JR49
Respected Leader
Juu, liian pitkiä syöksyjä liian pystyssä ja taistelupanssarin tuhoamisen yrittämistä etusektorista kevyellä singolla
.Mutta olen samaa mieltä tunnelmasta. Tuli olo, että haluan vielä kerran ampua KvKK 62:lla
1980-luvun SA
- Viestiketjun aloittaja Hallinkorva
- Aloitus PVM
.Mutta olen samaa mieltä tunnelmasta. Tuli olo, että haluan vielä kerran ampua KvKK 62:lla
Hallinkorva
Ylipäällikkö
Olen ollut sulkemassa tätä polkua. Olisi jatkoa ajatellen (jos tämä nousee esiin) kiva löytää joku oikein jämäkkä pohjatieto. Luotan yleisesti Old Boyn näkemykseen ja saamaansa tietoon a priori, mutta se jää "suulliseksi sopimukseksi".
Miten tunnelissa lainkaan voisi työskennellä kolmen vuoden ajan, jos pohjavesi on este liikkumiselle? Se tiedetään, että syyssateet tuottivat rakennusvaiheessa ongelmia.
D
Deleted member 2762
Guest
Tuon innoittamana kaivoin RUK:n kurssivideon esille, ai että kun pääsi fiiliksiinJuu, liian pitkiä syöksyjä liian pystyssä ja taistelupanssarin tuhoamisen yrittämistä etusektorista kevyellä singolla
Mutta olen samaa mieltä tunnelmasta. Tuli olo, että haluan vielä kerran ampua KvKK 62:lla
Vielä kun sai mukaan vhs-laadun kuvan, niin melkein tippa tuli simmuun 
Sama juttu Upiniemessä 98. Sotilasmestarin Dobermannille tehtiin lomailmoituksia. Iltavapailta
känniset ryhmänjohtajat käskyttävä pihalle keskellä yötä.
Komppanian kapiaiset kunnostautuneet urallaan.
Joukkueenjohtaja oli vuosia erikoistoimintaosaston
päällikkö, komppanianpäällikkö paininut uutisten mukaan Afrikassa puolalaisten kanssa. Ja sotilasmestari oli sitten legenda muuten. Mökiltä löytyi varusteita pienelle armeijalle. Järven vastarannalla naapurit saivat rantaveteen maximin suihkuja. Komppanian varapäällikkö näyttää olevan tänä päivänä kommodori.
en ihan varma ole mitä haet samanlaisilla muistoilla, mutta eiköhän ne panssariprikaatin osalta ole yhteneväisiä tai ainakin samaa juurta.Minä en ole käynyt Panssarikoulua, onnistuin tippumaan kyydistä sijalla viisi, kun neljä komppaniasta lähti RUK:iin.
Tosin en ollut siitä kovin pahoillani, sillä olin hakenut vapaaehtoisena nimenomaan panssariin.
Meillähän peruskoulutuskauden jälkeen osa porukasta siirtyi RAUK:iin ja heistä tuli PsvP:n panssarijääkärien ryhmäjohtaijia. Nämä kaverit siis myös toimivat psv-komppanian alokkaiden alikessuina. Näistä tietenkin osa lähti Panssarikouluun. Suoritin merkittävän torjuntataistelun komppanianpäällikön toimistossa, että en joutunut tähän 'ryhmänjohtaja'- RAUK:iin, sehän olisi vesittänyt panssarimiesurani aivan karmealla tavalla, ja myös vaunumiehet kävivät RAUKin, mutta varsin erilaisen.
Merkittävä osa komppaniaa jaettiin samassa yhteydessä ties minne varusvarastoille läheteiksi, keittiöille niin omaan prikaatiin, kuin muualle.
Komppaniaan jäävistä muodostettiin taisteluvaunuosasto, joka pääsi opiskelemaan vaunun tekniikkaa sekä myöhemmin ajamista, johtamista yms.
Tämä oli RAUK, josta sitten muodostui vaunujen miehistö; kaikki vaunumiehet siis olivat samaa porukkaa ja käyneet suurinpiirtein saman koulutuksen. Samalle kurssille osallistui myös PsvK :n ulkopuolelta miehiä lähinnä pioneerivaunuihin.
Toinen samanlainen porukka oli kevytvaunuosasto, joka harjoitteli vastaavasti BTR-50 kalustolla, ja siellä oli ulkopuolelta tulleita mm. ps-viestikomppaniasta.
Näiden lisäksi oli asentajakurssi ja komppaniaan jäi luonnollisesti myös automiehet.
Kun RAUK vaihe oli ohi, meille jaettiin omat vaunut, ja siis samalla muodostuivat vaunujen miehistöt ja joukkueet, vain joukkueenjohtajat puuttuivat(kun olivat Panssarikoulussa). Sitten aloitettiin taisteluharjoitukset. Ja niitä olikin paljon.
NL oli myydessään vaunukalustoa, myynyt koko paketin, johon kuului myös koulutusmateriaali. Niinpä olimme päässeet paneutumaan myös NL.n panssariaseen taktiikkaan, viestiverkon toimintaan, joukkojen rakenteeseen ja muuhun sellaiseen. NL:n panssariase oli tietysti lukumäärältään valtava, mutta varmaankin juuri tästä syystä erittäin kaavamainen. Mieleen on jäänyt mm. vaunujoukkueen suorittama etäisyyden mittaaminen kolmiomittauksella kakkos- ja kolmosvaunujen avulla. Tämä tietenkin edellyttää että kanta on tarkkaan tiedossa, ja huomattavan kaavamaista toimintaa vaunujoukkueelta. Vaunujoukkojen viestintä oli samoin erittäin kaavamaista ja hidasta toistoineen ja kuittauksineen. Näitä materiaaleja käytiin läpi myös verraten niitä olemassa oleviin havaintoihin kentällä toimivista neuvostopanssarijoukoista.
Oli (ja on edelleenkin) aika hilpeää ajatella sitä kuinka virallinen liturgia esitti torjuntasuunnan länteen... ja meidän koulutuksessa kaivettiin punatähdestä sakarat irti, luettiin, analysoitiin ja harjoiteltiin vain yhden merkkisten vaunujen kohtaamista ja tuhoamista. Meillä ei todellakaan ollut epäselvää keitä tullaan ampumaan.
Harjoituksia oli tietenkin monenlaisia mutta ylivoimaisesti suurimman osan muodostivat Hätilässä pidetyt ammunta ja taisteluharjoitukset. Näissä ammuttiin 23mm sisäputkella ja sovittamalla tähtäin lyhyemmille etäisyyksille. Hätilään mentiin maanantaiaamuna, ja tultii pois perjantai-iltana. Majoituksena oli teltta ja meillä oli aivan valloittavan hauskaa aikaa nämä viikot. Saimme käyttää komppanian päällikön UAZ:ia ja kävimme H:linnassa kaupoissa ostamassa lisää tarvikkeita leirielämäämme. Iltaisin istuttiin nuotiolla, viriteltiin kaikenmoista, mm. pajupilliorkesteri ja lopulta päätimme rakentaa varsijousia, vasamia ja aloittaa omat yö-tetsarit joukkueiden välillä. Nämä ja Niinisalo päälle hitsasivat miehet, vaunut ja joukkueet yhteen. Laskin että meidän vaunullamme ammuimme yhteensä 2400 23mm tähdättyä laukausta, ja hieman yli 10.000 konekiväärin laukausta.
Harjoituksissa oli toisinaan mukana myös panssarijääkäreitä (jotka olivat seuraavan saapumiserän edellä mainittu RAUK). Muistelen että näillä jannuilla oli aseena Suomi-kp ja toisinaan taisteluharjoitukset olivat hyvinkin vauhdikkaita. Ainakin kerran jääkärit olivat innostuneet sen verran paljon, että taistelupari ampui sarjalla kaverinsa jalkojen alta maalipallon, tämän loikkiessa vihollisasemaan. (siitä tuli sanomista)
Lopussa sitten myös omistamme lähteneet kokelaat palasivat johtamaan joukkueita; joka olikin jännä tilanne. Upseerikoulusta tulevat palasivat omiensa luo, ja hetki meni siinä kyräillessä. Vaunujoukkueen johtaminen on melkoisen haastava homma, kun joukkueenjohtaja on myös oman vaununsa johtaja. Ja tilanne on aika dynaaminen. Johdattavana on yhteensulautunut porukka joka osaa hommansa varsin hyvin, erityisesti verrattuna kokelaaseen. Homma saatiin kuntoon alle viikossa kun teltassa istuttiin, ja puhuttiin kokelastoverimme kanssa. Sovittiin kuinka joukkueenjohtaja delegoi tehtäviään ja varmistettiin että hän myös tietää että olemme sellainen kone joka toimii kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Ja hän on nyt yksi sen koneen osa - vaunujoukkueen yhteishenki oli todella kovaa luokkaa.
Se kieltämättä pänni, että sotaharjoituksissa jouduimme aina esittämään suurvaltavihollista ja meille oli annettu sääntöjä joiden avulla panssareista modostui aivan käsittämättömän naurettava kuva. Tämä kuva jatkoi elämäänsä pitkää armeija-ajan jälkeenkin, sillä pst-koulutuksen saaneita tuttuja on huomattavasti enemmän kuin panssarimiehiä.
Yksi hämmentävimmistä muistoista on Kadettikoulun harjoitus Hätilässä, jossa me kahden vaunujoukkueen, oman suojajoukkueen sekä vajaavahvuisen panssarijääkärikomppanian muodostamalla taisteluosastolla hyökkäsimme kadettien kimppuun. Työ alkoi neljältä aamulla ja ensimmäinen tunti tuli käytettyä siihen, että toisen joukkueen kaksi suohon uponnutta vaunua saatiin takaisin tielle. Aloitettuamme sodankäynnin, meidän joukkue ajoi metsän reunaan ja tuhosi kadettien kenttälinnoitukseen jemmaamat pst-asemat ja sitten jääkärijoukkueen kanssa ohitettiin miinoite ja ajettiin kadettien yli. Toinen joukkue suojasi sivustan, johon olikin syytä, sillä kadettien muodostaman joukkue oli koukkaamassa ja tuli suon yli (että heilahti), ikäänkuin kuin tuntemattoman ensimmäinen hyökkäys. Tässä tapauksessa se oli myös viimeinen, sillä vastassa oli satojen metrien päässä panssarivaunujoukkue asemissa ja suojamiehineen. Taistelu suolla oli luonnollisesti epäreilu, sillä koukkaajilla ei ollut asetta millä olisi sojottanut yli 300 metrin etäisyydelle uskottavasti, ja vastapuolella satoja metrejä matkaa suolata konekivääreillä ja satamillisillä suota. Osa kadeteista oli kuolemattomia ja marssittuaan usemmasta hengenmenetyksestä huolimatta vaunuille, he kiipeilivät niissä Mannerheimristin arvoisesti, ja osa onnistui huutelemaan iskulauseita kuten "avvoo iivana kuolema kolokuttaa".
Oma joukkueemme eteni ottamaan loputkin kadettikoulusta vangiksi, krh:n taisimme yllättää käskynjaosta.
Sitten kello puoli seitsemän harjoitus keskeytettiin vapaiden tai elävien kadettien loputtua ja järjestyimme harjoituksen johtajan antamaan tilanneanalyysiin. Se oli sisällöltään suurin piirtein sellainen että; Harjoituksen piti kestää 12 tuntia(tai jotain sinnepäin), mutta nyt Kadettikoulu kiittää Panssariprikaatia mahdollisuudesta tutustua moderniin motorisoituun sodankäyntiin ja Kadettikoulu lähtee tästä kotiin ja alkaa käymään läpi oppimaansa.
Me puolestamme olime ällistyneitä, kaikesta. Emme olleet osanneet odottaa niin mittavaa typeryyttä ja suoranaista pelleilyä ihmisiltä, joista pitäisi tulla ammattiupseereja. Kyllähän tämmöisellä ihan tavallisella varusmiehelläkin pyöri mielessä, että nämä heppulitko tulevat kouluttamaan jalkaväkeä ja panssarintorjuntamiehiä lähitulevaisuudessa. Meillähän ei ollut varsinaisesti mitään oikeasti iskukykyistä joukkoa; epäsuora ja ilmasuoja puuttui kokonaan, ei ps tiedustelua, ei pioneereja, ei raivaus- tai ylimenokalustoa - vaan olimme ihan teuraaksi tarkoitettu panssarijoukko, ikäänkuin maalipallo. Mutta tällä kertaa harjoituksessa ei ollut etukäteen tehtyjä sääntöjä, joilla määritettiin mistä pääsimme läpi, mihin pystyimme ampumaan tai mitä pystyimme näkemään, arvioimaan ja tiedustelemaan.
JR49
Respected Leader
Osasin odottaa sinulta tällaista. Erittäin hyvää settiä
Minä en ole käynyt Panssarikoulua, onnistuin tippumaan kyydistä sijalla viisi, kun neljä komppaniasta lähti RUK:iin.
Tosin en ollut siitä kovin pahoillani, sillä olin hakenut vapaaehtoisena nimenomaan panssariin.
Meillähän peruskoulutuskauden jälkeen osa porukasta siirtyi RAUK:iin ja heistä tuli PsvP:n panssarijääkärien ryhmäjohtaijia. Nämä kaverit siis myös toimivat psv-komppanian alokkaiden alikessuina. Näistä tietenkin osa lähti Panssarikouluun. Suoritin merkittävän torjuntataistelun komppanianpäällikön toimistossa, että en joutunut tähän 'ryhmänjohtaja'- RAUK:iin, sehän olisi vesittänyt panssarimiesurani aivan karmealla tavalla, ja myös vaunumiehet kävivät RAUKin, mutta varsin erilaisen.
Merkittävä osa komppaniaa jaettiin samassa yhteydessä ties minne varusvarastoille läheteiksi, keittiöille niin omaan prikaatiin, kuin muualle.
Komppaniaan jäävistä muodostettiin taisteluvaunuosasto, joka pääsi opiskelemaan vaunun tekniikkaa sekä myöhemmin ajamista, johtamista yms.
Tämä oli RAUK, josta sitten muodostui vaunujen miehistö; kaikki vaunumiehet siis olivat samaa porukkaa ja käyneet suurinpiirtein saman koulutuksen. Samalle kurssille osallistui myös PsvK :n ulkopuolelta miehiä lähinnä pioneerivaunuihin.
Toinen samanlainen porukka oli kevytvaunuosasto, joka harjoitteli vastaavasti BTR-50 kalustolla, ja siellä oli ulkopuolelta tulleita mm. ps-viestikomppaniasta.
Näiden lisäksi oli asentajakurssi ja komppaniaan jäi luonnollisesti myös automiehet.
Kun RAUK vaihe oli ohi, meille jaettiin omat vaunut, ja siis samalla muodostuivat vaunujen miehistöt ja joukkueet, vain joukkueenjohtajat puuttuivat(kun olivat Panssarikoulussa). Sitten aloitettiin taisteluharjoitukset. Ja niitä olikin paljon.
NL oli myydessään vaunukalustoa, myynyt koko paketin, johon kuului myös koulutusmateriaali. Niinpä olimme päässeet paneutumaan myös NL.n panssariaseen taktiikkaan, viestiverkon toimintaan, joukkojen rakenteeseen ja muuhun sellaiseen. NL:n panssariase oli tietysti lukumäärältään valtava, mutta varmaankin juuri tästä syystä erittäin kaavamainen. Mieleen on jäänyt mm. vaunujoukkueen suorittama etäisyyden mittaaminen kolmiomittauksella kakkos- ja kolmosvaunujen avulla. Tämä tietenkin edellyttää että kanta on tarkkaan tiedossa, ja huomattavan kaavamaista toimintaa vaunujoukkueelta. Vaunujoukkojen viestintä oli samoin erittäin kaavamaista ja hidasta toistoineen ja kuittauksineen. Näitä materiaaleja käytiin läpi myös verraten niitä olemassa oleviin havaintoihin kentällä toimivista neuvostopanssarijoukoista.
Oli (ja on edelleenkin) aika hilpeää ajatella sitä kuinka virallinen liturgia esitti torjuntasuunnan länteen... ja meidän koulutuksessa kaivettiin punatähdestä sakarat irti, luettiin, analysoitiin ja harjoiteltiin vain yhden merkkisten vaunujen kohtaamista ja tuhoamista. Meillä ei todellakaan ollut epäselvää keitä tullaan ampumaan.
Harjoituksia oli tietenkin monenlaisia mutta ylivoimaisesti suurimman osan muodostivat Hätilässä pidetyt ammunta ja taisteluharjoitukset. Näissä ammuttiin 23mm sisäputkella ja sovittamalla tähtäin lyhyemmille etäisyyksille. Hätilään mentiin maanantaiaamuna, ja tultii pois perjantai-iltana. Majoituksena oli teltta ja meillä oli aivan valloittavan hauskaa aikaa nämä viikot. Saimme käyttää komppanian päällikön UAZ:ia ja kävimme H:linnassa kaupoissa ostamassa lisää tarvikkeita leirielämäämme. Iltaisin istuttiin nuotiolla, viriteltiin kaikenmoista, mm. pajupilliorkesteri ja lopulta päätimme rakentaa varsijousia, vasamia ja aloittaa omat yö-tetsarit joukkueiden välillä. Nämä ja Niinisalo päälle hitsasivat miehet, vaunut ja joukkueet yhteen. Laskin että meidän vaunullamme ammuimme yhteensä 2400 23mm tähdättyä laukausta, ja hieman yli 10.000 konekiväärin laukausta.
Harjoituksissa oli toisinaan mukana myös panssarijääkäreitä (jotka olivat seuraavan saapumiserän edellä mainittu RAUK). Muistelen että näillä jannuilla oli aseena Suomi-kp ja toisinaan taisteluharjoitukset olivat hyvinkin vauhdikkaita. Ainakin kerran jääkärit olivat innostuneet sen verran paljon, että taistelupari ampui sarjalla kaverinsa jalkojen alta maalipallon, tämän loikkiessa vihollisasemaan. (siitä tuli sanomista)
Lopussa sitten myös omistamme lähteneet kokelaat palasivat johtamaan joukkueita; joka olikin jännä tilanne. Upseerikoulusta tulevat palasivat omiensa luo, ja hetki meni siinä kyräillessä. Vaunujoukkueen johtaminen on melkoisen haastava homma, kun joukkueenjohtaja on myös oman vaununsa johtaja. Ja tilanne on aika dynaaminen. Johdattavana on yhteensulautunut porukka joka osaa hommansa varsin hyvin, erityisesti verrattuna kokelaaseen. Homma saatiin kuntoon alle viikossa kun teltassa istuttiin, ja puhuttiin kokelastoverimme kanssa. Sovittiin kuinka joukkueenjohtaja delegoi tehtäviään ja varmistettiin että hän myös tietää että olemme sellainen kone joka toimii kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Ja hän on nyt yksi sen koneen osa - vaunujoukkueen yhteishenki oli todella kovaa luokkaa.
Se kieltämättä pänni, että sotaharjoituksissa jouduimme aina esittämään suurvaltavihollista ja meille oli annettu sääntöjä joiden avulla panssareista modostui aivan käsittämättömän naurettava kuva. Tämä kuva jatkoi elämäänsä pitkää armeija-ajan jälkeenkin, sillä pst-koulutuksen saaneita tuttuja on huomattavasti enemmän kuin panssarimiehiä.
Yksi hämmentävimmistä muistoista on Kadettikoulun harjoitus Hätilässä, jossa me kahden vaunujoukkueen, oman suojajoukkueen sekä vajaavahvuisen panssarijääkärikomppanian muodostamalla taisteluosastolla hyökkäsimme kadettien kimppuun. Työ alkoi neljältä aamulla ja ensimmäinen tunti tuli käytettyä siihen, että toisen joukkueen kaksi suohon uponnutta vaunua saatiin takaisin tielle. Aloitettuamme sodankäynnin, meidän joukkue ajoi metsän reunaan ja tuhosi kadettien kenttälinnoitukseen jemmaamat pst-asemat ja sitten jääkärijoukkueen kanssa ohitettiin miinoite ja ajettiin kadettien yli. Toinen joukkue suojasi sivustan, johon olikin syytä, sillä kadettien muodostaman joukkue oli koukkaamassa ja tuli suon yli (että heilahti), ikäänkuin kuin tuntemattoman ensimmäinen hyökkäys. Tässä tapauksessa se oli myös viimeinen, sillä vastassa oli satojen metrien päässä panssarivaunujoukkue asemissa ja suojamiehineen. Taistelu suolla oli luonnollisesti epäreilu, sillä koukkaajilla ei ollut asetta millä olisi sojottanut yli 300 metrin etäisyydelle uskottavasti, ja vastapuolella satoja metrejä matkaa suolata konekivääreillä ja satamillisillä suota. Osa kadeteista oli kuolemattomia ja marssittuaan usemmasta hengenmenetyksestä huolimatta vaunuille, he kiipeilivät niissä Mannerheimristin arvoisesti, ja osa onnistui huutelemaan iskulauseita kuten "avvoo iivana kuolema kolokuttaa".
Oma joukkueemme eteni ottamaan loputkin kadettikoulusta vangiksi, krh:n taisimme yllättää käskynjaosta.
Sitten kello puoli seitsemän harjoitus keskeytettiin vapaiden tai elävien kadettien loputtua ja järjestyimme harjoituksen johtajan antamaan tilanneanalyysiin. Se oli sisällöltään suurin piirtein sellainen että; Harjoituksen piti kestää 12 tuntia(tai jotain sinnepäin), mutta nyt Kadettikoulu kiittää Panssariprikaatia mahdollisuudesta tutustua moderniin motorisoituun sodankäyntiin ja Kadettikoulu lähtee tästä kotiin ja alkaa käymään läpi oppimaansa.
Me puolestamme olime ällistyneitä, kaikesta. Emme olleet osanneet odottaa niin mittavaa typeryyttä ja suoranaista pelleilyä ihmisiltä, joista pitäisi tulla ammattiupseereja. Kyllähän tämmöisellä ihan tavallisella varusmiehelläkin pyöri mielessä, että nämä heppulitko tulevat kouluttamaan jalkaväkeä ja panssarintorjuntamiehiä lähitulevaisuudessa. Meillähän ei ollut varsinaisesti mitään oikeasti iskukykyistä joukkoa; epäsuora ja ilmasuoja puuttui kokonaan, ei ps tiedustelua, ei pioneereja, ei raivaus- tai ylimenokalustoa - vaan olimme ihan teuraaksi tarkoitettu panssarijoukko, ikäänkuin maalipallo. Mutta tällä kertaa harjoituksessa ei ollut etukäteen tehtyjä sääntöjä, joilla määritettiin mistä pääsimme läpi, mihin pystyimme ampumaan tai mitä pystyimme näkemään, arvioimaan ja tiedustelemaan.
Hallinkorva
Ylipäällikkö
.
Muistelin vain, että joskus kirjoitit olleeesi PsPr:ssä. Siksi kysyin. Meillä jääkäripuolelta mentiin samalla tavalla eri hommiin vaikka polkupyörävarastolle tai koulutukseen autokuskiksi tai jatkettiin jääkärinä komppaniassa tai aukkiin ja puolikurssista sieltä osa Panssarikouluun (jossa oli jääkärilinja ja psvlinja) ja sitten takaisin omaan komppaniaan.
Juttusi herättää paljon samankaltaisia muistoja. Harjoituksia oli koko ajan, jos oli vaunumies tai jos oli jääkärinä ns. sotajoukkueessa. Hätilässä ja Niinisalon Pohjankankaalla oli taisteluammuntoja ja ainakin Hätilässä meillä motto oli, että "a-tarvikkeita on varattu riittävästi". Krh oli joskus mukana, mutta etäisyys Hätilän hiekkaharjanteille iskeviin kranaatteihin piti pitää 200 metrinä. Ammuttiin janttereita rynnäkkökiväärillä, pkm:llä, räjäytettiin sitten heksogeenipusseja poteroissa tunnelmaa saadaksemme, kun opeteltiin vyörytystä.
Ihan samanlaisia kokemuksia joistakin sotaharjoituksista. Kerran meidät käskettiin pysäyttämään liike uralle jonoon "odottamaan käskyä, jota ei tule", kun sivustahyökkääjä oli myöhässä. Siinä ajassa olisi ehtinyt komppaniamme ajaa Hämeenkankaalta Poriin, mitä se kolina ja käskynhuuto siellä uran viereisessä metsässä kesti. Sitten sieltä haaroi avorivissä pystyssä äijiä. Ammuimme sitä hyökkääjää jo yhtä joukkuetta kohti pelkästään kuudella vaunukonekiväärillä, joista kolme raskasta ja 25 henkilökohtaisella aseella mutta sieltä ne vain tulivat tielle asti ampumaan singoilla pahvilaukauksia ja näin A2-keltainen oli taas lyöty.
Itse näin sen, että homma kuului asiaan, koska siinä koulutettiin sitä toista porukkaa. Saihan sitä joskus pitää hauskaakin ja mennä yöllä vastustajan telttaleiriin oikein riehumaan. Tai en muista saiko, mutta kerran ainakin mentiin, kun vastassa oli rottakoululaisia. Siitä tuli jotain sanomista (joku pudotti räkäpäitä kamiinantorvesta, telttakepit potkittiin nurin ym.), mutta heiltä lopulta ihan positiivista kommenttia, kun jonkin päivän päästä tavattiin ja tunteet olivat jäähtyneet.
Minä en ole käynyt Panssarikoulua, onnistuin tippumaan kyydistä sijalla viisi, kun neljä komppaniasta lähti RUK:iin.
Tosin en ollut siitä kovin pahoillani, sillä olin hakenut vapaaehtoisena nimenomaan panssariin.
Meillähän peruskoulutuskauden jälkeen osa porukasta siirtyi RAUK:iin ja heistä tuli PsvP:n panssarijääkärien ryhmäjohtaijia. Nämä kaverit siis myös toimivat psv-komppanian alokkaiden alikessuina. Näistä tietenkin osa lähti Panssarikouluun. Suoritin merkittävän torjuntataistelun komppanianpäällikön toimistossa, että en joutunut tähän 'ryhmänjohtaja'- RAUK:iin, sehän olisi vesittänyt panssarimiesurani aivan karmealla tavalla, ja myös vaunumiehet kävivät RAUKin, mutta varsin erilaisen.
Merkittävä osa komppaniaa jaettiin samassa yhteydessä ties minne varusvarastoille läheteiksi, keittiöille niin omaan prikaatiin, kuin muualle.
Komppaniaan jäävistä muodostettiin taisteluvaunuosasto, joka pääsi opiskelemaan vaunun tekniikkaa sekä myöhemmin ajamista, johtamista yms.
Tämä oli RAUK, josta sitten muodostui vaunujen miehistö; kaikki vaunumiehet siis olivat samaa porukkaa ja käyneet suurinpiirtein saman koulutuksen. Samalle kurssille osallistui myös PsvK :n ulkopuolelta miehiä lähinnä pioneerivaunuihin.
Toinen samanlainen porukka oli kevytvaunuosasto, joka harjoitteli vastaavasti BTR-50 kalustolla, ja siellä oli ulkopuolelta tulleita mm. ps-viestikomppaniasta.
Näiden lisäksi oli asentajakurssi ja komppaniaan jäi luonnollisesti myös automiehet.
Kun RAUK vaihe oli ohi, meille jaettiin omat vaunut, ja siis samalla muodostuivat vaunujen miehistöt ja joukkueet, vain joukkueenjohtajat puuttuivat(kun olivat Panssarikoulussa). Sitten aloitettiin taisteluharjoitukset. Ja niitä olikin paljon.
NL oli myydessään vaunukalustoa, myynyt koko paketin, johon kuului myös koulutusmateriaali. Niinpä olimme päässeet paneutumaan myös NL.n panssariaseen taktiikkaan, viestiverkon toimintaan, joukkojen rakenteeseen ja muuhun sellaiseen. NL:n panssariase oli tietysti lukumäärältään valtava, mutta varmaankin juuri tästä syystä erittäin kaavamainen. Mieleen on jäänyt mm. vaunujoukkueen suorittama etäisyyden mittaaminen kolmiomittauksella kakkos- ja kolmosvaunujen avulla. Tämä tietenkin edellyttää että kanta on tarkkaan tiedossa, ja huomattavan kaavamaista toimintaa vaunujoukkueelta. Vaunujoukkojen viestintä oli samoin erittäin kaavamaista ja hidasta toistoineen ja kuittauksineen. Näitä materiaaleja käytiin läpi myös verraten niitä olemassa oleviin havaintoihin kentällä toimivista neuvostopanssarijoukoista.
Oli (ja on edelleenkin) aika hilpeää ajatella sitä kuinka virallinen liturgia esitti torjuntasuunnan länteen... ja meidän koulutuksessa kaivettiin punatähdestä sakarat irti, luettiin, analysoitiin ja harjoiteltiin vain yhden merkkisten vaunujen kohtaamista ja tuhoamista. Meillä ei todellakaan ollut epäselvää keitä tullaan ampumaan.
Harjoituksia oli tietenkin monenlaisia mutta ylivoimaisesti suurimman osan muodostivat Hätilässä pidetyt ammunta ja taisteluharjoitukset. Näissä ammuttiin 23mm sisäputkella ja sovittamalla tähtäin lyhyemmille etäisyyksille. Hätilään mentiin maanantaiaamuna, ja tultii pois perjantai-iltana. Majoituksena oli teltta ja meillä oli aivan valloittavan hauskaa aikaa nämä viikot. Saimme käyttää komppanian päällikön UAZ:ia ja kävimme H:linnassa kaupoissa ostamassa lisää tarvikkeita leirielämäämme. Iltaisin istuttiin nuotiolla, viriteltiin kaikenmoista, mm. pajupilliorkesteri ja lopulta päätimme rakentaa varsijousia, vasamia ja aloittaa omat yö-tetsarit joukkueiden välillä. Nämä ja Niinisalo päälle hitsasivat miehet, vaunut ja joukkueet yhteen. Laskin että meidän vaunullamme ammuimme yhteensä 2400 23mm tähdättyä laukausta, ja hieman yli 10.000 konekiväärin laukausta.
Harjoituksissa oli toisinaan mukana myös panssarijääkäreitä (jotka olivat seuraavan saapumiserän edellä mainittu RAUK). Muistelen että näillä jannuilla oli aseena Suomi-kp ja toisinaan taisteluharjoitukset olivat hyvinkin vauhdikkaita. Ainakin kerran jääkärit olivat innostuneet sen verran paljon, että taistelupari ampui sarjalla kaverinsa jalkojen alta maalipallon, tämän loikkiessa vihollisasemaan. (siitä tuli sanomista)
Lopussa sitten myös omistamme lähteneet kokelaat palasivat johtamaan joukkueita; joka olikin jännä tilanne. Upseerikoulusta tulevat palasivat omiensa luo, ja hetki meni siinä kyräillessä. Vaunujoukkueen johtaminen on melkoisen haastava homma, kun joukkueenjohtaja on myös oman vaununsa johtaja. Ja tilanne on aika dynaaminen. Johdattavana on yhteensulautunut porukka joka osaa hommansa varsin hyvin, erityisesti verrattuna kokelaaseen. Homma saatiin kuntoon alle viikossa kun teltassa istuttiin, ja puhuttiin kokelastoverimme kanssa. Sovittiin kuinka joukkueenjohtaja delegoi tehtäviään ja varmistettiin että hän myös tietää että olemme sellainen kone joka toimii kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Ja hän on nyt yksi sen koneen osa - vaunujoukkueen yhteishenki oli todella kovaa luokkaa.
Se kieltämättä pänni, että sotaharjoituksissa jouduimme aina esittämään suurvaltavihollista ja meille oli annettu sääntöjä joiden avulla panssareista modostui aivan käsittämättömän naurettava kuva. Tämä kuva jatkoi elämäänsä pitkää armeija-ajan jälkeenkin, sillä pst-koulutuksen saaneita tuttuja on huomattavasti enemmän kuin panssarimiehiä.
Yksi hämmentävimmistä muistoista on Kadettikoulun harjoitus Hätilässä, jossa me kahden vaunujoukkueen, oman suojajoukkueen sekä vajaavahvuisen panssarijääkärikomppanian muodostamalla taisteluosastolla hyökkäsimme kadettien kimppuun. Työ alkoi neljältä aamulla ja ensimmäinen tunti tuli käytettyä siihen, että toisen joukkueen kaksi suohon uponnutta vaunua saatiin takaisin tielle. Aloitettuamme sodankäynnin, meidän joukkue ajoi metsän reunaan ja tuhosi kadettien kenttälinnoitukseen jemmaamat pst-asemat ja sitten jääkärijoukkueen kanssa ohitettiin miinoite ja ajettiin kadettien yli. Toinen joukkue suojasi sivustan, johon olikin syytä, sillä kadettien muodostaman joukkue oli koukkaamassa ja tuli suon yli (että heilahti), ikäänkuin kuin tuntemattoman ensimmäinen hyökkäys. Tässä tapauksessa se oli myös viimeinen, sillä vastassa oli satojen metrien päässä panssarivaunujoukkue asemissa ja suojamiehineen. Taistelu suolla oli luonnollisesti epäreilu, sillä koukkaajilla ei ollut asetta millä olisi sojottanut yli 300 metrin etäisyydelle uskottavasti, ja vastapuolella satoja metrejä matkaa suolata konekivääreillä ja satamillisillä suota. Osa kadeteista oli kuolemattomia ja marssittuaan usemmasta hengenmenetyksestä huolimatta vaunuille, he kiipeilivät niissä Mannerheimristin arvoisesti, ja osa onnistui huutelemaan iskulauseita kuten "avvoo iivana kuolema kolokuttaa".
Oma joukkueemme eteni ottamaan loputkin kadettikoulusta vangiksi, krh:n taisimme yllättää käskynjaosta.
Sitten kello puoli seitsemän harjoitus keskeytettiin vapaiden tai elävien kadettien loputtua ja järjestyimme harjoituksen johtajan antamaan tilanneanalyysiin. Se oli sisällöltään suurin piirtein sellainen että; Harjoituksen piti kestää 12 tuntia(tai jotain sinnepäin), mutta nyt Kadettikoulu kiittää Panssariprikaatia mahdollisuudesta tutustua moderniin motorisoituun sodankäyntiin ja Kadettikoulu lähtee tästä kotiin ja alkaa käymään läpi oppimaansa.
Me puolestamme olime ällistyneitä, kaikesta. Emme olleet osanneet odottaa niin mittavaa typeryyttä ja suoranaista pelleilyä ihmisiltä, joista pitäisi tulla ammattiupseereja. Kyllähän tämmöisellä ihan tavallisella varusmiehelläkin pyöri mielessä, että nämä heppulitko tulevat kouluttamaan jalkaväkeä ja panssarintorjuntamiehiä lähitulevaisuudessa. Meillähän ei ollut varsinaisesti mitään oikeasti iskukykyistä joukkoa; epäsuora ja ilmasuoja puuttui kokonaan, ei ps tiedustelua, ei pioneereja, ei raivaus- tai ylimenokalustoa - vaan olimme ihan teuraaksi tarkoitettu panssarijoukko, ikäänkuin maalipallo. Mutta tällä kertaa harjoituksessa ei ollut etukäteen tehtyjä sääntöjä, joilla määritettiin mistä pääsimme läpi, mihin pystyimme ampumaan tai mitä pystyimme näkemään, arvioimaan ja tiedustelemaan.
Muistelin vain, että joskus kirjoitit olleeesi PsPr:ssä. Siksi kysyin. Meillä jääkäripuolelta mentiin samalla tavalla eri hommiin vaikka polkupyörävarastolle tai koulutukseen autokuskiksi tai jatkettiin jääkärinä komppaniassa tai aukkiin ja puolikurssista sieltä osa Panssarikouluun (jossa oli jääkärilinja ja psvlinja) ja sitten takaisin omaan komppaniaan.
Juttusi herättää paljon samankaltaisia muistoja. Harjoituksia oli koko ajan, jos oli vaunumies tai jos oli jääkärinä ns. sotajoukkueessa. Hätilässä ja Niinisalon Pohjankankaalla oli taisteluammuntoja ja ainakin Hätilässä meillä motto oli, että "a-tarvikkeita on varattu riittävästi". Krh oli joskus mukana, mutta etäisyys Hätilän hiekkaharjanteille iskeviin kranaatteihin piti pitää 200 metrinä. Ammuttiin janttereita rynnäkkökiväärillä, pkm:llä, räjäytettiin sitten heksogeenipusseja poteroissa tunnelmaa saadaksemme, kun opeteltiin vyörytystä.
Ihan samanlaisia kokemuksia joistakin sotaharjoituksista. Kerran meidät käskettiin pysäyttämään liike uralle jonoon "odottamaan käskyä, jota ei tule", kun sivustahyökkääjä oli myöhässä. Siinä ajassa olisi ehtinyt komppaniamme ajaa Hämeenkankaalta Poriin, mitä se kolina ja käskynhuuto siellä uran viereisessä metsässä kesti. Sitten sieltä haaroi avorivissä pystyssä äijiä. Ammuimme sitä hyökkääjää jo yhtä joukkuetta kohti pelkästään kuudella vaunukonekiväärillä, joista kolme raskasta ja 25 henkilökohtaisella aseella mutta sieltä ne vain tulivat tielle asti ampumaan singoilla pahvilaukauksia ja näin A2-keltainen oli taas lyöty.
Itse näin sen, että homma kuului asiaan, koska siinä koulutettiin sitä toista porukkaa. Saihan sitä joskus pitää hauskaakin ja mennä yöllä vastustajan telttaleiriin oikein riehumaan. Tai en muista saiko, mutta kerran ainakin mentiin, kun vastassa oli rottakoululaisia. Siitä tuli jotain sanomista (joku pudotti räkäpäitä kamiinantorvesta, telttakepit potkittiin nurin ym.), mutta heiltä lopulta ihan positiivista kommenttia, kun jonkin päivän päästä tavattiin ja tunteet olivat jäähtyneet.
tulikomento
Supreme Leader
Nykyinen työkaverini oli 80-luvun puolivälissä santsarikessuna (kesäkessuna) Santahaminassa. On kertonut juuri samaa, että tuolloin taisteluammunnoissa äksöniä riitti. Kevyt korohoro ampui todella lähelle omaa etenevää joukkoa. Varoalueet olivat jotain ihan muuta kuin nykyään.
Hallinkorva
Ylipäällikkö
Siis tuossa esimerkissäni mallinnettiin ilman oikeita kranaatteja ja tyhjillä aseilla. Kyllä meillä varoetäisyys oli pitempi taisteluammunnassa.
tulikomento
Supreme Leader
Santiksessa kuulemma käytettiin kovia a-tarvikkeita kun kevyellä krh:lla ammuttiin tukea hyökkäävälle osastolle. Työkaveri vielä sanoi, että tänä päivänä ei kyllä enää itse uskaltaisi tuollaisia ammuntoja vetää.
Ammunnat ei silloin tapahtunu Sandiksessa, jossa maalialueina oli pienet luodot Santahaminan saaren eteläpuolella.
Kun tunnet asiaa, niin osaatko arvioida mikä ja milloin sai tilanteen muuttumaan? Entä olisiko tilanne 1980-luvulla ollut oikeasti parannettavissa taktisilla muutoksilla, vai oliko kalusto ja varustus rajoittava tekijä?
Isossa kuvassa 80-luvun Puolustusvoimat oli ikävässä pakkoraossa, kun YYA-ajan puolueettomuuspolitiikka pakotti typeriin ratkaisuihin joka osa-alueella, koski ne sitten kalustohankintoja, puolustussuunnitelmia tai joukkojen sijoittelua. Suursodan uhka oli koko ajan olemassa ja vuosikymmeniä kestänyt kilpavarustelu oli luonut Eurooppaan suorastaan älyttömät määrät sotilaallista voimaa. Suomen ratkaisu tilanteeseen oli aluepuolustus ja massa-armeija joka tekisi miehityksen kannattamattomaksi. Koska yli 10%:n väestöosuuden ajanmukainen varustaminen oli täyttä utopiaa, olisi sotaväki varustettu siviilikamppeilla ja -ajoneuvoilla ja/tai viime hetken hankinnoilla. Teollisuuden ja liike-elämän sota-ajan valmiussuunnitelmat oli kuitenkin pitkälti valmisteltu.
Sekä sotilas- että siviilipuolen tappioluvut olisivat olleet varmasti hirveät, eikä niistä sen vuoksi juuri huudeltu.
Ainakin itselle tehtiin selväksi vielä 1992 että tappiot tulevat olemaan hirmuisia, perustuen 1944 kokemuksiin. 3000 per päivä, kaatuneina ja haavoittuneina.
Kenelläkään ei ollut suurempia visioita siitä, etteikö asiaa maksettaisi verellä. 100 000 tappioluvuista mekanisoitua vihollista vastaan puhuttiin ja siihen valmistauduttiin.
Edit: 90 pv taistelut tuossa.
Tuossa jo aiemmin vähän tätä käsittelin..
Muutos taktiikassa alkoi tapahtumaan nopeammin siinä vaiheessa kun tekniikka alkoi mahdollistaa tehokkaasti erilaiset simulaatiot. Simulointien tulosten perusteella ei voinut enää kukaan uskotella itselleen että kyllä tämä jäykän torjuva toimii. Kun 10 000 kertaa ajaa simulaation läpi ja lopputulos on aina sama, niin pakko se on jokaisen alkaa miettimään vaihtoehtoisia tapoja tehtävän toteuttamiseksi.
Jos sitten sota olisi osunut kohdalle 80-luvulla, niin olisimme varmasti kyenneet pikkuhiljaa muokkaamaan taktiikkaa - niin sodissa on käynyt aina - mutta luulen että oppirahat olisivat olleet varsin kalliit ja veriset.
Varustus on sitten toinen kysymys. Sotilaat omissa vaatteissaan + alkuvaiheen raskaat tappiot = melko kova pala noustavaksi.
Näin minä asian näen.
NATOn omien sotapelian mukaan puna-armeija olisi käynyt kastelemassa telaketjunsa kanaalin rannassa vielä 70-luvulla konventionaalisessa sodassa, saatikka sitten Suomessa. AirLand battle ja Reaganin ajan panostus konventionaalisiin joukkoihin toivat aloitteen takaisin länsivalloille 80-luvulla. SDI:sta puhuttiin paljon, mutta itse ohjelma ei edennyt juuri animaatioita pidemmälle ja jopa neukkujen oma analyysi torppasi idean toimimattomana.
Neuvostoliiton talous alkoi olla aika huonossa hapessa, ykköslinjan joukot ja varustus oli taatusti suunnattu Saksaa vastaan, mikähän mahtoi olla Leningradin sotilaspiirin muodostelmien sotavalmius 80-luvulla? Puna-armeija romahti nopeasti vuosikymmenen lopussa ja Tshetseniassa kaavittiin sitten laarinpohjia.
Neuvostoliiton talous alkoi olla aika huonossa hapessa, ykköslinjan joukot ja varustus oli taatusti suunnattu Saksaa vastaan, mikähän mahtoi olla Leningradin sotilaspiirin muodostelmien sotavalmius 80-luvulla? Puna-armeija romahti nopeasti vuosikymmenen lopussa ja Tshetseniassa kaavittiin sitten laarinpohjia.
Mä en oikein osta tuota näkökulmaa. USA:n maavoimien lisäksi NATO:ssa oli muutama muukin jäsenmaa eivätkä voimasuhteet koskaan mahdollistanee puna-armeijan salamasotaa. Salamasodat 1940-1941 ja 1944-1945 käytiin ihan eri tason vastustajien kesken. NATO:lla oli ylivoimaiset ilmavoimat ja vahva ilmatorjunta ampumaan alas neuvostokoneita joiden EW-kyvyt olivat kehnot. Maasto taas Länsi-Saksan alueella ei ollut mitään Arabian aavikkoa vaan aakeilla laakeillakin täynnä kyliä siellä täällä - mukavia paikkoja vaikkapa ammuskella pst-ohjuksia ym. vihollisen kimppuun.
Mitä taas konventionaaliseen sotaan ylipäätään tulee, parhaimpien saatavilla olevien tietojen mukaan NL olisi käyttänyt niin C kuin N aseita aika lailla alkuvaiheessa, ihan riippumatta siitä olisiko NATO ehtinyt aloittaa omaehtoista eskaloimista.
Ehkä liian kova? Tuollaisessa fatalistisessa puolustusstrategiassa on perustavanlaatuisena ongelmana, että hyvin nopeasti sotilaat alkavat nähdä oman propagandan läpi. Moraali on koetuksella, kun oma taktiikka ei toimi edes vähää alusta kaikin puolin ylivoimaista suurvaltavihollista vastaan, ja olosuhteetkin niittävät siviilivaatteissa värjötteleviä joukkoja. Jos loppuu usko omiin kykyihin ja johtajiin niin loppuu kaikki muukin.
Vaan käyttikö se?
Ainoa looginen lopputulema olisi ollut strateginen ydinsota eikä sellaista voi voittaa.
Museo
Kenraali
Tämä nyt on tätä jossittelua. Yksi avoin kysymys on se kuinka kypsä Neuvostoliitto ja sen asevoimat mahtoivat varsinaisesti olla 80-luvullla?
Toinen avoin kysymys on Suomen poliittisen johdon toimet. Vapisevan Kekkosen loppuvuosien ulkopoliittisiin kykyihin ei oikein kukaan vähänkään asioita seurannut voinut enää luottaa ottaen huomioon että Neuvostojoukot olivat Virossa ja Natonkin ydinaseita oltaisiin voitu käyttää Suomessa olevia joukkoja vastaan. Koivisto nyt ei ainakaan ollut seniili ja oli itsekin sodan käynyt mies, joten paha sanoa miten olisi toiminut. Ja sitten tulee kysymys aluepuolustuksen toimivuudesta käytännössä.
Selvää on ainakin että Nato ryhtyi suhteellisesti vahvistumaan jo 70-luvulla ja joskus 80-luvun alkupuolella tuli sitten doktriiniksi AirLand Battle. Tuolloin olisi pitänyt Suomessakin tunnustaa tosiasiat mutta ei sitä ainakaan julkisesti tehty ennen kylmän sodan päättymistä.
Toinen avoin kysymys on Suomen poliittisen johdon toimet. Vapisevan Kekkosen loppuvuosien ulkopoliittisiin kykyihin ei oikein kukaan vähänkään asioita seurannut voinut enää luottaa ottaen huomioon että Neuvostojoukot olivat Virossa ja Natonkin ydinaseita oltaisiin voitu käyttää Suomessa olevia joukkoja vastaan. Koivisto nyt ei ainakaan ollut seniili ja oli itsekin sodan käynyt mies, joten paha sanoa miten olisi toiminut. Ja sitten tulee kysymys aluepuolustuksen toimivuudesta käytännössä.
Selvää on ainakin että Nato ryhtyi suhteellisesti vahvistumaan jo 70-luvulla ja joskus 80-luvun alkupuolella tuli sitten doktriiniksi AirLand Battle. Tuolloin olisi pitänyt Suomessakin tunnustaa tosiasiat mutta ei sitä ainakaan julkisesti tehty ennen kylmän sodan päättymistä.
Näinpä, siksi oli hyvä ettei sotaa tullut. NL ei olisi kyennyt voittamaan konventionaalisesti - NATO ehkä. Ainoa poikkeus olisi voinut olla tilanne, jossa alkuvaiheen eskalaation jälkeen olisi pystytty solmimaan tulitauko.