Ehkä on vähän vanhat käsitykset. Niitä on toki vaikea muuttaa. Tuohon aikaan sodasta oli kulunut alle kolmekymmentä vuotta ja Suomi oli koko ajan riskissä joutua Neuvostoliiton tiukempien toimien kohteeksi. Muistan erittäin hyvin tunnelmat ja niiden kehittymisen Suomen poliittisella kartalla ja eri puolueiden retoriikassa aina 1970-luvun puolestavälistä eteenpäin. Ensimmäisissä vaaleissani taisin äänestää kokoomusta; vastavoimaksi. SKDL:n porukka ei itsekään enää 80-luvun lopulla oikein jaksanut enää uskoa YYA-retoriikkaansa, vaikka kukaan ei tohtinut vielä edes kuvitella, että NL romahtaisi niin nopeasti. Kyllä miehityksen pelko oli se, joka ohjasi suomalaista politiikkaa kaikissa puolueissa aika tasan askusyksyyn 1989 asti. Neuvostoliitto sodan voittajavaltiona ja melkein-miehittäjänä oli ihan erilainen uhka kuin mitä mafian johtama Venäjä on nykyään. Uhkia molemmat; erilaisia.
Se, että 1970-luvulla käytettiin rauhantahtoa Neuvostoliiton propagandan välineenä, ei tarkoita että nykyaikana rauhantahto (eli kv sopimusrakenteet, oikeusvaltioperiaatteet, pyrkimys aseiden ja konfliktien määrän vähentämiseen) tarkoittaisi Venäjän federaation mafiosojen advokointia. Pohjoismaiset demokratiat, erityisesti Suomen, ovat toimineet siksi, että niissä on ollut tasapaino oikeistolaisten ja vasemmistolaisten intressien välillä. Vasemmistolaisen ajattelun demonisointi Neuvostoliiton ajan avulla ei ole kovin hyvä idea. Sosialismi ei toimi, kapitalismi ei toimi, ne tarvitsevat keskinäisen tasapainon. Jotta lapset saavat koulutuksen, vanhukset saavat turvaa ja sosiaalinen koheesio toimii. Silloin on varaa puolustaa myös maata ja ostaa hävittäjiä.
Kantsii kunnioittaa kaikkia ja olettaa lähtökohtaisesti, että kaikki ajavat hyvää niin kuin taitavat ja niillä eväillä, joita ovat saaneet. (Ajantasaiset todisteet osoittakoot sitten vasta toisin, kuten tuossa aiemmin viitattiinkin.) Sillä tätä maata puolustetaan.