Suomessa Euroon liittyminen oli loppu viimeksi varsin haluttu päätös 1990-luvun puolivälissä..Se oli myös erittäin hyvä päätös suomalaisille.
Erittäin tuoreessa muistissa oli Venäjän romahtamisen jälkeiset talousvaikeudet sekä erityisesti markan devalvointi (devalvoituminen) joka johti kymmenien tuhansien yrittäjien konkursseihin, pankkien romahduksiin ja monenlaisiin väärinkäytöksiin joissa omaisuutta suoranaisesti ryöstettiin niiden laillisilta omistajilta..erilaisiin valuuttalainojen ja vakuusarvojen muutoksiin liittyneiden syiden vuoksi. Yhä edelleenkin tapaan lähes päivittäin vanhoja yrittäjäystäviäni (toki nykyään jo positiivisina ja hyvin selviytyneinä) jotka menettivät yrityksiään ja omaisuuttaan täysin rikollisin keinoin toimivien pankkiirien ja muiden keinottelijoiden vuoksi. Ikävä kyllä kaikki eivät kuitenkaan kyenneet saamaan elämäänsä hallintaan näiden tapahtumien jälkeen..
Näistä ajoista on kulunut parikymmentä vuotta ja taas on noussut esille mielipiteitä devalvaatiotalouden ihanuudesta. Varmasti suurimmaksi osaksi sellaisten henkilöiden toimesta joilla ei ole kertynyt omakohtaisia kokemuksia pienen sekä köyhän valuutta-alueen (=markka-alueen) taloustilanteista ja -ongelmista. Suon heille mielihyvin oikeuden näkemyksiinsä.
Henkilökohtaisesti vastustan tällaista keinottelutaloutta ja kykenen myös välttämään sen omalta osaltani.
Itse olen erittäin tyytyväinen niin Euro-valuuttaan kuin Suomen jäsenyyteen Euroopan Unionissa. Kaikista niihin liittyvistä, isojen ja monikansallisten yhteisöjen, ongelmista huolimatta (=niistä vihersosialistien äärimmäisen typeristä nippelidirektiiveistä). Suomen tämän hetkiset talousongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi suomalaisten päättäjien omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Suomi on verososialistinen valtio jossa on maailman korkein kokonaisveroaste..jossa verotus on kaiken lisäksi vain kiristymässä.
Onneksi meillä on kansantaloudessa kuitenkin takaportti tai perälauta. Se on nimeltään Euroopan Unioni. Yhteisön jäsenyys ohjaa varsin sopivalla tavalla myös Suomen poliittisten päättäjien tekemisiä, puolueista riippumatta.
Kaikki sympatia pankkien uhreille.
Mutta mitä sanoo eurosta lopullisen totuuden omaava HS? Katsaus lähihistoriaan:
http://www.hs.fi/paivanlehti/talous/Eurooppalaisesta+unelmasta+tuli+painajainen/a1415420113960?src=haku&ref=arkisto/
Eurooppalaisesta unelmasta tuli painajainen
Suomi kiirehti Euroopan talous- ja rahaliittoon mielessään valoisa tulevaisuus. Kritiikki sai väistyä historiallisen projektin tieltä.
Paavo Teittinen HS
Aalto-yliopiston professorina toimiva Korkman on seurannut Suomen matkaa Euroopan talous- ja rahaliittoon (Emu) alusta alkaen läheltä.
Miten eurooppalaisesta unelmasta tulikin painajainen? Miksi karikkoja ei havaittu?
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomen geopoliittista asemaa piirrettiin uudestaan kartalle. Euroopan unionissa oli lupaus vakaudesta, vauraudesta ja kehityksestä.
Suomi tavoitteli samalla myös Emun jäsenyyttä. Se muuttaisi taloudenpitoa perusteellisesti sitomalla valtion kädet rahankäytössä. Emun kolmas vaihe, euro, oli historiallinen.
Rahaliitto jäi kuitenkin vähemmälle huomiolle. Valtiovarainministeri
Iiro Viinanen (kok) avasi keskustelun EU-jäsenyydestä eduskunnassa vuonna 1994 kehottamalla jättämään Emun sikseen jäsenyyden vaikutuksia pohdittaessa. Vastaavia hankkeita oli ollut vuosikymmeniä, joten rahaliiton toteutumista pidettiin epävarmana.
Pääministeri Paavo Lipponen vei ensimmäisellä hallituskaudellaan Suomea lujaa Euroopan ytimiin.
Laajempi kysymys unionista jakoi kansaa ja puolueita. Se lähes hajotti vihreät, sanoo puolueen silloinen puheenjohtaja
Pekka Haavisto.
"Talous- ja rahaliittokeskustelu meni siinä rytäkässä", hän sanoo muistellessaan Suomen poliittista ilmapiiriä.
Haavisto seurasi hallituksessa ympäristöministerinä läheltä, kun pääministeri
Paavo Lipponen (sd) lähti viemään Suomea määrätietoisesti kohti rahaliittoa vuodesta 1995 alkaen.
Kaikki eivät vakuuttuneet. Valtiovarainministeriössä kansantalousosaston ylijohtajana toiminut Korkman oli vuotta aiemmin sanonut pitävänsä "osallistumista Euroopan rahaliiton kolmanteen vaiheeseen Suomen kannalta kovin ongelmallisena". Hän muistutti, että euroon siirtyminen on "käytännössä lähes peruuttamaton päätös".
Hallituksen kabineteissa ei kuitenkaan kauhistuttu vauhdista. Mielessä oli yhä 1990-luvun alun traumaattinen kokemus: konkurssiaalto, suurtyöttömyys, korkeat korot, pankkikriisi, vahvan markan haaksirikko.
Valtiovarainministeri Sauli Niinistö isännöi euroryhmän kokousta Turussa vuonna 1999. Niinistö oli Paavo Lipposen aisapari.
"Täytyy muistaa, että olimme tulossa kosken pohjalta. Vuosikymmenen puolivälissä paremmat ajat häämöttivät jo edessä. Nokian menestystarina oli käynnistymässä, ja hallituskauden aikana ilmassa oli erittäin paljon optimismia", Haavisto sanoo.
"Silloin ajateltiin, että se vakaus, jota tarvitsemme, syntyy toivottavasti eurooppalaisen yhteistyön ja rahaliiton kautta."
Suomessa käyty keskustelu Emun riskeistä oli vilkasta ja korkeatasoista, selviää valtiovarainministeriön virkamiehen
Seppo Tiihosen uudesta tutkimuksesta. Varoittelevia puheenvuoroja oli kuitenkin vähän.
Suurimpia huolenaiheita oli Emun ulottaminen maihin, jotka eivät täytä sen julkistalouden kriteereitä. Lisäksi pelättiin, että hätään joutuvien maiden auttamiskieltoa ei noudatettaisi.
Kritiikki oli kansainvälistä. Monet, kuten maailmankuulu Harvardin professori
Martin Feldstein, pitivät valuuttaunionia toimimattomana, koska sen jäsenmaat olivat talousrakenteiltaan liian erilaisia.
Saksa ja Ranska rikkoivat Emun sääntöjä vuonna 2002. Komission puheenjohtaja Romano Prodi tyytyi kutsumaan vakaus- ja kasvusopimusta "typeräksi".
Poliittinen eliitti ei antanut kritiikin häiritä, sanoo Haavisto. Suomen päättäjät eivät enää halunneet takaisin devalvaatiokierteeseen ja heiveröiseen markkaan. Euroa perusteltiin myös poliittisilla argumenteilla, kuten länsi-integraation syventämisellä ja turvallisuudella.
Suomessa professori
Jukka Pekkarisen työryhmä ei ottanut kantaa eurojäsenyyteen vaan jätti asian poliitikoille. Ruotsissa professori
Lars Calmforsin työryhmä päätyi esittämään hallitukselle, ettei euroon kannata vielä liittyä.
"Varmasti Ruotsin raporttia ja amerikkalaisten kritiikkiä katsottiin poliittisten kiikareiden läpi. Ajateltiin esimerkiksi, että Yhdysvalloissa ei pidetä euron noususta dollarin haastajaksi", Haavisto sanoo.
Vakautta toivova yritysmaailmakin ajoi euroa vahvasti.
"Me ikään kuin automaattisesti ajattelimme, että tämä on hyvä taloudelle. Olisi ollut järjenvastaista, että talouselämä tukisi ratkaisua, joka ei olisi sille eduksi."
Eduskunta päätti euroon liittymisestä vuonna 1998. Rahaliitto oli ehtinyt laajentua odottamattomasti. Italia oli pakko saada mukaan, vaikka se ei täyttänyt kriteereitä.
Heti kättelyssä Saksa ja Ranska rikkoivat Emun sääntöjä. Komission puheenjohtaja
Romano Prodi reagoi kutsumalla vakaus- ja kasvusopimusta "typeräksi".
Moni pelkäsi lopun alkua, jos sovitut säännöt eivät pitäisi. Todellisuudessa euron ongelmat olivat paljon pahempia.
Valtaosa Emu-kritiikistä oli jättänyt rahoitusmarkkinaongelmat huomiotta. Niitä ei huomattu myöskään Brysselissä, jossa Korkman oli mukana euron valmistelutyössä vuodesta 1995 alkaen.
"Se keskittyi uskomattoman sitkeästi vakaus- ja kasvusopimuksen yksityiskohtiin, mikä tuntuu nyt aivan irrelevantilta. Ei koskaan, missään, puhuttu siitä, että valtio voisi ajautua maksukyvyttömäksi ja että siitä syntyisi pankkikriisi", hän sanoo.
Ajateltiin, ettei niin voi käydä Länsi-Euroopassa.
"Tämä kriisi liittyi juuri niihin ilmiöihin, jotka eivät olleet ekonomistien kartalla. Ei meilläkään tässä puhtaita papereita ole."
Kreikan pääministeri Giorgios Papandreou vannoi virkavalansa Ateenassa lokakuun 6. päivänä vuonna 2009. Heti sen jälkeen hän kertoi Kreikan vääristelleen julkista taloudenpitoaan. Euroalue ajautui kriisiin, josta se ei ole vieläkään noussut.
Valtiovarainministeri
Sauli Niinistö (kok) yritti vuonna 2003 euroryhmän kokouksessa kahteen otteeseen kysyä, eikö siinä ole pulma, että Kreikka voi lainata samalla korolla kuin Saksa.
"Sekä komissiosta että Euroopan keskuspankista vastattiin, että niin kauan kuin valtiolla on verotusoikeus, ei ole olemassa mitään luottotappioriskiä."
Korkman pudistelee päätään. "Kyllä se oli niin kummallista."
Pitkäaikaisen eurooppalaisen unelman, yhteisvaluutan, ensimmäinen versio romahti lopulta vuonna 2010.
Euro oli ehkä askel liikaa, Korkman pohtii.
"Nyt ollaan umpikujassa. Rahaliittoa on poliittisesti mahdotonta purkaa, mutta liittovaltiokehitys on fantasiaa. Pankkiunioni ja sijoittajavastuu voivat olla ulospääsy."
Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtaja
Juhana Aunesluoma pitää euroa jonkinlaisena utopiana.
"Se nähtiin Euroopan integraation kruununa. Ajatus valuuttaunionista oli ollut keskusteluissa vuosikymmeniä. Ei tähän odotushorisonttiin yksinkertaisesti mahtunut mitään tulevaisuuden riskejä", hän arvioi.
"Tällaiset isot asiat ovat uskonasioita. Leap of faith– hypätään ja luotetaan, että löytyy kovaa maata jalkojen alta."
