Ne ruostuvien panssarivaunujen valtavat varastot Ukrainassa eivät ole siellä ihan sattumalta. Kremlissä käsittääkseni ihan oikeasti uskottiin - ja saatetaan muuten uskoa yhä - että länsi vain kyttää oikeaa hetkeä Barbarossa kakkoseen. Se on totta, että puna-armeija harjoitteli paljon hyökkäystä - mutta tämä juontui nimenomaan noista Barbarossan muistoista. Doktriini lähti siitä, että jos vastapuolen tiedetään iskevän, niin on parempi iskeä ensin ja viedä sota vastustajan alueelle.
Kannattaa lukea vaikka hankkeesta nimeltä RYaN. Kertoo vähän siitä, millä tasolla paranoia oli Andropovin aikoihin. Täällä on aika hyvää juttua CIA:n arkistoista:
https://www.cia.gov/library/center-...nd-monographs/a-cold-war-conundrum/source.htm
Fulcrum on kyllä oikeassa siinä, että sairaalloisena vainoharhaisuutena Andropovin touhua ei voi oikein pitää. Eivätkä kaikki lännen temput olleet mitenkään omiaan tuon paranoian hälventämiseksi. Esimerkiksi se, että 1980-luvun alussa SAC:in ydinpommittajat koettelivat säännöllisesti - jopa useita kertoja viikossa - neukkujen ilmapuolustusta ja hermoja lentämällä kohti ja kääntymällä viime hetkellä takaisin. Yksittäisten koneiden sijaan käytettiin jopa laivueita kerralla, ja operaatiot saattoivat kestää viikkoja ja päättyä sitten äkisti. (Tämähän on tiedustelussa klassinen merkki siitä, että nyt on harjoittelut harjoiteltu ja koneet huolletaan ja tankataan tositilannetta varten. Seuraavan kerran kun tullaan, niin tullaan kovat piipussa.)
Tuolla CIA:n arkistoista avatussa historiassa todetaan, että yksi näistä harjoitushyökkäyksistä huipentui Neuvostoliitolle kuuluvan saaren simuloituun pommitukseen. Eli koneet siis lensivät yli.
Tai tämä Reaganin vitsi, joka sattui lipsahtamaan nauhalle... seurauksena oli mm. yleishälytys Neuvostoliiton Kaukoidän sotilaspiirissä.
Voi olla että Stalin suunnitteli sodan jatkamista pienen hengähdystauon jälkeen. Tosin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä on esitetty - että hän olisi pelännyt kuollakseen sotaa USA:ta vastaan, ja enemmänkin pelkäsi, että länsivallat tekevät mitä ovat (venäläisten silmissä) uhanneet, eli vapauttavat Itä-Euroopan ja kaatavat diktatuurit. Stalin tiesi täysin varmasti, miten tärkeässä roolissa lend-lease - sekä aseiden että ruoan ja materiaalin suhteen - oli ollut Saksan nujertamisessa, ja itsekin hiukan epäilen, että olisiko hän todella lähtenyt rauniomaallaan uhittelemaan entistäkin supermahtavampaa supervaltaa vastaan. Emme tiedä varmaksi, hyvin mahdollisesti emme koskaan saa tietää.
Sen sijaan siitä on mielestäni aika selvät näytöt, että ihan viimeistään Hrutsevin aikoihin NL:n johdossa hylättiin asiallisesti ottaen kaikki kaavailut vallankumouksen levittämisestä asevoimin Euroopassa. (Käsittääkseni Molotov siirrettiin käytännössä arestiin yhtenä viimeisistä Komintern-linjalaisista.) Siellä tiedettiin oikein hyvin, mitä aseellinen yhteenotto USA:n kanssa tarkoittaisi: voitonparaatia lasikentällä, joka ennen tunnettiin Punaisena torina. Lipuissa olisi ollut punaista, mutta myös valkoista ja sinistä.
Kun katsoo vaikka arkistoista paljastuneita tietoja neukkujen varustusten tasosta Kuuban kriisin aikoihin, niin täytyy lähinnä yhtyä niiden politbyroon jäsenten kantoihin, jotka pitivät koko reissua aivan kertakaikkisen vastuuttomana uhkapelinä. Mannertenvälisiä ohjuksia taisi olla valmiudessa neljä (4) kpl. Nekin olivat niin hitaita laukaista, että amerikkalaiset pommikoneet (!) olisivat luultavasti ehtineet tuhoamaan ne alustoilleen. Ja tämä sen jälkeen, kun Hrutsev oli jo ruunannut armeijan liian kalliina: jostain vuodesta 1957 liki paukut oli laitettu ohjustimien rakenteluun.
Ne ruostuvien panssarivaunujen valtavat varastot Ukrainassa eivät ole siellä ihan sattumalta. Kremlissä käsittääkseni ihan oikeasti uskottiin - ja saatetaan muuten uskoa yhä - että länsi vain kyttää oikeaa hetkeä Barbarossa kakkoseen. Se on totta, että puna-armeija harjoitteli paljon hyökkäystä - mutta tämä juontui nimenomaan noista Barbarossan muistoista. Doktriini lähti siitä, että jos vastapuolen tiedetään iskevän, niin on parempi iskeä ensin ja viedä sota vastustajan alueelle.
Kannattaa lukea vaikka hankkeesta nimeltä RYaN. Kertoo vähän siitä, millä tasolla paranoia oli Andropovin aikoihin. Täällä on aika hyvää juttua CIA:n arkistoista:
https://www.cia.gov/library/center-...nd-monographs/a-cold-war-conundrum/source.htm
Fulcrum on kyllä oikeassa siinä, että sairaalloisena vainoharhaisuutena Andropovin touhua ei voi oikein pitää. Eivätkä kaikki lännen temput olleet mitenkään omiaan tuon paranoian hälventämiseksi. Esimerkiksi se, että 1980-luvun alussa SAC:in ydinpommittajat koettelivat säännöllisesti - jopa useita kertoja viikossa - neukkujen ilmapuolustusta ja hermoja lentämällä kohti ja kääntymällä viime hetkellä takaisin. Yksittäisten koneiden sijaan käytettiin jopa laivueita kerralla, ja operaatiot saattoivat kestää viikkoja ja päättyä sitten äkisti. (Tämähän on tiedustelussa klassinen merkki siitä, että nyt on harjoittelut harjoiteltu ja koneet huolletaan ja tankataan tositilannetta varten. Seuraavan kerran kun tullaan, niin tullaan kovat piipussa.)
Tuolla CIA:n arkistoista avatussa historiassa todetaan, että yksi näistä harjoitushyökkäyksistä huipentui Neuvostoliitolle kuuluvan saaren simuloituun pommitukseen. Eli koneet siis lensivät yli.
Tai tämä Reaganin vitsi, joka sattui lipsahtamaan nauhalle... seurauksena oli mm. yleishälytys Neuvostoliiton Kaukoidän sotilaspiirissä.
Minuteman
Eversti
Se "pieni hengähdystauko" olisi tarkoittanut uuden soturisukupolven kasvattamista vaipoista univormuun. Neuvostoliitto kaapi laarin pohjia keväällä 1945 ja hoippui tyrmäyksen partaalla. Taisteluun heitettiin jo kaikki edes joten kuten kynnelle kykenevät. Punnukset itärintamalla olivat painumassa Saksan hyväksi kesällä 1943, taitekohtana operaatio Zitadelle jolla pyrittiin tuhoamaan puna-armeijan päävoimat. Nykyäänhän tuo tunnetaan Kurskin taisteluna ja Neuvostoliiton glorifioituna voittona. Todellisuudessa Stalinin pelasti häviöltä samaan aikaan Sisiliaan tehty maihinnousu joka pakotti saksalaiset siirtämään joukkojaan itärintamalta Italiaan.
Suomikin taisi säästyä miehitykseltä sen vuoksi että Stalinilla ei kerta kaikkiaan ollut enää irroittaa riittävän suurta sotilaallista voimaa nujertamaan Suomen kenttäarmeijaa joka oli säilynyt täysin taistelukelpoisena kesän 44 myllytyksestä. Sotilaiden irroittaminen miehitetystä Itä-Euroopasta Suomen rintamalle olisi voinut merkitä noiden alueiden menettämistä.
Tuosta tulikin mieleen, että nuo italiaan itärintamalta siirretyt joukot taisivat tehdä pikkuruisen harharetken kreikan suunnalla siinä välillä.
Minuteman
Eversti
Sillä välin Ossetiassa
Venäjän ja Georgian välinen sota, toiselta nimeltään Etelä-Ossetian sota, oli elokuun 2008 ensimmäisellä viikolla Georgian sotavoimien ja Etelä-Ossetian armeijan sekä Venäjän federaation joukkojen välillä käyty sota.
Konflikti puhkesi laajamittaiseksi sodaksi, kun Georgian armeija hyökkäsi 7. elokuuta 2008 Etelä-Ossetiaan ja sen pääkaupunkiin Tskhinvaliin tappaen sekä venäläisiä rauhanturvaajia että siviilejä. Venäjän federaation 58. yleisarmeijakunnan pataljoonatason taktinen osasto teki pian vastahyökkäyksen saarrettujen eteläosseettien ja venäläisten tueksi Tskhinvalissa pohjoisesta Rokin tunnelin kautta kuljettamansa neljän moottoroidun rykmentin voimin vuorokauden kuluessa. Hyökkäys karkotti georgialaisjoukot Tskhinvalista ja ympäröiviltä kukkuloilta sekä otti hallintaansa Gorin ympäristöineen suoja-alueeksi osittain sen jälkeen, kun Georgian armeija oli käytännössä luopunut taistelusta ja vetäytynyt kymmeniä kilometrejä 20 kilometrin päähän Tbilisistä.
Venäjän presidentti ilmoitti sotilasoperaation päättämisestä 12. elokuuta. Euroopan Unioni ja Etyj laativat tulitaukosopimuksen, jonka Georgia allekirjoitti 15. elokuuta ja Venäjä 16. elokuuta. Venäjän armeija miehittää edelleen osaa Georgiasta ja liikuttaa joukkoja eri kaupunkien välillä.
Novaja Gazetan kirjeenvaihtaja Tshinvalissa Olga Bobrova kuvaili tunnelmia vuosi sodan jälkeen näin:
===============================================
Venäjän Federaatio ja Georgia yhteisin ponnistuksin tuhosivat Etelä-Ossetian tasavallassa elämän vuonna 2008. Se vaati vain kolme päivää, mutta sen jälkeen maata ei ole juurikaan jälleenrakennettu. Ainuttakaan tuhottua yksityistaloa ei ole korjattu. Heti sodan jälkeen kunnostettiin muutama kerrostalo, ja niitä näytetään tiuhaan reportaaseissa.
Jos julistettaisiin kilpailu muistomerkistä, joka parhaiten kuvastaa Venäjän apua Etelä-Ossetian jälleenrakennustyössä, niin kilpailun epäilemättä voittaisi tasavallan keskussairaala. Se vaurioitui taistelujen aikana pahoin ja haavoittuneita leikattiin kellarikerroksissa. Kun sota päättyi, Pietarin kuvernööri ilmoitti haluavansa antaa tasavallalle loisteliaan lahjan, uuden sairaalan. Nyt se muistuttaa kaukaa katsoen sveitsiläistä hoitolaitosta. Läheltä näkee, että rikkoutuneiden seinien päälle on kiinnitetty halpaa muovilevyä, jota Moskovan seudulla tavataan käyttää vajojen seinissä, jotta ne näyttäisivät hienommilta. Sisällä sairaalassa on pimeää: sähköä ei ole, ei myöskään polttoainetta aggregaattiin. Naarmuuntuneilla seinillä on rumia kosteusläiskiä. Remontista ei ole hajuakaan, ulosteista sen sijaan on.
Tavoitin ylilääkäri Nodar Kokoevin portaissa.
"Miten jälleenrakennus sujuu? Onko kuvernööri Matvienko tyytyväinen ? "
"Totta kai! Hänelle on ilmoitettu, että 90 prosenttia sairaalan korjaustöistä on tehty. Kysykää siellä Venäjällä kuvernööriltä: voisiko jäljellä olevilla prosenteilla paikata edes viemärin? Mehän hukumme kohta paskaan. Puolet kellarikerroksesta on jo täynnä. Kuka korjaa sen kaiken pois? Tänne lähetettiin joitakin pummeja, mutta jopa he sanoivat, etteivät rupea tekemään sellaista työtä, eikä kukaan muukaan suostu. Nyt aiomme kipata sinne kaksi kuorma-autolastia mursketta peittääksemme hajun, mutta en tiedä, mitä teemme sen jälkeen."
Omassa työhuoneessaan, jossa on vanhat neuvostoajan huonekalut, ylilääkäri Kokoev kertoo meille pitkän tarinan sairaalan remontista. Ensin piti rakentaa uusi nykyaikainen rakennus. Ylilääkäri ilahtui kovasti ja lähti erikoisrakentaiien puheille laskelmiensa kanssa. Ne olivat vuodelta 2007 ja saksalaisten tekemät; tuolloin Etyj aikoi auttaa Etelä-Ossetiaa ja rakentaa sairaalan, sitten suunnitelmat pysiihtyivät ja kohta alkoi sota.
"Saksalaiset piirsivät sairaalan eurooppalaisten terveydenhoitonormien mukaan. Siellä lasketaan esimerkiksi yhtä onnettomuuspotilasta kohden 14 m2, kun meillä on kaksi. Aioimme rakentaa normaalin
kirurgian poliklinikan, nykyaikaiset leikkaussalit..."
Ylilääkärin kertoessa hänen kätensä tärisevät voimattomasta kiukusta. Saksalaiset Piirustukset merkittiin tiedoksi, mutta sitten uudisrakennuksen sijaan alettiin puhua romahtamaisillaan olevan rakennuksen täysremontista. Päätös tehtiin virastojen välisessä neuvottelussa. Kokoev sai tietää siitä jonkin ajan kuluttua kiertoteitse. Hän lähti tasavallan terveysministeri Nugzar Gabaraevin puheille esittämään omia näkemyksiään remontista:
"Paperilla meillä on 650 sairaansijaa. Ehdotin niiden supistamista puoleen. Ne olisivat riittäneet Etelä-Ossetiallem ainiosti, koska ei ole potilaita eikä ammattilaisia, jotka voisivat hoitaa heitä. Ministeri oli kuitenkin itsepäinen: itsenäisen tasavallan sairaalassa pitää olla paljon sairaansijoja ja kaksi kirurgian osastoa. Mitä varten? Kuka matkustaa hoidettavaksi tänne?"Täysremonttisuunnitelma lässähti yhden siipirakennuksen remonttiin ia sittemmin siiven kolmen kerroksen korjaamiseen. Nyt rakennusyhtiö on ilmoittanut ylilääkärille, että kaikki työt on käsketty pysäyttää, koska rahoitusta ei ole. Ylilääkäri on epätoivoinen, hän arvioi ettei hänen elinaikanaan saada uutta sairaalaa. Ei hän rakentajia moiti vaan petosta.
"Pietarista meille lähetettiin laatikoita, joissa on sairaalalaitteita. Kun remontti oli käynnissä, emme avanneet niitä. Nyt avasimme gastroskopialaitteistoa sisältävät laatikot. Ensimmäisestä laatikosta puuttuu osia eikä laitetta voi käyttää, toisessa on sama tilanne. Pelottaa avata laboratoriolaitteitten laatikoital'
Toinen tapaus. Venäjän aluekehitysministeri Viktor Basargin kävi kaupungissa. Juuri tämä ministeriö vastaa Etelä-Ossetian jälleenrakentamisesta. Nodar Kokoev sai tietää ministerin halusta tutustua sairaalan remonttiin vasta paikan päiillä, kun törmäsi ryhmääin aulassa. ”Aula oli juuri korjattu, se on kohtuullisen siistin näköinen. Sanoin ministerille: 'Olkaa hyvä ja katsokaa itse eri kerroksien tilannetta! Basargin kuitenkin vain kurkisti yhdestä ovesta ja lähti heti pois."
Etelä-Ossetiassa monet alkavat ymmäirtää, että Venäjän apu on kuin muovilevyillä ehostettu sairaala: ulkopäiin se ei näytä hassummalta, mutta sisälle on paras olla vilkuilematta. Samankaltainen tilanne piilee asuntojen korjaamisessa ja niiden Venäjän kansalaisten sosiaaliturvassa, joiden etuja Venäjä puolusti.
Etelä-Ossetia on julistautunut itsenäiseksi Georgiasta, tilanne äityi lyhyeksi sodaksi Georgian kanssa vuonna 2008. Etelä-Ossetian on tunnustanut Venäjän ohella vain muutama valtio. Nyt paikalliset asukkaat odottavat parannuksia uudelta pääministeriltä Vadim Brovtsevilta, jonka Moskova lahjoitti tasavallalle sodan vuosipäivänä. Hänestä ei vielä tiedetä paljoakaan: hän on ammattitaitoinen rakennusmies Tsheljabinskin alueelta. Sen sijaan on tunnettua, että presidentti Eduard Kokoity, jonka on vaikeaa ymmärtää erätä uuden valtion rakentamisen näkökohtia, ei oikein pidä moisista apulaisista.
Venäjä lähetti Aslanbek Bulatsevin presidentin avuksi. Siitä syntyi mahtava riita. Ennen nimitystä Etelä-Ossetiaan Bulatsev johti vuodesta 2006 lähtien Venäjän verohallinnon Pohjois-Ossetian osastoa. Sitä ennen hän työskenteli Moskovassa FSB:n taloushallinnossa. Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa hän löysi surkeassa tilassa olevan verohallinnon, organisaatiota ravistivat skandaalit. Uusi pääillikkö profiloitui vankkumattomaksi korruption vastustajaksi. Hänen aikanaan verohallinto juuttui rikostutkintaan suuren vodkayhtiön FAJUR-Sojuzin kanssa, jota yritettiin saada syytteeseen siitä, että se kiersi veroja nimittämällä valmistettua pirtua viinituotteeksi. Pohjois-Ossetiassa on usein tehty nän ja kaikki on sujunut ilman julkisia kiistoja veroviraston kanssa.
FAIUR-Sojuzin maksettavaksi määrättiin huomattavat verot, mutta yhtiö kiisti ne ja voitti kiistan tuomioistuimissa. Vladikavkaziin matkusti Eteläisen hallintopiirin tarkastajia selvittämään, miksi verohallinto määrää veroja, jotka oikeudessa kumotaan. Paluumatkalla tarkastajat pidätettiin junassa mukanaan salkullinen rahaa.
Aslanbek Bulatsev lähti muutamaksi kuukaudeksi sairaslomalle. Pian sen jälkeen, kun skandaali oli laantunut, käytiin sota ja Bulatsev lähetettiin Etelä-Ossetiaan.Uudessa asemassaanh än ei kestänyt viikkoakaan, vaan palasi muutaman päivän kuluttua verovirastoonsa Vladikavkaziin. Puhutaan, että Kokoity ja Bulatsev olivat riidelleet. Tiettävästi "kokenut ekonomisti Bulatsev ei sietänyt sitä, että liikunnanohjaaja Kokoity opettaa hänelle rahojen käsittelyä".
Asalanbek Bulatsev kuitenkin palautettiin Tshinvaliin Etelä-Ossetiaan, mutta toisenkaan tulemisensa jälkeen hän ei työskennellyt siellä kauaa. Yhden version mukaan pääministeri Vadim Brotsevilla oli joulukuussa infarkti, toisen mukaan hänen ja presidentti Eduard Kokoityn näkemykset rahavirtojen kontrolloinnista olivat liian kaukana toisistaan.
Gotsha Kandelaki on tavallinen Etelä-Ossetian asukas, vaikkakin georgialainen. Sodassa hän oli osseettien puolella, hänellä on tasavallan passi ja tisäksi hänellä oli Neuvostoliiton passi. Pari vuotta sitten hän anoi neuvostopassin vaihtoa uuteen Venäjän passiin, mutta asiakirjat juuttuivat FSB:hen. Gotsha kävi Etelä-Ossetian tiedustelupalvelussam, utta siellä sanottiin, että FSB tarkastaa hänet huolella, koska hän on epäilyttävä georgialainen.
Gotsha potee munuaissairautta ja hänen pitäisi päästä sairaalaan. Kotona ei tarvittavasta hoidosta voi haaveilla, Georgian suunnalla on rautaesirippu. Hänen kaltaisiaan ei kuitenkaan päästetä Venäjälle, sillä rajamiesten mielestä Etelä-Ossetian passi on värikäs paperilappu, jolla ei ole juridista painoarvoa.
Noin 30 prosentilla tasavallan asukkaista ei ole Venäjän passia. Viime vuodesta lähtien osseeteille ei ole annettu kansalaisuutta. Edes kansalaisuuden saaneet eivät voi olla varmoja, ettei jatkossa synny ongelmia. Osseeteilla ei ole Venäjän sisäisiä passeja vaan Ulkoministeriön myöntämiä ulkomaanpasseja. Ulkomaanpassit vanhenevat joka viides vuosi. Larisa Kasoevan passi on vanhentunut. Hän kertoi, miten hankalaa on päivittää Venäjän kansalaisuutensa. "Luovutin jo helmikuussa asiakirjat vaihtoa varten Vladikavkazissa, eikä passia ole vieläkään tullut! FSB:ssä sanotaan, että minua tarkistetaan, käsketään tulla kuukauden kuluttua uudelleen. Ne antavat kuukaudeksi paperilapun, jossa sanotaan, että passini on vielä voimassa,Ja lappu maksaa 150 ruplaa." Larisa Kasoevan ja Gotsha Kandelakin tarinoiden kaltaisia on paljon.
Tshinvalin kehnoilla teillä voi nähdä lapsia ajelemassa hienoilla nykyaikaisilla polkupyörillä. Pyörää kutsutaan sotasaaliiksi, koska naapurikaupungissaGorissa oli urheiluliike. Gori oli etulinjassa Georgian puolella.
Kiintoisia ilmiöitä on myös kielenkäytössä. Gruusian kieli on Ossetiassa pannassa. foissakin kaupoissa on yhä neuvostoaikaiset lasikyltit, joissa lukee Ruokatavaroita kolmella kielellä, venäjäksi, osseetiksi ja gruusiaksi. Aiemmin kirjaimet loistivat valaistuina pimeässä, nykyisin melkein kaikista on rikottu gruusiakielinen osa. Näin jossain muistolaatan, joka myös oli kolmikielinen, ja kolmannes siitä oli maalattu peittoon.
Englanninopettaja Zema Tebejeva sanoo, että ihmiset yrittävät välttää puheessaan gruusian sanoja. Joskus se on hankalaa. Kaupunkien ja kylien nimien gruusialainen sävy poistuu. Dmenisi on nyt Dmenis, Beloti lyheni radikaalisti muotoon Belot, ja kun nimitin pääkaupunkia vanhalla Tshinvali-nimellä, osseetit oikaisivat: pitää sanoa Tshinval.
Vanha gruusianopettaja Shura Tshowebova, joka 1990-luvun alussa vaati kielen opetuksen lakkauttamista, ei nyt vastusta sen palauttamista kouluohjelmaan. Kysyin miksi.
"Kieliä kehitetään. Ja pitäähän meidän osata vihollisemme kieltäl'
"Onko se hyvä, jos lapsesta asti opetetaan ajattelemaan vihollisuuksia?"
"Nyt olemme vihollisia. Eihän näin jatku ikuisesti” hän vastasi hieman epäjohdonmukaisesti.
============================================================
Pistää miettimään minkähänlainen "onnela" syntyisi niistä Itä-Ukrainan palasista jotka jäisivät itsenäiseksi julistautumisensa jälkeen ei-kenenkään maaksi, puskureiksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvien Ukrainan ja Venäjän väliin?
Venäjän ja Georgian välinen sota, toiselta nimeltään Etelä-Ossetian sota, oli elokuun 2008 ensimmäisellä viikolla Georgian sotavoimien ja Etelä-Ossetian armeijan sekä Venäjän federaation joukkojen välillä käyty sota.
Konflikti puhkesi laajamittaiseksi sodaksi, kun Georgian armeija hyökkäsi 7. elokuuta 2008 Etelä-Ossetiaan ja sen pääkaupunkiin Tskhinvaliin tappaen sekä venäläisiä rauhanturvaajia että siviilejä. Venäjän federaation 58. yleisarmeijakunnan pataljoonatason taktinen osasto teki pian vastahyökkäyksen saarrettujen eteläosseettien ja venäläisten tueksi Tskhinvalissa pohjoisesta Rokin tunnelin kautta kuljettamansa neljän moottoroidun rykmentin voimin vuorokauden kuluessa. Hyökkäys karkotti georgialaisjoukot Tskhinvalista ja ympäröiviltä kukkuloilta sekä otti hallintaansa Gorin ympäristöineen suoja-alueeksi osittain sen jälkeen, kun Georgian armeija oli käytännössä luopunut taistelusta ja vetäytynyt kymmeniä kilometrejä 20 kilometrin päähän Tbilisistä.
Venäjän presidentti ilmoitti sotilasoperaation päättämisestä 12. elokuuta. Euroopan Unioni ja Etyj laativat tulitaukosopimuksen, jonka Georgia allekirjoitti 15. elokuuta ja Venäjä 16. elokuuta. Venäjän armeija miehittää edelleen osaa Georgiasta ja liikuttaa joukkoja eri kaupunkien välillä.
Novaja Gazetan kirjeenvaihtaja Tshinvalissa Olga Bobrova kuvaili tunnelmia vuosi sodan jälkeen näin:
===============================================
Venäjän Federaatio ja Georgia yhteisin ponnistuksin tuhosivat Etelä-Ossetian tasavallassa elämän vuonna 2008. Se vaati vain kolme päivää, mutta sen jälkeen maata ei ole juurikaan jälleenrakennettu. Ainuttakaan tuhottua yksityistaloa ei ole korjattu. Heti sodan jälkeen kunnostettiin muutama kerrostalo, ja niitä näytetään tiuhaan reportaaseissa.
Jos julistettaisiin kilpailu muistomerkistä, joka parhaiten kuvastaa Venäjän apua Etelä-Ossetian jälleenrakennustyössä, niin kilpailun epäilemättä voittaisi tasavallan keskussairaala. Se vaurioitui taistelujen aikana pahoin ja haavoittuneita leikattiin kellarikerroksissa. Kun sota päättyi, Pietarin kuvernööri ilmoitti haluavansa antaa tasavallalle loisteliaan lahjan, uuden sairaalan. Nyt se muistuttaa kaukaa katsoen sveitsiläistä hoitolaitosta. Läheltä näkee, että rikkoutuneiden seinien päälle on kiinnitetty halpaa muovilevyä, jota Moskovan seudulla tavataan käyttää vajojen seinissä, jotta ne näyttäisivät hienommilta. Sisällä sairaalassa on pimeää: sähköä ei ole, ei myöskään polttoainetta aggregaattiin. Naarmuuntuneilla seinillä on rumia kosteusläiskiä. Remontista ei ole hajuakaan, ulosteista sen sijaan on.
Tavoitin ylilääkäri Nodar Kokoevin portaissa.
"Miten jälleenrakennus sujuu? Onko kuvernööri Matvienko tyytyväinen ? "
"Totta kai! Hänelle on ilmoitettu, että 90 prosenttia sairaalan korjaustöistä on tehty. Kysykää siellä Venäjällä kuvernööriltä: voisiko jäljellä olevilla prosenteilla paikata edes viemärin? Mehän hukumme kohta paskaan. Puolet kellarikerroksesta on jo täynnä. Kuka korjaa sen kaiken pois? Tänne lähetettiin joitakin pummeja, mutta jopa he sanoivat, etteivät rupea tekemään sellaista työtä, eikä kukaan muukaan suostu. Nyt aiomme kipata sinne kaksi kuorma-autolastia mursketta peittääksemme hajun, mutta en tiedä, mitä teemme sen jälkeen."
Omassa työhuoneessaan, jossa on vanhat neuvostoajan huonekalut, ylilääkäri Kokoev kertoo meille pitkän tarinan sairaalan remontista. Ensin piti rakentaa uusi nykyaikainen rakennus. Ylilääkäri ilahtui kovasti ja lähti erikoisrakentaiien puheille laskelmiensa kanssa. Ne olivat vuodelta 2007 ja saksalaisten tekemät; tuolloin Etyj aikoi auttaa Etelä-Ossetiaa ja rakentaa sairaalan, sitten suunnitelmat pysiihtyivät ja kohta alkoi sota.
"Saksalaiset piirsivät sairaalan eurooppalaisten terveydenhoitonormien mukaan. Siellä lasketaan esimerkiksi yhtä onnettomuuspotilasta kohden 14 m2, kun meillä on kaksi. Aioimme rakentaa normaalin
kirurgian poliklinikan, nykyaikaiset leikkaussalit..."
Ylilääkärin kertoessa hänen kätensä tärisevät voimattomasta kiukusta. Saksalaiset Piirustukset merkittiin tiedoksi, mutta sitten uudisrakennuksen sijaan alettiin puhua romahtamaisillaan olevan rakennuksen täysremontista. Päätös tehtiin virastojen välisessä neuvottelussa. Kokoev sai tietää siitä jonkin ajan kuluttua kiertoteitse. Hän lähti tasavallan terveysministeri Nugzar Gabaraevin puheille esittämään omia näkemyksiään remontista:
"Paperilla meillä on 650 sairaansijaa. Ehdotin niiden supistamista puoleen. Ne olisivat riittäneet Etelä-Ossetiallem ainiosti, koska ei ole potilaita eikä ammattilaisia, jotka voisivat hoitaa heitä. Ministeri oli kuitenkin itsepäinen: itsenäisen tasavallan sairaalassa pitää olla paljon sairaansijoja ja kaksi kirurgian osastoa. Mitä varten? Kuka matkustaa hoidettavaksi tänne?"Täysremonttisuunnitelma lässähti yhden siipirakennuksen remonttiin ia sittemmin siiven kolmen kerroksen korjaamiseen. Nyt rakennusyhtiö on ilmoittanut ylilääkärille, että kaikki työt on käsketty pysäyttää, koska rahoitusta ei ole. Ylilääkäri on epätoivoinen, hän arvioi ettei hänen elinaikanaan saada uutta sairaalaa. Ei hän rakentajia moiti vaan petosta.
"Pietarista meille lähetettiin laatikoita, joissa on sairaalalaitteita. Kun remontti oli käynnissä, emme avanneet niitä. Nyt avasimme gastroskopialaitteistoa sisältävät laatikot. Ensimmäisestä laatikosta puuttuu osia eikä laitetta voi käyttää, toisessa on sama tilanne. Pelottaa avata laboratoriolaitteitten laatikoital'
Toinen tapaus. Venäjän aluekehitysministeri Viktor Basargin kävi kaupungissa. Juuri tämä ministeriö vastaa Etelä-Ossetian jälleenrakentamisesta. Nodar Kokoev sai tietää ministerin halusta tutustua sairaalan remonttiin vasta paikan päiillä, kun törmäsi ryhmääin aulassa. ”Aula oli juuri korjattu, se on kohtuullisen siistin näköinen. Sanoin ministerille: 'Olkaa hyvä ja katsokaa itse eri kerroksien tilannetta! Basargin kuitenkin vain kurkisti yhdestä ovesta ja lähti heti pois."
Etelä-Ossetiassa monet alkavat ymmäirtää, että Venäjän apu on kuin muovilevyillä ehostettu sairaala: ulkopäiin se ei näytä hassummalta, mutta sisälle on paras olla vilkuilematta. Samankaltainen tilanne piilee asuntojen korjaamisessa ja niiden Venäjän kansalaisten sosiaaliturvassa, joiden etuja Venäjä puolusti.
Etelä-Ossetia on julistautunut itsenäiseksi Georgiasta, tilanne äityi lyhyeksi sodaksi Georgian kanssa vuonna 2008. Etelä-Ossetian on tunnustanut Venäjän ohella vain muutama valtio. Nyt paikalliset asukkaat odottavat parannuksia uudelta pääministeriltä Vadim Brovtsevilta, jonka Moskova lahjoitti tasavallalle sodan vuosipäivänä. Hänestä ei vielä tiedetä paljoakaan: hän on ammattitaitoinen rakennusmies Tsheljabinskin alueelta. Sen sijaan on tunnettua, että presidentti Eduard Kokoity, jonka on vaikeaa ymmärtää erätä uuden valtion rakentamisen näkökohtia, ei oikein pidä moisista apulaisista.
Venäjä lähetti Aslanbek Bulatsevin presidentin avuksi. Siitä syntyi mahtava riita. Ennen nimitystä Etelä-Ossetiaan Bulatsev johti vuodesta 2006 lähtien Venäjän verohallinnon Pohjois-Ossetian osastoa. Sitä ennen hän työskenteli Moskovassa FSB:n taloushallinnossa. Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa hän löysi surkeassa tilassa olevan verohallinnon, organisaatiota ravistivat skandaalit. Uusi pääillikkö profiloitui vankkumattomaksi korruption vastustajaksi. Hänen aikanaan verohallinto juuttui rikostutkintaan suuren vodkayhtiön FAJUR-Sojuzin kanssa, jota yritettiin saada syytteeseen siitä, että se kiersi veroja nimittämällä valmistettua pirtua viinituotteeksi. Pohjois-Ossetiassa on usein tehty nän ja kaikki on sujunut ilman julkisia kiistoja veroviraston kanssa.
FAIUR-Sojuzin maksettavaksi määrättiin huomattavat verot, mutta yhtiö kiisti ne ja voitti kiistan tuomioistuimissa. Vladikavkaziin matkusti Eteläisen hallintopiirin tarkastajia selvittämään, miksi verohallinto määrää veroja, jotka oikeudessa kumotaan. Paluumatkalla tarkastajat pidätettiin junassa mukanaan salkullinen rahaa.
Aslanbek Bulatsev lähti muutamaksi kuukaudeksi sairaslomalle. Pian sen jälkeen, kun skandaali oli laantunut, käytiin sota ja Bulatsev lähetettiin Etelä-Ossetiaan.Uudessa asemassaanh än ei kestänyt viikkoakaan, vaan palasi muutaman päivän kuluttua verovirastoonsa Vladikavkaziin. Puhutaan, että Kokoity ja Bulatsev olivat riidelleet. Tiettävästi "kokenut ekonomisti Bulatsev ei sietänyt sitä, että liikunnanohjaaja Kokoity opettaa hänelle rahojen käsittelyä".
Asalanbek Bulatsev kuitenkin palautettiin Tshinvaliin Etelä-Ossetiaan, mutta toisenkaan tulemisensa jälkeen hän ei työskennellyt siellä kauaa. Yhden version mukaan pääministeri Vadim Brotsevilla oli joulukuussa infarkti, toisen mukaan hänen ja presidentti Eduard Kokoityn näkemykset rahavirtojen kontrolloinnista olivat liian kaukana toisistaan.
Gotsha Kandelaki on tavallinen Etelä-Ossetian asukas, vaikkakin georgialainen. Sodassa hän oli osseettien puolella, hänellä on tasavallan passi ja tisäksi hänellä oli Neuvostoliiton passi. Pari vuotta sitten hän anoi neuvostopassin vaihtoa uuteen Venäjän passiin, mutta asiakirjat juuttuivat FSB:hen. Gotsha kävi Etelä-Ossetian tiedustelupalvelussam, utta siellä sanottiin, että FSB tarkastaa hänet huolella, koska hän on epäilyttävä georgialainen.
Gotsha potee munuaissairautta ja hänen pitäisi päästä sairaalaan. Kotona ei tarvittavasta hoidosta voi haaveilla, Georgian suunnalla on rautaesirippu. Hänen kaltaisiaan ei kuitenkaan päästetä Venäjälle, sillä rajamiesten mielestä Etelä-Ossetian passi on värikäs paperilappu, jolla ei ole juridista painoarvoa.
Noin 30 prosentilla tasavallan asukkaista ei ole Venäjän passia. Viime vuodesta lähtien osseeteille ei ole annettu kansalaisuutta. Edes kansalaisuuden saaneet eivät voi olla varmoja, ettei jatkossa synny ongelmia. Osseeteilla ei ole Venäjän sisäisiä passeja vaan Ulkoministeriön myöntämiä ulkomaanpasseja. Ulkomaanpassit vanhenevat joka viides vuosi. Larisa Kasoevan passi on vanhentunut. Hän kertoi, miten hankalaa on päivittää Venäjän kansalaisuutensa. "Luovutin jo helmikuussa asiakirjat vaihtoa varten Vladikavkazissa, eikä passia ole vieläkään tullut! FSB:ssä sanotaan, että minua tarkistetaan, käsketään tulla kuukauden kuluttua uudelleen. Ne antavat kuukaudeksi paperilapun, jossa sanotaan, että passini on vielä voimassa,Ja lappu maksaa 150 ruplaa." Larisa Kasoevan ja Gotsha Kandelakin tarinoiden kaltaisia on paljon.
Tshinvalin kehnoilla teillä voi nähdä lapsia ajelemassa hienoilla nykyaikaisilla polkupyörillä. Pyörää kutsutaan sotasaaliiksi, koska naapurikaupungissaGorissa oli urheiluliike. Gori oli etulinjassa Georgian puolella.
Kiintoisia ilmiöitä on myös kielenkäytössä. Gruusian kieli on Ossetiassa pannassa. foissakin kaupoissa on yhä neuvostoaikaiset lasikyltit, joissa lukee Ruokatavaroita kolmella kielellä, venäjäksi, osseetiksi ja gruusiaksi. Aiemmin kirjaimet loistivat valaistuina pimeässä, nykyisin melkein kaikista on rikottu gruusiakielinen osa. Näin jossain muistolaatan, joka myös oli kolmikielinen, ja kolmannes siitä oli maalattu peittoon.
Englanninopettaja Zema Tebejeva sanoo, että ihmiset yrittävät välttää puheessaan gruusian sanoja. Joskus se on hankalaa. Kaupunkien ja kylien nimien gruusialainen sävy poistuu. Dmenisi on nyt Dmenis, Beloti lyheni radikaalisti muotoon Belot, ja kun nimitin pääkaupunkia vanhalla Tshinvali-nimellä, osseetit oikaisivat: pitää sanoa Tshinval.
Vanha gruusianopettaja Shura Tshowebova, joka 1990-luvun alussa vaati kielen opetuksen lakkauttamista, ei nyt vastusta sen palauttamista kouluohjelmaan. Kysyin miksi.
"Kieliä kehitetään. Ja pitäähän meidän osata vihollisemme kieltäl'
"Onko se hyvä, jos lapsesta asti opetetaan ajattelemaan vihollisuuksia?"
"Nyt olemme vihollisia. Eihän näin jatku ikuisesti” hän vastasi hieman epäjohdonmukaisesti.
============================================================
Pistää miettimään minkähänlainen "onnela" syntyisi niistä Itä-Ukrainan palasista jotka jäisivät itsenäiseksi julistautumisensa jälkeen ei-kenenkään maaksi, puskureiksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvien Ukrainan ja Venäjän väliin?
Minuteman
Eversti
Putinin ystävät
"Putinin ystävistä" on nyky-Venäjällä tullut käsite. Klaani muodostui vuosien 2000-2008 aikana, kun Putin oli ensimmäistä kertaa Venäjän presidentti. Klaani voimistuu edelleen. Kun Putinista tuli pääministeri ja virallisessa protokollassa valtion kakkosmies, hän pidätti itsellään oikeuden tehdä kaikki avainpäätökset ja ennen kaikkea nimittää hallinnon avainvirkamiehet. "Putinin ystävät" ovat hänen lähimpiä opiskelutovereitaan yliopistoajoilta, palvelustovereita KGB:stä ja FSB:stä, urheilukavereita - kuten Rotenbergin veljekset - mökkinaapureita ja niin edelleen. "Putinin ystäviin" Iukeutuvat osaksi myös Jeltsinin entisen niin sanotun poliittisen perheen jäsenet, esimerkiksi monimiljardööri Oleg Deripaska, jotka Putin sai ikään kuin perinnöksi Jeltsiniltä.
Toisin sanoen "Putinin ystäviin" lukeutuvat henkilöt, joiden uskollisuudesta Putin voi syystä tai toisesta olla varma. Monilla heistä on nykyään korkea virka esimerkiksi valtion johdossa, kuten pääministeri Dmitri Medvedevillä, hallituksen jäsenillä ja ministereillä.
"Putinin ystävillä" on myös avainvirkoja Venäjän liike-elämässä, eritoten suuryrityksissä (ei ainoastaan Gazpromin kaltaisissa jättiyhtiöissä), joiden kokonaisliikevaihto on kymmeniä miljardeja dollareita. Monilukuinen "Putinin ystävien" klaani takaa Putinin koskemattomuuden ja hyvinvoinnin. He eivät pelkää byrokratian esteitä ja pitävät poliittisia riskejä pilkkanaan. Heidän omaisuutensa on täysin suojattu, ja heidän etunsa käyvät yhteen valtion edun kanssa. He ovat koskemattomia. Heidän edessään valtion yhtiöiden ovet ovat auki. Globalisaation ongelmia tutkivan laitoksen IPROGin johtajan Mihail Deljaginin mukaan "Putinin ystävä" on maan tärkein valtiollinen virka.
Arkadi ja Boris Rotenberg ovat SMP-pankin pääomistajia. Arkadi Rotenberg on Venäjän kansallisen judoliiton puheenjohtaja ja Putinin treenikaveri. Hän on myös pietarilaisen judoseura Javara-Nevan perustaja ja johtaja. Putin on seuran kunniapuheenjohtaja.
Toinenkin seuran perustajista on pääministerin ystävä: nykyisin Suomen kansalainen Gennadi Nikolajevitš Timtšenko, joka on nykyään merkittävä öljykauppias, Gunvor yhtiön ja Clearwater-konsernin osaomistaja. Yhdessä ja erikseen Arkadi ja Boris Rotenberg ovat perustaneet muutamia ei-kaupallisia judo- ja sambo-organisaatioita-, seuroja ja –säätiöitä. Tällaisia ovat muun muassa Alueiden välinen sambon ja judon edistämisseura, Fan club Javara-Neva- säätiö, lasten ja nuorten klubi Javara-M ja judokoulu Skola Dzjudon.
Uskollisuus urheilulle ei jää hyvässä seurassa huomaamatta. Vuonna 2008 Novorossijskin merikauppasataman (NMTP) omistajat myivät 10 prosenttia sataman omistuksesta yrityksille, joita hallitsee Arkadi Rotenberg. Samana vuonna Gazprom myi Rotenbergin yrityksille viisi rakennusyhtiötä jotka ovat tämän jälkeen saaneet Gazpromilta huomattavan hyväkatteisia urakoita.
Vuonna 2005 brittiläisen sijoitusyhtiö Hermitage Capital Managementin yritystutkimusjohtaja Vadim Kleiner haki paikkaa Gazpromin johtokunnassa ja nimesi raportissaan muutamia välittäjiä, jotka saivat Gazpromilta selittämättömiä etuja. Hermitage Capital Management konsultoi Hermitage-sijoitusrahastoa, joka on Gazpromin pienomistaja.
Gazpromin harjoittamaan politiikaan kohdistuvalla kritiikillä oli nopea vaikutus: marraskuussa 2005 Hermitagen toimitusjohtajalta William Browderilta kiellettiin maahantulo Venäjälle. Gazpromin edustajan mukaan tämä oli vain sattumaa. Toimittajien kysymyksiin vastannut Vladimir Putin kohautti olkiaan ja sanoi, ettei tiedä, miksi näin tapahtui. Putin antoi ymmärtää, että maahantulo on kielletty niiltä, jotka rikkovat lakia, kun taas sijoittajat voivat odottaa tukea.
Hermitage Capital Management toimi Venäjäillä kymmenisen vuotta, ja Browder toi maahan kaikkiaan neljä miljardia dollaria ulkomaisia investointeja. Sekään ei riittänyt. Sen jäilkeen kun Browder asetettiin maahantulokieltoon, Hermitagessa alkoivat etsinnät ja rikostutkinta. Vuonna 2008 Venäjän sisäministeriö asetti Browderin syytteeseen ja Hermitage sulki Venäjän toimistonsa.
Kesäkuussa 2009 Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomitea esitti ensimmäisen version selonteosta, joka koskee rikosoikeudellisten toimien väärinkäyttöä poliittisista syistä Euroopan neuvoston jäsenmaissa. Selonteon on valmistellut Saksan entinen oikeusministeri. Raportissa mainitaan myös Hermitagen tapaus Venäjällä. Tapaus mainitaan esimerkkinä "rikosoikeudellisten toimien väärinkäytöstä poliittisiin tarkoituksiin".
On ymmärrettdvää, että Vladimir Putinin ystävillä on laajat liikesuhteet. Suhteita pidetään yleisesti hyvinvoinnin takeena ja eräänlaisena vakuutuksena Venäjän epävarmoissa oloissa.Putinin vaikutusvalta ulottuu paitsi valtiokoneiston kaikkiin kerroksiin, myös suuryrityksiin. "Putinin ystävien" ei tarvitse olla yhteydessä Putiniin, pelkkä tieto "ystävyyssuhteesta" riittää päästämään yrityksen hankaluuksista ja auttaa sitä kehittymään parhaissa mahdollisissa olosuhteissa
"Ystävyys" Putinin kanssa on venäläinen versio yksityisomaisuuden koskemattomuudesta. Koskemattomuus ei tietenkään ole ikuista: Se maksaa paljon ja kestää vain niin kauan kunnes yritykseen iskevät silmänsä presidenttiä vielä lähempänä olevat tahot.
"Putinin ystävistä" on nyky-Venäjällä tullut käsite. Klaani muodostui vuosien 2000-2008 aikana, kun Putin oli ensimmäistä kertaa Venäjän presidentti. Klaani voimistuu edelleen. Kun Putinista tuli pääministeri ja virallisessa protokollassa valtion kakkosmies, hän pidätti itsellään oikeuden tehdä kaikki avainpäätökset ja ennen kaikkea nimittää hallinnon avainvirkamiehet. "Putinin ystävät" ovat hänen lähimpiä opiskelutovereitaan yliopistoajoilta, palvelustovereita KGB:stä ja FSB:stä, urheilukavereita - kuten Rotenbergin veljekset - mökkinaapureita ja niin edelleen. "Putinin ystäviin" Iukeutuvat osaksi myös Jeltsinin entisen niin sanotun poliittisen perheen jäsenet, esimerkiksi monimiljardööri Oleg Deripaska, jotka Putin sai ikään kuin perinnöksi Jeltsiniltä.
Toisin sanoen "Putinin ystäviin" lukeutuvat henkilöt, joiden uskollisuudesta Putin voi syystä tai toisesta olla varma. Monilla heistä on nykyään korkea virka esimerkiksi valtion johdossa, kuten pääministeri Dmitri Medvedevillä, hallituksen jäsenillä ja ministereillä.
"Putinin ystävillä" on myös avainvirkoja Venäjän liike-elämässä, eritoten suuryrityksissä (ei ainoastaan Gazpromin kaltaisissa jättiyhtiöissä), joiden kokonaisliikevaihto on kymmeniä miljardeja dollareita. Monilukuinen "Putinin ystävien" klaani takaa Putinin koskemattomuuden ja hyvinvoinnin. He eivät pelkää byrokratian esteitä ja pitävät poliittisia riskejä pilkkanaan. Heidän omaisuutensa on täysin suojattu, ja heidän etunsa käyvät yhteen valtion edun kanssa. He ovat koskemattomia. Heidän edessään valtion yhtiöiden ovet ovat auki. Globalisaation ongelmia tutkivan laitoksen IPROGin johtajan Mihail Deljaginin mukaan "Putinin ystävä" on maan tärkein valtiollinen virka.
Arkadi ja Boris Rotenberg ovat SMP-pankin pääomistajia. Arkadi Rotenberg on Venäjän kansallisen judoliiton puheenjohtaja ja Putinin treenikaveri. Hän on myös pietarilaisen judoseura Javara-Nevan perustaja ja johtaja. Putin on seuran kunniapuheenjohtaja.
Toinenkin seuran perustajista on pääministerin ystävä: nykyisin Suomen kansalainen Gennadi Nikolajevitš Timtšenko, joka on nykyään merkittävä öljykauppias, Gunvor yhtiön ja Clearwater-konsernin osaomistaja. Yhdessä ja erikseen Arkadi ja Boris Rotenberg ovat perustaneet muutamia ei-kaupallisia judo- ja sambo-organisaatioita-, seuroja ja –säätiöitä. Tällaisia ovat muun muassa Alueiden välinen sambon ja judon edistämisseura, Fan club Javara-Neva- säätiö, lasten ja nuorten klubi Javara-M ja judokoulu Skola Dzjudon.
Uskollisuus urheilulle ei jää hyvässä seurassa huomaamatta. Vuonna 2008 Novorossijskin merikauppasataman (NMTP) omistajat myivät 10 prosenttia sataman omistuksesta yrityksille, joita hallitsee Arkadi Rotenberg. Samana vuonna Gazprom myi Rotenbergin yrityksille viisi rakennusyhtiötä jotka ovat tämän jälkeen saaneet Gazpromilta huomattavan hyväkatteisia urakoita.
Vuonna 2005 brittiläisen sijoitusyhtiö Hermitage Capital Managementin yritystutkimusjohtaja Vadim Kleiner haki paikkaa Gazpromin johtokunnassa ja nimesi raportissaan muutamia välittäjiä, jotka saivat Gazpromilta selittämättömiä etuja. Hermitage Capital Management konsultoi Hermitage-sijoitusrahastoa, joka on Gazpromin pienomistaja.
Gazpromin harjoittamaan politiikaan kohdistuvalla kritiikillä oli nopea vaikutus: marraskuussa 2005 Hermitagen toimitusjohtajalta William Browderilta kiellettiin maahantulo Venäjälle. Gazpromin edustajan mukaan tämä oli vain sattumaa. Toimittajien kysymyksiin vastannut Vladimir Putin kohautti olkiaan ja sanoi, ettei tiedä, miksi näin tapahtui. Putin antoi ymmärtää, että maahantulo on kielletty niiltä, jotka rikkovat lakia, kun taas sijoittajat voivat odottaa tukea.
Hermitage Capital Management toimi Venäjäillä kymmenisen vuotta, ja Browder toi maahan kaikkiaan neljä miljardia dollaria ulkomaisia investointeja. Sekään ei riittänyt. Sen jäilkeen kun Browder asetettiin maahantulokieltoon, Hermitagessa alkoivat etsinnät ja rikostutkinta. Vuonna 2008 Venäjän sisäministeriö asetti Browderin syytteeseen ja Hermitage sulki Venäjän toimistonsa.
Kesäkuussa 2009 Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomitea esitti ensimmäisen version selonteosta, joka koskee rikosoikeudellisten toimien väärinkäyttöä poliittisista syistä Euroopan neuvoston jäsenmaissa. Selonteon on valmistellut Saksan entinen oikeusministeri. Raportissa mainitaan myös Hermitagen tapaus Venäjällä. Tapaus mainitaan esimerkkinä "rikosoikeudellisten toimien väärinkäytöstä poliittisiin tarkoituksiin".
On ymmärrettdvää, että Vladimir Putinin ystävillä on laajat liikesuhteet. Suhteita pidetään yleisesti hyvinvoinnin takeena ja eräänlaisena vakuutuksena Venäjän epävarmoissa oloissa.Putinin vaikutusvalta ulottuu paitsi valtiokoneiston kaikkiin kerroksiin, myös suuryrityksiin. "Putinin ystävien" ei tarvitse olla yhteydessä Putiniin, pelkkä tieto "ystävyyssuhteesta" riittää päästämään yrityksen hankaluuksista ja auttaa sitä kehittymään parhaissa mahdollisissa olosuhteissa
"Ystävyys" Putinin kanssa on venäläinen versio yksityisomaisuuden koskemattomuudesta. Koskemattomuus ei tietenkään ole ikuista: Se maksaa paljon ja kestää vain niin kauan kunnes yritykseen iskevät silmänsä presidenttiä vielä lähempänä olevat tahot.
Minuteman
Eversti
Sotilaita
Ihmiset jättävät Venäjän, kun jääminen muuttuu hengenvaaralliseksi tai saav altion hyökkiiämään valtavalla arsenaalillaan heidän koskemaftomuuttaan ja arvokkuuttaan vastaan. Juuri siitä oli kysymys Venäjän armeijassa 8 .9.2002. Viisikymmentäneljä sotilasta antoi periksi ja yritti muuttaa maasta.
20. kaartin moottoroidun jalkaväen divisioonan harjoituskenttä sijaitsee Prudboin kylan liepeillä Volgogradin läänissä. 20004. armeijanosaston 2. jaoston miehet oli viety pysyvästä tukikohdastaan harjoituskentälle Prudboihin. Se oli poikkeuksellista: he saisivat koulutusta. Heidän isähahmonsa, komentavat upseerit kouluttaisivat heitä. Syytkuun 8. päivänä nämä isähahmot, everstiluutnantti Kolesnikov, majuri Sidaiev, majuri Artemijev, luutnantti Kadijev, luutnantti Korostylev, luutnantti Kobets ja aliluutnantti Pekov, päättivät kuitenkin suorittaa kuulustelun, joka ylitti heidän valtuutensa. Kun sotilaat olivat kerääntyneet paraatikentälle, heille kerrottiin,että seuraisi tutkinta sen selvittämiseksi, kuka oli varastanut taistelu- ja tiedustelutehtäviin käytettävän maihinnousuajoneuvon yön aikana harjoituskentältä.
Sotilaat vakuuttivat myöhemmin, että todellisuudessa kukaan ei ollut varastanuta joneuvoa. Se oli juuri siellä missä pitikin, divisioonan parkkipaikalla. Upseerit olivat yksinkertaisesti ikävystyneita. He olivat, juoneet päiväkausia, tunsivat todennäköisesti olonsa kurjaksi ja päättivät saada muuta ajateltavaa simputtamalla hiukan. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtui Kamyöinin harjoituskentällä. Sillä oli huono maine.
Ilmoituksen jälkeen ensimmäinen sotilaserä johdatettiin upseerien telttaan. Sinne joutuivat kaksi kersanttia ja kolme alokasta. Muiden käskettiin odottaa ulkona. Pian he kuulivat sotilastovereidensa huutavan ja vaikeroivan. Upseerit hakkasivat telttaan komennettuja. Sitten ensimmäinen erä heitettiin ulos. He kertoivat tovereilleen, että upseerit olivat lyöneet heitä pakaroille ja selkääin kenttäilapioiden varsilla sekä potkineet heitä mahaan ja kylkiluihin. Kuvaus oli tarpeeton, sillä pahoinpitelyn merkit olivat selvästi näkyvissä sotilaiden kehoissa.
Upseerit ilmoittivat pitävänsä tauon. Everstiluutnantti, kaksi majuria, kolme luutnanttia ja alialiluutnantti söisivät illallista. He ilmoittivat seuraavana vuorossa oleville sotilaille että jokainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnustaisi varastaneensa ajoneuvoa, hakattaisiin täsmälleen samalla tavalla kuin ne, jotka nyt kiemurtelivat nurmikolla heidän telttansa ulkopuolella. Ilmoitettuaan asiansa upseerit lähitivät syömään keittoa.
Entä sotilaat? He he eivät halunneet odottaa kuin lampaat ennen teurastusta. Siispä he häipyivät. He eivät ottaneet mukaansa vartiovuororossa olevia, koska vartiopaikan jättäminen on rikos, josta seuraa sotaoikeudenkäynti ja passitus rangaistuspataljoonaan, eivätkä kävelemään kykenemättömiä pahoinpitelyn uhreja. Sotilaat marssivat harjoituskentältä muodossa kohti Volgogradia. He marssivat koko matkan hyvässä järjestyksessä vilkkaan maantien reunassa, jota pitkin 20. divisioonan upseerit matkustivat edestakaisin. Yksikään ajoneuvo ei pysähtynyt. Kukaan ei tullut kysyneeksi, mihin sotilaat olivat menossa ilman upseeria, vastoin armeijan sääntöjä.
Sotilaat marssivat kunnes tuli pimeää. He paneutuivat makuulle maantien vieressä olevalle metsäikaistaleelle. Kukaan ei tullut etsimään heita siita huolimatta, että aterian jälkeen everstiluutnantti, kaksi majuria, kolme luutnanttia ja yksi aliluutnantti palasivat ruokasalista ja huomasivat merkittävän vajeen 2. jaoston joukoissa. Heilla ei juurikaan ollut enää komennettavia. Upseerit menivät vuoteeseen tietämättöminä sotilaiden olinpaikasta. Lain mukaan upseerit olivat henkilökohtaisesti vastuussa heistä. He olivat myös täysin tietoisia siitä, että Venäjiillä upseeria ei koskaan rangaista mistään, mitä on tapahtunut alokkaalle.
Aikaisin aamulla 9.9. nuo 54 sotilasta lähtivät jiilleen liikkeelle maantietä pitkin. Ja jälleen armeijan upseerit ajoivat välinpitämättömästi ohi. Tamä itsekunnioituksella siunattu sotilaiden erillisosasto marssi puolitoista päivää, eikä kukaan kaivannut heitä 20. divisioonassa. Slryskuun 9. päivän iltana he marssivat täysin avoimesti Volgogradiin. Miliisi tarkkaili heitä, mutta kukaan ei taaskaan ollut kiinnostunut heistä. Sotilaat marssivat kaupungin keskustaan. He marssivat suoraan Volgogradin läänin Äitien oikeuksien järjestön toimistolle jossa heille hankittiin nopeasti ruokaa sekä järjestettiin yösija. Järjestö otti yhteyden varuskuntasyyttäjän virastoon.
Aamulla nimettöminä pysytelleet henkilöt olivat soittaneet järjestön puheenjohtajalle pyytääkseen häntä "tarkastamaan toimitilansa". Puheenjohtaja oli paikalla muutamassa minuutissa. ulkopuolella oli pieniä sotilasajoneuvoja, joissa oli upseereja. He eivät esittäytyneet. Sotilaat olivat kadonneet. Upseereilta kysyttiin heidän vastausta ei saatu. Äitien oikeuksien järjestön tyontekijat saivat selville, että heidän tietojarjestelmäänsä, jossa oli tietoa 20. divisioonassa tehdyistä rikoksista, oli murtauduttu ja se oli stripattu. He löysivät maton alta sotilaan jättaman lapun, jossa luki, että he eivät tienneet, minne heita oltiin viemässä; heitä hakattiin ja he tarvitsivat apua.
Ei ole paljon lisättävää. upseerit alkoivat "kaivata" sotilaitaan harjoituskentällä vasta esimiesten soitettua. se tapahtui myöhään illalla 9.9. sen jälkeen, kun järjestö oli ottanut yhteytta lehdistöön volgogradissa, ja tieto omalle lomalle lähteneistä sotilaista oli jo tullut julkisuuteen radioaalloilla. Alueellinen esikunta vaati luonnollisesti upseereilta selitystä. Yön aikana Ätien oikeuksien järjestön luo oli ilmestynyt ajoneuvoja ja kaikki 54 sotilasta oli siirretry sotilaskomendantin toimiston vartiotupaan. Sitten heidät palautettiin osastoonsa niiden samojen upseerien valvonnassa, joiden simputus oli alun alkaen saanut sotilaat jättämään harjoituskentän.
Järjestö tiedusteli syytä volgogradin varuskunnansyyttäjältä, jonka velvollisuus on varmistaa, että varuskunnan osastoissa noudatetaan lakia. Syyttäjä vastasi silmää räpäyttämättä:
"Koska ne ovat meidän sotilaitamme."
"Meidän sotilaitamme" tarkoittaa "meidän orjiamme". venäjän armeijassa kaikki on entisellään. Perverssiä käsitystä "upseerin kunniasta" on suojeltava kaiken aikaa ja sillä on aina etusija alokkaan elämään ja arvokkuuteen nähden.
Venäjän armeijassa vallitsee iljettävä perinne, jonka mukaan sotilas on upseerin orja. Upseeri on aina oikeassa ja voi kohdella sotilasta mielensä mukaan. Armeijakäytäntöjen siviilikontrolli, josta puhuttiin paljon Jeltsinin kaudella ja josta laadittiin jopa lakiluonnos on kuollut ja kuopattu. Presidentti Putin jakaa armeijan perinteisen näkemyksen upseerien oikeuksista ja pitää siviilien harjoittamaaasevoimien tarkkailua täysin sopimattomana. Vapaaehtoiset toimijat ovat keränneet systemaattisesti tietoja 20004. osaston upseerien tekemistä rikoksista sotaoikeuden syyttäjänvirastoon, ensisijaisesti varuskunnansyyttäjälle, mutta myös jokaiselle korkeammassa asemassa olevalle aina Moskovassa sijaitsevaan pääsotaoikeuden syyttäjänvirastoon saakka, mutta mitään ei ole tapahtunut. Syyttäjänvirasto on päättänyt painaa koko asian villaisella.
*****************************************************************
Misa Nikolajev asui Moskovan läänissä. Hänen perheensä saattoi hänet armeijaan heinäkuussa 2001. Hänet lähetettiin rajavartiostoon, rajalla sijaitsevaan asemapaikkaan kymmenen tunnin lentomatkan päähän Moskovasta. Hän joutui saarelle Pienille Kuriileille. Juuri nämä saaret ovat suuresti hiertäneet venäläisiä ja japanilaisia poliitikkoja toisesta maailmansodasta lähtien.
Poliitikkojen väitellessä jonkun muun täytyy vartioida rajaa. Misa oli yksi vartijoista. Hän kesti vain kuusi kuukautta etuvartiossa Venäjän kaukoidässä, hän kuoli 22.12.2002. Syksyyn mennessä Misa oli jo kirjoittanut kotiin hälyttavia kirjeita huomattuaan vartalossaan märkiviä haavoja. Han pyysi perhettään lähettämäen laäkettä: "itse asiassa mitä tahansa lääkettä märkimiseen, jotain antiseptistä ainetta, sidetarpeita ja niin paljon laastaria kuin suinkin. Täällä ei ole mitään." Hänen vanhempansa lähettivät paketit mukisematta, tietoisina siitä, että armeijan rahat olivat vähissä ja ajatellen, että asiat eivät voineet olla niin huonosti - työskentelihän Misa edelleen kokkina armeijan keittiöissä. Vanhemmat olettivat, että hänta ei päästettäisi lähellekään ruuanvalmistusprosessia, jos hän olisi vakavasti sairas.
Misa valmisti silti edelleen aterioita joukoille, jopa silloinkin kun hänen ihonsa oli märkivien haavojen peitossa. Hänen ruumiinavauksensa suorittanut patologi kertoi, että onnettoman sotilaan kudokset sananmukaisesti repesivät auki skalpellin alla. 2000-luvun alussa venäläinen sotilas mätäni elävältä upseeriensa silmien alla, vailla minkäänlaista lääkärinhoitoa. Misan tappoi hänen esimiestensä täydellinen vastuuttomuus.
*******************************************************************
Dimitri Kiselev lahetettiin palvelukseen Istran kylaan, Moskovan lääniin. Venäjiilla sellaista komennusta pidetään onnenpotkuna. Han oli lahella Moskovaa, hänen moskovalaiset vanhempansa saattoivat vierailla poikansa luona ja taistella itsensä komentavan upseerin puheille, mikäli Dimitri tarvitsisi apua. Nyt ei ollut kysymys Kuriilien saarista. Se ei kuitenkaan pelastanut Dimitriä hänen rappioituneilta upseereiltaan.
Everstiluutnantti Aleksander Boronenkovilla, alokas Kiselevin komentavalla upseerilla, oli tuottoisa sivubisnes. Se ei ole mitenkiän tavatonta nyky-Venäjän armeijassa. Ihmiset turvautuvat kaikenlaisiin temppuihin, koska heidän palkkansa on surkea. Kyseinen everstiluutnantti teki kuitenkin vaihtokauppaa sotilailla. Istra on kakkoskotien datsa-yhdyskunta, ja Boronenkov myi sotilaansa läheisten maatilkkujen omistajille halvaksi työvoimaksi. Sotilaat tekivät työtä pelkiillä ruokapalkalla: heidan palkkansa meni suoraan komentavalle upseerille. Tällainen rahantekotapa ei tosiaankaan ole ainutlaatuista, sillä huijaus on levinnyt todella laajalle. Sotilaat "myydään" rikkaille ihmisille palkattomiksi työläisiksi, siis orjiksi, sotilaspalveluksensa ajaksi. Upseerit käyttävat tätä palkatonta työvoimaa "hyödyllisinä" pitämiensä ihmisten kanssa tehtäviin vaihtokauppoihin. Jos upseeri tarvitsee autonkorjaajaa mutta on rahaton, hän paimentaa muutaman sotilaan autokorjaamolle. He työskentelevät siellä palkatta niin kauan kuin korjaamo vaatii, ja vastapalveluksena upseeri saa autonsa korjattua.
Kesäkuun lopulla vuonna 2002 oli vastavärvätyn Dimitri Kiselevin vuoro joutua orjakaupan uhriksi. Alokas Kiselev lähetettiin rakentamaan taloa eräälle herra Karabutoville, Istran seudun puutarhanhoitoyhdistyksen Mirin jäsenelle. Alun perin Dimitri rakensi taloa, mutta sitten häntä ja seitsemää muuta värvättyä vaadittiin kaivamaan tontin pituinen syvä oja. 2. heinäkuuta, kello seitsemän illalla ojan seinät romahtivat haudaten alleen kolme poikaa, Dimitri heidän joukossaan. He tukehtuivat maa-aineksen alle. Hänen vanhempansa yrittivät saada everstiluutnantti Boronenkovin oikeuteen, mutta tämä onnistui livahtamaan kuin koira veräjästä. Everstiluutnantti tunsi monia "hyödyllisiä ihmisiä". Dimitri oli Kiselevien ainoa poika.
*******************************************************************
42839. armeijanosasto oli 28.2.2002 sijoitettuna Tsetseniaan lahelle Kalinovskajan kylää, paikkaan, jossa ei ollut taisteltu pitkään aikaan. "Papat" olivat juomassa itseään pöydän alle. Papat - pian reserviin kotiutettavat rivisotilat - ovat armeijan hirvittävin, murhaavin porukka. Illalla papoista tuntui, että vodka alkoi loppua, ja he käskivät ensimmäistä paikalle tullutta sotilasta, Juri Diatsenkoa, lähtemään kylaan ja "hankkimaan lisää ihan mistä haluat". Sotilas kieltaytyi. Oli hänen vuoronsa vahtia osaa ympärysvarustuksesta, eikä hänellä ollut oikeutta jättää asemapaikkaansa. Sitä paitsi, kuten hän huomautti, hänellä ei ollut rahaa. Papat käskivät häntä varastamaan jotain kylästä ja hankkimaan heidän vodkansa siten. Juri kieltäytyi.
He hakkasivaht äntä raa'asti viiteen asti aamulla ja alistivat hänet aina väilillä julmiin, iljettäviin nöyryytyksiin. He kastoivat lattiarätin vessanpönttöönja hieroivat saastan Jurin kasvoihin. He pakottivat hänet pesemään lattian ja hanen kumartuessaan he tunkivat vuorotellen mopin varren hänen peräaukkoonsa. Viimeistelläkseen "harjoitusrupeamansa", kuten he sitä kutsuivat, papat raahasivat Jurin kanttiiniin ja pakottivat hänet syömään kolmilitraisen astian puuroa. He löivat heti, jos hän yritti keskeyttää.
Missä upseerit olivat? Sinä yönä hekin joivat itseään tiedottomiksi ja olivat fyysisesti kyvyttömiä vastaamaan yhtään mistään. 29.8.2002 Juri Diatsenko löydettiin muonavarastosta noin kuudelta aamulla. Han oli hirttäytynyt.
*******************************************************************
Siperia ei ole Tsetsenia. Se on kaukana sodasta, mutta sekään ei auta. Valeri Putintsov, Tjumenin läänissä syntynyt poika, komennettiin Krasnojarskin alueelle palvelemaan strategisten ohjusjoukkojen eliittiosastoissa Uzurin kaupungissa. Hänen äitinsä Svetlana Putintsova oli riemuissaan. Koska he olivat tekemisissä planeetan uudenaikaisimpien ja vaarallisimpien aseiden kanssa, ohjusyksiköiden upseereja pidettiin armeijan sivistyneimpinä. Heidän ei uskottu ryyppäävän, pahoinpitelevän värvättyjä eikä laiminlyövän kurinpitoa. Pian Svetlana alkoi kuitenkin saada pojaltaan ahdistavia kirjeita, joissa tämä kertoi upseerien olevan "pelkkiä shakaaleja".
Valeri ei koskaan palannut äitinsä luo. Uzurin kasarmin upseerit olivat täysin holtittomia. Luutnantit ryöstivät sotilaat puhtaiksi nöyryyttäen jokaista, kuten Valeria, joka yritti sailyttaa arvokkuutensa. Hänen osastossa viettämänsä puolen vuoden aikana neljä sotilasta kannettiin pois arkussa, jokainen heistä oli alokas ja jokainen oli pahoinpidelty kuoliaaksi.
Upseerien ensimmäinen temppu oli Valerin asepuvun takavarikoiminen (sotilailla ei ole muuta vaatetusta kuin asepuku). He sanoivat Valerille, että hänen täytyy lunastaa se. He olettivat hänen kirjoittavan kotiin ja pyytävän kotiväkeä lähettämään pikaisesti rahaa. Valeri harasi vastaan. Hän tiesi äitinsä elävän hyvin vaatimattomissa oloissa vanhan, elakkeella olevan isoäidin, Valerin sisaren ja tämän pienen fyttären kanssa. Äidillä tuskin olisi varaa liihettää hänelle rahaa. Täman vuoksi Valeria hakattiin raa'asti yhä uudelleen. Lopulta hän sai tarpeekseen. Han kävi upseerien kimppuun ja joutui niskoittelusta vartiotupaan. Häntä syytettiin aiheettomasti paosta ja haavoitettiin vakavasti. Svedana Putintsova tuli levottomaksi ja soitti osaston komentavalle upseerille everstiluutnantti Butoville, joka kertoi osaavansa lyödä ihmisiä niin, ettei jaanyt mitään jälkiä. Svetlana jätti kaiken niille sijoilleen, lensi suoraan Uzuriin ja löysi poikansa kuolemankielissä
Tällä oli ampumahaavoja lantiossa, virtsarakossa, virtsanjohtimessa ja reisivaltimossa. Sairaalassa äitiä kiiskettiin etsimään verta verensiirtoa varten: "Nopeasti! Meille ei ole tääillä verta." Hänen odotettiin löytavan luovuttajia, vaikka hän oli yksin vieraassa kaupungissa. Hän ryntäsi takaisin armeijanosastoon pyytämään apua. Komentava upseeri kieltäytyi. Svetlana ravasi ympäiri kaupunkia yrittäen pelastaa poikansa. Hän epäonnistui. Verensiirtoa vaille jeenyt Valeri kuoli 27.2.2002. Yhdessä viimeisistä kirjeistään han oli kirjoittanut äidilleen: "En pahemmin odottanut apua upseereilta. He eivät pysty muuhun kuin nöyryyttämään ihmisiä."
*******************************************************************
Venäjän armeija on aina ollut yksi valtion peruspilareista. Tanakin päivänä se on tyypillisesti piikkilangan ympäröimä vankileiri, jossa maan nuoret kansalaiset ovat vangittuina ilman oikeudenkäyntiä. Siellä vallitsevat upseereiden säätämät vankilamaiset säännöt. Se on paikka, jossa "huussissa päälle kuseminen'
on koulutuksen perusmetodi. Tällä ilmauksella Putin kuvasi tapaa, jolla hän aikoi kohdella Venäjän sisäisiä vihollisia valtaan päästyään.
Saattaa olla, että tällainen asiaintila sopii presidentille oikein hyvin. Onhan hänellä everstiluutnantin epoletit ja kotona kaksi tytärtä, joiden ei koskaan tarvitse palvella armeijassa. Muut, asemansa turvin pikkukonnien lailla lain yläpuolella remuavaa upseerikastia lukuun ottamatta, se saa kuitenkin perin onnettomiksi. Tämä koskee etenkin poikalapsien vanhempia, joiden pojat ovat päässeet asevelvollisuusikään. Heilla ei ole aikaa odottaa niitä armeijan uudistuksia, joita on luvattu jo kauan, mutta joita poikkeuksetta lykataan yhe uudelleen. He pelkäävat päästää poikiaan pois kotoa, vain lähetettäviksi johonkin paikkaan, josta ei ole paluuta.
*******************************************************************
Ylläolevat ovat lainauksia Anna Politkovskajan kirjasta "Putinin Venäjä"
Ihmiset jättävät Venäjän, kun jääminen muuttuu hengenvaaralliseksi tai saav altion hyökkiiämään valtavalla arsenaalillaan heidän koskemaftomuuttaan ja arvokkuuttaan vastaan. Juuri siitä oli kysymys Venäjän armeijassa 8 .9.2002. Viisikymmentäneljä sotilasta antoi periksi ja yritti muuttaa maasta.
20. kaartin moottoroidun jalkaväen divisioonan harjoituskenttä sijaitsee Prudboin kylan liepeillä Volgogradin läänissä. 20004. armeijanosaston 2. jaoston miehet oli viety pysyvästä tukikohdastaan harjoituskentälle Prudboihin. Se oli poikkeuksellista: he saisivat koulutusta. Heidän isähahmonsa, komentavat upseerit kouluttaisivat heitä. Syytkuun 8. päivänä nämä isähahmot, everstiluutnantti Kolesnikov, majuri Sidaiev, majuri Artemijev, luutnantti Kadijev, luutnantti Korostylev, luutnantti Kobets ja aliluutnantti Pekov, päättivät kuitenkin suorittaa kuulustelun, joka ylitti heidän valtuutensa. Kun sotilaat olivat kerääntyneet paraatikentälle, heille kerrottiin,että seuraisi tutkinta sen selvittämiseksi, kuka oli varastanut taistelu- ja tiedustelutehtäviin käytettävän maihinnousuajoneuvon yön aikana harjoituskentältä.
Sotilaat vakuuttivat myöhemmin, että todellisuudessa kukaan ei ollut varastanuta joneuvoa. Se oli juuri siellä missä pitikin, divisioonan parkkipaikalla. Upseerit olivat yksinkertaisesti ikävystyneita. He olivat, juoneet päiväkausia, tunsivat todennäköisesti olonsa kurjaksi ja päättivät saada muuta ajateltavaa simputtamalla hiukan. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtui Kamyöinin harjoituskentällä. Sillä oli huono maine.
Ilmoituksen jälkeen ensimmäinen sotilaserä johdatettiin upseerien telttaan. Sinne joutuivat kaksi kersanttia ja kolme alokasta. Muiden käskettiin odottaa ulkona. Pian he kuulivat sotilastovereidensa huutavan ja vaikeroivan. Upseerit hakkasivat telttaan komennettuja. Sitten ensimmäinen erä heitettiin ulos. He kertoivat tovereilleen, että upseerit olivat lyöneet heitä pakaroille ja selkääin kenttäilapioiden varsilla sekä potkineet heitä mahaan ja kylkiluihin. Kuvaus oli tarpeeton, sillä pahoinpitelyn merkit olivat selvästi näkyvissä sotilaiden kehoissa.
Upseerit ilmoittivat pitävänsä tauon. Everstiluutnantti, kaksi majuria, kolme luutnanttia ja alialiluutnantti söisivät illallista. He ilmoittivat seuraavana vuorossa oleville sotilaille että jokainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnustaisi varastaneensa ajoneuvoa, hakattaisiin täsmälleen samalla tavalla kuin ne, jotka nyt kiemurtelivat nurmikolla heidän telttansa ulkopuolella. Ilmoitettuaan asiansa upseerit lähitivät syömään keittoa.
Entä sotilaat? He he eivät halunneet odottaa kuin lampaat ennen teurastusta. Siispä he häipyivät. He eivät ottaneet mukaansa vartiovuororossa olevia, koska vartiopaikan jättäminen on rikos, josta seuraa sotaoikeudenkäynti ja passitus rangaistuspataljoonaan, eivätkä kävelemään kykenemättömiä pahoinpitelyn uhreja. Sotilaat marssivat harjoituskentältä muodossa kohti Volgogradia. He marssivat koko matkan hyvässä järjestyksessä vilkkaan maantien reunassa, jota pitkin 20. divisioonan upseerit matkustivat edestakaisin. Yksikään ajoneuvo ei pysähtynyt. Kukaan ei tullut kysyneeksi, mihin sotilaat olivat menossa ilman upseeria, vastoin armeijan sääntöjä.
Sotilaat marssivat kunnes tuli pimeää. He paneutuivat makuulle maantien vieressä olevalle metsäikaistaleelle. Kukaan ei tullut etsimään heita siita huolimatta, että aterian jälkeen everstiluutnantti, kaksi majuria, kolme luutnanttia ja yksi aliluutnantti palasivat ruokasalista ja huomasivat merkittävän vajeen 2. jaoston joukoissa. Heilla ei juurikaan ollut enää komennettavia. Upseerit menivät vuoteeseen tietämättöminä sotilaiden olinpaikasta. Lain mukaan upseerit olivat henkilökohtaisesti vastuussa heistä. He olivat myös täysin tietoisia siitä, että Venäjiillä upseeria ei koskaan rangaista mistään, mitä on tapahtunut alokkaalle.
Aikaisin aamulla 9.9. nuo 54 sotilasta lähtivät jiilleen liikkeelle maantietä pitkin. Ja jälleen armeijan upseerit ajoivat välinpitämättömästi ohi. Tamä itsekunnioituksella siunattu sotilaiden erillisosasto marssi puolitoista päivää, eikä kukaan kaivannut heitä 20. divisioonassa. Slryskuun 9. päivän iltana he marssivat täysin avoimesti Volgogradiin. Miliisi tarkkaili heitä, mutta kukaan ei taaskaan ollut kiinnostunut heistä. Sotilaat marssivat kaupungin keskustaan. He marssivat suoraan Volgogradin läänin Äitien oikeuksien järjestön toimistolle jossa heille hankittiin nopeasti ruokaa sekä järjestettiin yösija. Järjestö otti yhteyden varuskuntasyyttäjän virastoon.
Aamulla nimettöminä pysytelleet henkilöt olivat soittaneet järjestön puheenjohtajalle pyytääkseen häntä "tarkastamaan toimitilansa". Puheenjohtaja oli paikalla muutamassa minuutissa. ulkopuolella oli pieniä sotilasajoneuvoja, joissa oli upseereja. He eivät esittäytyneet. Sotilaat olivat kadonneet. Upseereilta kysyttiin heidän vastausta ei saatu. Äitien oikeuksien järjestön tyontekijat saivat selville, että heidän tietojarjestelmäänsä, jossa oli tietoa 20. divisioonassa tehdyistä rikoksista, oli murtauduttu ja se oli stripattu. He löysivät maton alta sotilaan jättaman lapun, jossa luki, että he eivät tienneet, minne heita oltiin viemässä; heitä hakattiin ja he tarvitsivat apua.
Ei ole paljon lisättävää. upseerit alkoivat "kaivata" sotilaitaan harjoituskentällä vasta esimiesten soitettua. se tapahtui myöhään illalla 9.9. sen jälkeen, kun järjestö oli ottanut yhteytta lehdistöön volgogradissa, ja tieto omalle lomalle lähteneistä sotilaista oli jo tullut julkisuuteen radioaalloilla. Alueellinen esikunta vaati luonnollisesti upseereilta selitystä. Yön aikana Ätien oikeuksien järjestön luo oli ilmestynyt ajoneuvoja ja kaikki 54 sotilasta oli siirretry sotilaskomendantin toimiston vartiotupaan. Sitten heidät palautettiin osastoonsa niiden samojen upseerien valvonnassa, joiden simputus oli alun alkaen saanut sotilaat jättämään harjoituskentän.
Järjestö tiedusteli syytä volgogradin varuskunnansyyttäjältä, jonka velvollisuus on varmistaa, että varuskunnan osastoissa noudatetaan lakia. Syyttäjä vastasi silmää räpäyttämättä:
"Koska ne ovat meidän sotilaitamme."
"Meidän sotilaitamme" tarkoittaa "meidän orjiamme". venäjän armeijassa kaikki on entisellään. Perverssiä käsitystä "upseerin kunniasta" on suojeltava kaiken aikaa ja sillä on aina etusija alokkaan elämään ja arvokkuuteen nähden.
Venäjän armeijassa vallitsee iljettävä perinne, jonka mukaan sotilas on upseerin orja. Upseeri on aina oikeassa ja voi kohdella sotilasta mielensä mukaan. Armeijakäytäntöjen siviilikontrolli, josta puhuttiin paljon Jeltsinin kaudella ja josta laadittiin jopa lakiluonnos on kuollut ja kuopattu. Presidentti Putin jakaa armeijan perinteisen näkemyksen upseerien oikeuksista ja pitää siviilien harjoittamaaasevoimien tarkkailua täysin sopimattomana. Vapaaehtoiset toimijat ovat keränneet systemaattisesti tietoja 20004. osaston upseerien tekemistä rikoksista sotaoikeuden syyttäjänvirastoon, ensisijaisesti varuskunnansyyttäjälle, mutta myös jokaiselle korkeammassa asemassa olevalle aina Moskovassa sijaitsevaan pääsotaoikeuden syyttäjänvirastoon saakka, mutta mitään ei ole tapahtunut. Syyttäjänvirasto on päättänyt painaa koko asian villaisella.
*****************************************************************
Misa Nikolajev asui Moskovan läänissä. Hänen perheensä saattoi hänet armeijaan heinäkuussa 2001. Hänet lähetettiin rajavartiostoon, rajalla sijaitsevaan asemapaikkaan kymmenen tunnin lentomatkan päähän Moskovasta. Hän joutui saarelle Pienille Kuriileille. Juuri nämä saaret ovat suuresti hiertäneet venäläisiä ja japanilaisia poliitikkoja toisesta maailmansodasta lähtien.
Poliitikkojen väitellessä jonkun muun täytyy vartioida rajaa. Misa oli yksi vartijoista. Hän kesti vain kuusi kuukautta etuvartiossa Venäjän kaukoidässä, hän kuoli 22.12.2002. Syksyyn mennessä Misa oli jo kirjoittanut kotiin hälyttavia kirjeita huomattuaan vartalossaan märkiviä haavoja. Han pyysi perhettään lähettämäen laäkettä: "itse asiassa mitä tahansa lääkettä märkimiseen, jotain antiseptistä ainetta, sidetarpeita ja niin paljon laastaria kuin suinkin. Täällä ei ole mitään." Hänen vanhempansa lähettivät paketit mukisematta, tietoisina siitä, että armeijan rahat olivat vähissä ja ajatellen, että asiat eivät voineet olla niin huonosti - työskentelihän Misa edelleen kokkina armeijan keittiöissä. Vanhemmat olettivat, että hänta ei päästettäisi lähellekään ruuanvalmistusprosessia, jos hän olisi vakavasti sairas.
Misa valmisti silti edelleen aterioita joukoille, jopa silloinkin kun hänen ihonsa oli märkivien haavojen peitossa. Hänen ruumiinavauksensa suorittanut patologi kertoi, että onnettoman sotilaan kudokset sananmukaisesti repesivät auki skalpellin alla. 2000-luvun alussa venäläinen sotilas mätäni elävältä upseeriensa silmien alla, vailla minkäänlaista lääkärinhoitoa. Misan tappoi hänen esimiestensä täydellinen vastuuttomuus.
*******************************************************************
Dimitri Kiselev lahetettiin palvelukseen Istran kylaan, Moskovan lääniin. Venäjiilla sellaista komennusta pidetään onnenpotkuna. Han oli lahella Moskovaa, hänen moskovalaiset vanhempansa saattoivat vierailla poikansa luona ja taistella itsensä komentavan upseerin puheille, mikäli Dimitri tarvitsisi apua. Nyt ei ollut kysymys Kuriilien saarista. Se ei kuitenkaan pelastanut Dimitriä hänen rappioituneilta upseereiltaan.
Everstiluutnantti Aleksander Boronenkovilla, alokas Kiselevin komentavalla upseerilla, oli tuottoisa sivubisnes. Se ei ole mitenkiän tavatonta nyky-Venäjän armeijassa. Ihmiset turvautuvat kaikenlaisiin temppuihin, koska heidän palkkansa on surkea. Kyseinen everstiluutnantti teki kuitenkin vaihtokauppaa sotilailla. Istra on kakkoskotien datsa-yhdyskunta, ja Boronenkov myi sotilaansa läheisten maatilkkujen omistajille halvaksi työvoimaksi. Sotilaat tekivät työtä pelkiillä ruokapalkalla: heidan palkkansa meni suoraan komentavalle upseerille. Tällainen rahantekotapa ei tosiaankaan ole ainutlaatuista, sillä huijaus on levinnyt todella laajalle. Sotilaat "myydään" rikkaille ihmisille palkattomiksi työläisiksi, siis orjiksi, sotilaspalveluksensa ajaksi. Upseerit käyttävat tätä palkatonta työvoimaa "hyödyllisinä" pitämiensä ihmisten kanssa tehtäviin vaihtokauppoihin. Jos upseeri tarvitsee autonkorjaajaa mutta on rahaton, hän paimentaa muutaman sotilaan autokorjaamolle. He työskentelevät siellä palkatta niin kauan kuin korjaamo vaatii, ja vastapalveluksena upseeri saa autonsa korjattua.
Kesäkuun lopulla vuonna 2002 oli vastavärvätyn Dimitri Kiselevin vuoro joutua orjakaupan uhriksi. Alokas Kiselev lähetettiin rakentamaan taloa eräälle herra Karabutoville, Istran seudun puutarhanhoitoyhdistyksen Mirin jäsenelle. Alun perin Dimitri rakensi taloa, mutta sitten häntä ja seitsemää muuta värvättyä vaadittiin kaivamaan tontin pituinen syvä oja. 2. heinäkuuta, kello seitsemän illalla ojan seinät romahtivat haudaten alleen kolme poikaa, Dimitri heidän joukossaan. He tukehtuivat maa-aineksen alle. Hänen vanhempansa yrittivät saada everstiluutnantti Boronenkovin oikeuteen, mutta tämä onnistui livahtamaan kuin koira veräjästä. Everstiluutnantti tunsi monia "hyödyllisiä ihmisiä". Dimitri oli Kiselevien ainoa poika.
*******************************************************************
42839. armeijanosasto oli 28.2.2002 sijoitettuna Tsetseniaan lahelle Kalinovskajan kylää, paikkaan, jossa ei ollut taisteltu pitkään aikaan. "Papat" olivat juomassa itseään pöydän alle. Papat - pian reserviin kotiutettavat rivisotilat - ovat armeijan hirvittävin, murhaavin porukka. Illalla papoista tuntui, että vodka alkoi loppua, ja he käskivät ensimmäistä paikalle tullutta sotilasta, Juri Diatsenkoa, lähtemään kylaan ja "hankkimaan lisää ihan mistä haluat". Sotilas kieltaytyi. Oli hänen vuoronsa vahtia osaa ympärysvarustuksesta, eikä hänellä ollut oikeutta jättää asemapaikkaansa. Sitä paitsi, kuten hän huomautti, hänellä ei ollut rahaa. Papat käskivät häntä varastamaan jotain kylästä ja hankkimaan heidän vodkansa siten. Juri kieltäytyi.
He hakkasivaht äntä raa'asti viiteen asti aamulla ja alistivat hänet aina väilillä julmiin, iljettäviin nöyryytyksiin. He kastoivat lattiarätin vessanpönttöönja hieroivat saastan Jurin kasvoihin. He pakottivat hänet pesemään lattian ja hanen kumartuessaan he tunkivat vuorotellen mopin varren hänen peräaukkoonsa. Viimeistelläkseen "harjoitusrupeamansa", kuten he sitä kutsuivat, papat raahasivat Jurin kanttiiniin ja pakottivat hänet syömään kolmilitraisen astian puuroa. He löivat heti, jos hän yritti keskeyttää.
Missä upseerit olivat? Sinä yönä hekin joivat itseään tiedottomiksi ja olivat fyysisesti kyvyttömiä vastaamaan yhtään mistään. 29.8.2002 Juri Diatsenko löydettiin muonavarastosta noin kuudelta aamulla. Han oli hirttäytynyt.
*******************************************************************
Siperia ei ole Tsetsenia. Se on kaukana sodasta, mutta sekään ei auta. Valeri Putintsov, Tjumenin läänissä syntynyt poika, komennettiin Krasnojarskin alueelle palvelemaan strategisten ohjusjoukkojen eliittiosastoissa Uzurin kaupungissa. Hänen äitinsä Svetlana Putintsova oli riemuissaan. Koska he olivat tekemisissä planeetan uudenaikaisimpien ja vaarallisimpien aseiden kanssa, ohjusyksiköiden upseereja pidettiin armeijan sivistyneimpinä. Heidän ei uskottu ryyppäävän, pahoinpitelevän värvättyjä eikä laiminlyövän kurinpitoa. Pian Svetlana alkoi kuitenkin saada pojaltaan ahdistavia kirjeita, joissa tämä kertoi upseerien olevan "pelkkiä shakaaleja".
Valeri ei koskaan palannut äitinsä luo. Uzurin kasarmin upseerit olivat täysin holtittomia. Luutnantit ryöstivät sotilaat puhtaiksi nöyryyttäen jokaista, kuten Valeria, joka yritti sailyttaa arvokkuutensa. Hänen osastossa viettämänsä puolen vuoden aikana neljä sotilasta kannettiin pois arkussa, jokainen heistä oli alokas ja jokainen oli pahoinpidelty kuoliaaksi.
Upseerien ensimmäinen temppu oli Valerin asepuvun takavarikoiminen (sotilailla ei ole muuta vaatetusta kuin asepuku). He sanoivat Valerille, että hänen täytyy lunastaa se. He olettivat hänen kirjoittavan kotiin ja pyytävän kotiväkeä lähettämään pikaisesti rahaa. Valeri harasi vastaan. Hän tiesi äitinsä elävän hyvin vaatimattomissa oloissa vanhan, elakkeella olevan isoäidin, Valerin sisaren ja tämän pienen fyttären kanssa. Äidillä tuskin olisi varaa liihettää hänelle rahaa. Täman vuoksi Valeria hakattiin raa'asti yhä uudelleen. Lopulta hän sai tarpeekseen. Han kävi upseerien kimppuun ja joutui niskoittelusta vartiotupaan. Häntä syytettiin aiheettomasti paosta ja haavoitettiin vakavasti. Svedana Putintsova tuli levottomaksi ja soitti osaston komentavalle upseerille everstiluutnantti Butoville, joka kertoi osaavansa lyödä ihmisiä niin, ettei jaanyt mitään jälkiä. Svetlana jätti kaiken niille sijoilleen, lensi suoraan Uzuriin ja löysi poikansa kuolemankielissä
Tällä oli ampumahaavoja lantiossa, virtsarakossa, virtsanjohtimessa ja reisivaltimossa. Sairaalassa äitiä kiiskettiin etsimään verta verensiirtoa varten: "Nopeasti! Meille ei ole tääillä verta." Hänen odotettiin löytavan luovuttajia, vaikka hän oli yksin vieraassa kaupungissa. Hän ryntäsi takaisin armeijanosastoon pyytämään apua. Komentava upseeri kieltäytyi. Svetlana ravasi ympäiri kaupunkia yrittäen pelastaa poikansa. Hän epäonnistui. Verensiirtoa vaille jeenyt Valeri kuoli 27.2.2002. Yhdessä viimeisistä kirjeistään han oli kirjoittanut äidilleen: "En pahemmin odottanut apua upseereilta. He eivät pysty muuhun kuin nöyryyttämään ihmisiä."
*******************************************************************
Venäjän armeija on aina ollut yksi valtion peruspilareista. Tanakin päivänä se on tyypillisesti piikkilangan ympäröimä vankileiri, jossa maan nuoret kansalaiset ovat vangittuina ilman oikeudenkäyntiä. Siellä vallitsevat upseereiden säätämät vankilamaiset säännöt. Se on paikka, jossa "huussissa päälle kuseminen'
on koulutuksen perusmetodi. Tällä ilmauksella Putin kuvasi tapaa, jolla hän aikoi kohdella Venäjän sisäisiä vihollisia valtaan päästyään.
Saattaa olla, että tällainen asiaintila sopii presidentille oikein hyvin. Onhan hänellä everstiluutnantin epoletit ja kotona kaksi tytärtä, joiden ei koskaan tarvitse palvella armeijassa. Muut, asemansa turvin pikkukonnien lailla lain yläpuolella remuavaa upseerikastia lukuun ottamatta, se saa kuitenkin perin onnettomiksi. Tämä koskee etenkin poikalapsien vanhempia, joiden pojat ovat päässeet asevelvollisuusikään. Heilla ei ole aikaa odottaa niitä armeijan uudistuksia, joita on luvattu jo kauan, mutta joita poikkeuksetta lykataan yhe uudelleen. He pelkäävat päästää poikiaan pois kotoa, vain lähetettäviksi johonkin paikkaan, josta ei ole paluuta.
*******************************************************************
Ylläolevat ovat lainauksia Anna Politkovskajan kirjasta "Putinin Venäjä"
D
Deleted member 266
Guest
Miten muuten on mahtanut onnistua se, että Gennadi Nikolajevitš Timtšenko on saanut Suomen kansalaisuuden?
Itse en kyllä tiedä enään mitä tavoitetta ajaisin. Tahtoisinko Venäjän kumppaniksi rakentamaan Jäämeren liittoa, vai haluaisinko hajoittaa Venäjän pieniin itsenäisiin valtioihin.
Alunperin ajattelin, että Venäjä olisi vahva kumppani ja liittolainen puskurina holtittoman saastuttamisen takia Kiinassa alkavaa välienselvittelyä vastaan. Nyt, kun Venäjä onkin asettunut vastakkainasetteluun länsimaiden kanssa olenkin alkanut pohtia pitäisikö Venäjä hajottaa pienempiin valtioihin, että sillä ei olisi enään ison karhun voimia. Toisaalta Venäjän hajottaminen voisi palvella Kiinan etuja sen aktivoituessa ottamaan paloja hajoavasta Venäjästä. Eli Venäjän hajottaminen auttaisikin Kiinaa valtaamaan stan-maat ja Siperian ja pääsemään lähemmäksi Eurooppaa.
Alunperin ajattelin, että Venäjä olisi vahva kumppani ja liittolainen puskurina holtittoman saastuttamisen takia Kiinassa alkavaa välienselvittelyä vastaan. Nyt, kun Venäjä onkin asettunut vastakkainasetteluun länsimaiden kanssa olenkin alkanut pohtia pitäisikö Venäjä hajottaa pienempiin valtioihin, että sillä ei olisi enään ison karhun voimia. Toisaalta Venäjän hajottaminen voisi palvella Kiinan etuja sen aktivoituessa ottamaan paloja hajoavasta Venäjästä. Eli Venäjän hajottaminen auttaisikin Kiinaa valtaamaan stan-maat ja Siperian ja pääsemään lähemmäksi Eurooppaa.
Viimeksi muokattu:
Minuteman
Eversti
Alueiden Venäjää tai ainakin joidenkin alueiden irtaantumista Venäjästä pidetään Venäjän oppositiopiireissä täysin mahdollisena skenariona. Monet alkuperäisistä Neuvostotasavalloista kun oli määritelty etnisten rajojen mukaan, rajojen jotka monesti noudattivat historiallisisa valtiorajoja. Ukraina ja Valko-Venäjä onnistuivat irtautumaan Moskovan imperiumista mutta rajojen vangiksi jäi monta muutakin aluetta joilla elää edelleen vahva itsenäistymishenki.
Suomalaisten kannalta hyvin mielenkiintoinen on yksi Neuvostoliiton perustajatasavalloista eli Karjalan Sosialistinen Neuvostotasavalta. Ilman Stalinin puhdistuksia meillä saattaisi olla rajan pinnassa hyvin itsenäistymishaluista porukkaa.
Jännä juttu muuten, Venäjän alueella isovenäläiset ovat ainoa kansa jolla ei ole omaa aluetta tai "kotimaata".
Suomalaisten kannalta hyvin mielenkiintoinen on yksi Neuvostoliiton perustajatasavalloista eli Karjalan Sosialistinen Neuvostotasavalta. Ilman Stalinin puhdistuksia meillä saattaisi olla rajan pinnassa hyvin itsenäistymishaluista porukkaa.
Jännä juttu muuten, Venäjän alueella isovenäläiset ovat ainoa kansa jolla ei ole omaa aluetta tai "kotimaata".
Jeltsinin aikaan joku venäläisälymystön ryhmä piirsi joitain alueisiin liittyviä karttoja: itsenäisiä palikoita, joita hallitsee joku mafiapäällikkö kussakin.
Suomalaisten kannalta Karjalan tasavalta osoitti itsenäistymishalujaan Heimosotien aikaan. Taisi olla pieni yllätys se, ettei se kansa oikein ymmärtänytkään miekkalähetyksen päälle....Stalinin puhdistukset osuivat tarkimmin juuri siihen samisjengiin eli kommunisteihin. Tavon tallaajat selvisivät suht vähillä. Stalinin vainoista kertova kirjallisuus jättää aika usein kertomatta juuri tämän: Stalinin vainot osuivat juuri siihen jengiin, joka oli Stalinin omaa väkeä. Viimeisin, jonka luin, kertoi 250 sivua sitä tuskaa....unohtaen juuri sen, että tämäkin puhdistuksen kouriin joutunut perhekunta malttoi aivan hyvin katsoa sivusta sitä, kun viikate osui "muihin". Tragedia alkoi vasta, kun sirppi pyyhkäisi omaan nilkkaan. Ja sitten 60 vuotta myöhemmin sivulauseessa jo käsitellään sitäkin, että tämä Stalinin lapasessa oleva syöttiläsjoukko, silloinen eliitti, itseasiassa tasoitti tien hirmutöihin keskittymällä joutilaaseen loiselämäänsä, vodkan juomiseen ja ristiinnaintiin, laput silmillä tiukasti, vaikka "ystäviä ja samiksia" jo katosi täysillä. Pöyristyttävin piirre monissa kirjoissa on se, että neuvostokansan hätää ei kosketella oikeastaan lainkaan. Itketään vain sitä, että se oma etuoikeutettu kommarinelämä joutui luokalle.
Näistä putsatuista tuskin olisi ollut Suomen asioiden ajajiksi.
Pakko ajatella, että kuinka vaikeaa olisi sotatilassa houkutella ryssä sotilaita antautumaan, jos niiden kohtelu on tuollaista? Samalla pitää sanoa, että itse ei kannata antautua, jos ne kohtelee tuolla tavalla omia sotilaita, niin miten ne kohtelee vankeja? Ja jälleen, meillä on syytä puolustaa maatamme, häviämisen hinta on hirvittävä.
Minuteman
Eversti
Venäjällä kutsuntojen välttely on kansallisurheilua eikä läpikorruptoituneessa maassa ole mikään ongelma hankkia lääkärintodistus jossa todetaan palvelukseen kelpaamattomuus. Taitaa olla myös niin että yliopisto-opiskelijat välttyvät automaattisesti asevelvollisuudelta, heille annetaan muistaakseni jonkinmoinen koulutus + upseerin arvo reservissä opintojen sivussa. Kutsuntoihin tulee sitten pahnanpohjimmaisia joille monille armeija on vaihtoehto kadulle tai vankilalle. Näistäkin kolmannes raakataan palvelukseen kelpaamattomiksi sairauksien (ml. lääkeresistanssi tuberkuloosi ja AIDS) sekä huume- tai mielenterveysongelmien vuoksi.
Melkoinen osa venäläisistä varusmiehistä ei edes hipaise minkäänlaista ampuma-asetta palveluksen aikana, aseisiin koulutetaan vain taistelujoukkoja ja erilaisiin huolto- ja ylläpitohommiin "koulutettavat" viettävät suuren osan ajastaan ylläkuvatuissa orjatöissä.
Ammattisotilaan uralle valmistaviin sotilasoppilaitoksiin pyrkii köyhien perheiden ylijäämäpoikia ruoan ja nukkumapaikan toivossa ja niihin sijoitetaan myös paljon orpokotien ja muiden laitosten kasvatteja. Hävikki näissäkin on kova, monet vastavalmistuneet upseerin valtakirjan saaneet urasotilaat jättävät esimiehilleen ihmeteltäviksi lääkärintodistuksen joka siirtää haltijansa suoraan sotilaseläkkeen piiriin. Uusi ura urkenee erilaisissa turvallisuusalan hommissa, lain kummallakin puolella.
Venäjällä ei ole osoittaa asuntoa kaikille ammattisotilailleen. Perheen perustamisen voi miltei unohtaa. Avioliittomarkkinoilla ammattisotilaat eivät ole enää kysyttyä materiaalia. Ydinaseiden ja ydinreaktoreitten kanssa työskenteleviä (mm. sukellusvenemiehet) suorastaan kaihdetaan säteilyn oletettujen vaikutusten vuoksi. Taisteluissa fyysisesti tai psyykkisesti vammautuneet jätetään käytännössä heitteille, yleensä elämä loppuu lyhyeen joko alkoholismin, väkivallan tai näiden yhdistelmän ansiosta. Venäjän armeija tuottaa massatuotantona väkivaltaisia päihdeongelmaisia potentiaalisia tappajia.
Melkoinen osa venäläisistä varusmiehistä ei edes hipaise minkäänlaista ampuma-asetta palveluksen aikana, aseisiin koulutetaan vain taistelujoukkoja ja erilaisiin huolto- ja ylläpitohommiin "koulutettavat" viettävät suuren osan ajastaan ylläkuvatuissa orjatöissä.
Ammattisotilaan uralle valmistaviin sotilasoppilaitoksiin pyrkii köyhien perheiden ylijäämäpoikia ruoan ja nukkumapaikan toivossa ja niihin sijoitetaan myös paljon orpokotien ja muiden laitosten kasvatteja. Hävikki näissäkin on kova, monet vastavalmistuneet upseerin valtakirjan saaneet urasotilaat jättävät esimiehilleen ihmeteltäviksi lääkärintodistuksen joka siirtää haltijansa suoraan sotilaseläkkeen piiriin. Uusi ura urkenee erilaisissa turvallisuusalan hommissa, lain kummallakin puolella.
Venäjällä ei ole osoittaa asuntoa kaikille ammattisotilailleen. Perheen perustamisen voi miltei unohtaa. Avioliittomarkkinoilla ammattisotilaat eivät ole enää kysyttyä materiaalia. Ydinaseiden ja ydinreaktoreitten kanssa työskenteleviä (mm. sukellusvenemiehet) suorastaan kaihdetaan säteilyn oletettujen vaikutusten vuoksi. Taisteluissa fyysisesti tai psyykkisesti vammautuneet jätetään käytännössä heitteille, yleensä elämä loppuu lyhyeen joko alkoholismin, väkivallan tai näiden yhdistelmän ansiosta. Venäjän armeija tuottaa massatuotantona väkivaltaisia päihdeongelmaisia potentiaalisia tappajia.
Minuteman
Eversti
Muistan lukeneeni että osittain järjestelmällisten suomalaiskommunistien johtama Karjalan Neuvostotasavalta osoitti niin hyviä menestyksen ja kehityksen merkkejä että se herätti kateutta ja katkeruutta muissa tasavalloissa. Ja tietysti Stalin huolestui moisesta kyvykkyydesta. Tämän takia Karjalassa toimeenpantiin jotain joka saattaisi nykypäivinä täyttää kansanmurhan kautta etnisen puhdistuksen tunnusmerkit.
Neuvostoliitolla taisi olla vakiintunut käytäntö järkyttää väestönsiirroilla alueittensa etnistä tasapainoa niin ettei missään pääsisi syntymään "vääränalista" kansallistunnetta. Krimin tataarit esimerkiksi saattaisivat olla hiukkasen eri mieltä Putinin kanssa Krimin omistuksesta.