World Order on Venäjän television ykköskanavan tuottama dokumentti siitä, miten maailma makaa. Toisin sanoen se on dokumentiksi puettua Kremlin propagandaa. Se näyttää, millaisilla keinoilla Venäjä muokkaa mielipiteitä.
Vaikka World Order on täynnä kiinnostavien ihmisten haastatteluja, se alkaa nopeasti puuduttaa. Dokumentti on vain ideologisesti junnaava lista väitteistä, joilla perustellaan ajatusta uudesta kylmästä sodasta. Tuossa taistelussa vastakkain ovat muuta maailmaa väkivalloin ohjaava Yhdysvallat kisällivaltioineen sekä rehti, hyvien johtajien Venäjä, joka luotsaa muutamia järkeviä liittolaisia.
Kremlin infosodan tärkeimpiä aseita on sanojen merkityksen muokkaaminen. Kiistanalaisia asioita sanotaan tismalleen päinvastoin kuin ne ovat. Dokumentin perusväite on, että sotaisa vastapuoli haluaa väkisin pitää kiinni kylmän sodan rintamalinjoista. Tosiasiassa Venäjä on ajat sitten menettänyt asemansa suurvaltana. Vain Kremlissä halutaan pitää hengissä kylmän sodan me-ne -asetelma. Toki Neuvostoliitto ja Yhdysvallat aikoinaan kalistelivat sapeleita, mutta kommunistihallinnon kuplan puhjettua Venäjä ei ole ollut entisensä. Ja juuri siksi se haluaa pelotella.
Kiistanalaisia asioita sanotaan tismalleen päinvastoin kuin ne ovat.
Voisiko World Orderia katsoa camp-asenteella ja vastakarvaan, sen väitteille ja pullistelulle huvittuneena? Ei oikein. Toisto uuvuttaa. Mutta saa siitä silti paljon irti, jos tulokulmana on nimenomaan propagandan analyysi. Venäläinen retoriikka sanojen merkityksen kääntämisestä muistuttaa
George Orwellin romaanin 1984 vallanpitäjien newspeakia. Valtaus onkin vapauttaminen. Hyökkäyssota muuttuu puolustussodaksi. Kansalaisten ankaraa hallitsemista vaativat vallanpitäjät ovat ainoita vapauden ja rehellisyyden vaalijoita. Venäjällä ”fasisteiksi” nimetään niitä, jotka jaksavat kamppailla monet fasismin piirteet täyttävää putinismia vastaan. Tärkeintä on, että väitteen lausujan pokka pitää.
World Orderia kyynisempää elokuvaa on vaikea löytää. Se on linjassa Kremlin politiikan kanssa: tarkoitus pyhittää kaikki keinot.
Rakenteeltaan dokumentti on suoraviivainen. Runkona on patrioottiasenteensa avoimesti ilmaisevan toimittajan
Vladimir Solovjovin ja
Vladimir Putinin keskustelu studiossa. Sen lomassa kerrotaan viime vuosikymmenien ja tämän hetken kriiseistä ympäri maailmaa. Keskeistä ovat Venäjän ja Yhdysvaltojen osallisuus niihin ja niiden ratkaisemiseen.
Solovjev on kotimaassaan erittäin suosittu television puheohjelmien juontaja. Hän taitaa tietää olevansa ainakin World Orderissa vain työkalu, osa niitä tylppiä keinoja, joilla poliittinen viesti lähetetään.
Dokumentin kerronnan tavoite on luoda suuresta johtajasta Putinista kuvaa määrätietoisena rauhan ystävänä. Mielikuvaa harkitsevasta ja sovittelevasta miehestä luodaan vastakkainasettelulla. Tuimakatseinen toimittaja laukoo yliampuvia ja radikaaleja väitteitä, joita Putin sitten toppuuttelee.
Taitaa tulla maailmansota? Ei välttämättä. Oi kiitos Vladimir!
Kun väliin leikataan kovia ja pöhköjä väitteitä esimerkiksi siitä, kuinka 60 000 NATO-sotilasta lähetettiin 1990-luvulla aktiivisesti tuhoamaan Jugoslaviaa ja kuinka omasta rahoituksestaan huolestuneet CIA ja Yhdysvaltojen ilmavoimat aloittivat Syyrian sodan, Putin näyttäytyy lempeänä, mutta vahvaotteisena sankarina, joka suhtautuu hysteerisen hulluun maailmaan ihailtavan hillitysti.
Maailmanpolitiikka esitetään juonitteluna - mitä se varmasti pitkälti onkin - mutta Venäjä on World Orderissa rehti peruskallio. Putinin kerrotaan jatkavan neuvokasta ”luota, mutta varmista” -politiikkaa, jonka suurenmoinen
Josef Stalin keksi Jaltan sopimusta tehtäessä.
Tyyliin kuuluu lausuntojen epämääräisyys. Kerran Putin ikään kuin hieman kritisoisi Venäjän lähtöä Afganistanin sotaan. Kuunnellaanpa tarkemmin. ”Pitää tutkia huolellisesti, oliko päätös oikea vai väärä”, hän sanoo, eli ei sanokaan mitään.
Nyky-Venäjän sotatoimista Tsetseniassa, Georgiassa, Krimillä, Ukrainassa ja nyt Syyriassa ei sanota tai näytetä oikeastaan mitään.
Niistä sodista, jotka ovat Yhdysvaltojen syytä, näytetään väkivaltaista kuvastoa ja etenkin lasten kärsimystä. Katsojalle teroitetaan, kuinka suunnattoman julma ja ilkeä Vietnamin sota oli. Mukaan on saatu elokuvantekijä
Oliver Stone toteamaan, että sen seurauksena Yhdysvalloista tuli sydämetön yhteiskunta.
Kreml on toki saanut paljon bensaa liekkeihinsä muun muassa
arabikeväästä. Lännen yritykset auttaa demokratiaa Lähi-idässä ja arabimaihissa näyttäytyvät World Orderissa laskelmoiduilta hyökkäyksiltä maiden suvereeniutta vastaan.
Saddam Husseinin ja
Muammar Gaddafin kuolemat näytetään tunteisiin vetoavina esimerkkeinä barbaarisuudesta, jota Yhdysvallat toiminnallaan levittää. Hyvin tehdyn propagandan matematiikka on siitä jännää, että esimerkiksi Husseinin hirttämisen julmuus ikään kuin nollaa kaikki Husseinin hallinon hirmuteot.
Osa ei varmasti tiennyt, mihin yhteyteen haastattelua käytetään.
Haastateltujen suuri joukko on mielenkiintoinen. Mukana on Yhdysvaltojen presidentin neuvonantajaa, brittipoliitikkoja, elokuvaohjaajia sekä esimerkiksi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääjohtaja
Dominique Strauss-Kahn. Osa ei varmasti tiennyt, mihin yhteyteen haastattelua käytetään.
Joidenkin haastateltujen, kuten saksalaisen kansanedustaja
Sahra Wagenknechtin väitteet eivät kuitenkaan jätä arvailun varaa. Wagenknecht ilmoittaa Ukrainan itsenäistymisen olevan maan rikkaiden opportumismia ja ettei kukaan järkevä ihminen usko Venäjän olevan uhka Baltian maille. Siitä edetään Solovjevin kertojanäänellä pilkkaamaan Baltian maissa herännyttä turvattomuuden tunnetta: kuka nyt Venäjää pelkäisi!
Ollaan kuin Neuvostoliiton ajassa. Eihän Venäjällä ole sota-aseita, ainoastaan rauhan aseita. Sen sanoo Putinkin: meidän ydinaseemme eivät ole heille niin suuri uhka kuin heidän ydinaseensa meille.
World Orderissa todetaan pariinkin kertaan, kuinka vastapuoli harrastaa hajoittamisen ja hallitsemisen politiikkaa. Myös EU on oikeastaan tällainen salajuoni. Se ei ole liittovaltio, vaan keino, jolla itä-Euroopan köyhistä tehdään yhä köyhempiä.
Eurooppa on sitä paitsi luovuttanut ulkopolitiikkansa Yhdysvalloille, joten ei Eurooppaa oikein edes ole poliittisena toimijana, Putin antaa ymmärtää.
Putin myötäilee näkemystä lännen hajoita ja hallitse -juonittelusta ja sanoo, että sehän on vanhimpia vallankäytön keinoja. Hän tietää sen hyvin, sillä Kremlin informaatiosodan keskeinen tarkoitus on aiheuttaa nimenomaan epävarmuutta ja hämärtää totuus.
Kun mikään ei ole sitä miltä näyttää, kaikki voi olla sitä mikä sopii parhaiten kuvaan.
Dominique Strauss-Kahniin kohdistuneet useat seksuaalirikossyytökset ovat World Orderin logiikassa tietenkin vain osoitus siitä, että Yhdysvaltojen hallinto halusi tuhota ”dollarin ylivaltaa vastustaneen” Strauss-Kahnin. Se, että Strauss-Kahn olisi ehkä syyllistynyt johonkin, ei ole tässä tarinassa olennaista. Strauss-Kahnin tapaus on dokumentissa iso juttu, mutta geopoliittisesti valtavasti merkittävämpi MH317-matkustajakoneen ampuminen ei. Ukrainan venäläismielisten kapinallisten tai venäläissotilaiden vahingossa pudottama siviilikone on liian hankala asia puitavaksi. Eikä ihme, vaikka sen käsittely venäläismediassa on kiinnostavinta Kremlin aivopesua. Tapauksesta esitettiin televisiossa ja lehdissä niin paljon erilaisia, jokseenkin uskottavista täysin pähkähulluihin venyviä teorioita, että ajatus jonkin totuuden olemassaolosta lahosi. Muu maailma tietää koneen tulleen ammutuksi venäläisellä ilmatorjuntaohjuksella, Venäjällä tapaus on outo mysteeri, jossa mikään ei viittaa venäläisten ja venäläismielisten syyllisyyteen.
Onko World Orderin näyttäminen Ylen kanavalla vaarallista?
Venäjän hallituksen mediakanavia seuraava suuri yleisö on ehkä osin menetetty, mutta onko World Orderin näyttäminen Ylen kanavalla vaarallista?
Jos demokratia toimii, kuten sen pitäisi toimia, dokumentti on totta kai vaaraton. Valistunut ja koulutettu sekä erilaisia medioita seuraava katsoja osaa tulkita sen propagandaksi. Eihän näin paksuja väitteitä kukaan niele. Kyllä katsoja hätkähtää, kun
Josif Stalinia ja
Bashar al-Assadia kehutaan.
Vai hätkähtääkö?
Röyhkeiden väitteiden vyöryssä World Orderiin alkaa turtua. Hölynpöly ja faktat menevät sekaisin, jos ei ole tarkkana. Totuus hajoaa. Loppua kohti dokumentissa luodaan kuvaa valtavasta ja koko ajan käynnissä olevasta geopoliittisesta taistelusta. Sanavalinnat ovat sotaisia. ”Vihollislaumat ovat käytännössä meidän rajoillamme”, haastattelija sanoo.
”Minusta kukaan ei saa koskaan pakottaa ketään hyväksymään mitään arvoja, vaikka itse pitää niitä oikeana”, Putin sanoo rauhallisena.
Totuus ja demokratia sellaisina kuin se yleensä ymmärretään eivät kuulu arvoihin, joita hän pitää ”oikeana”. Miksi kuuluisivat? Neuvostoliiton hierarkiat voivat hyvin Venäjällä. Ennen poliittista uraansa KGB:ssä huippu-uran tehnyt Putin tietää hyvin, että totuus kuuluu vain eliitille. Kansalle on vain mielipiteitä, jotka hallinnon propagandakoneisto muokkaa haluttuun suuntaan. Hallinto on silloin majakka käsittämättömässä ja hämärässä maailmassa.
Solovjevin ja Putinin keskustelua ei pidä erehtyä luulemaan haastatteluksi, niin taitavasti dialogi on kirjoitettu rytmiä myöten.
Solovjov pahoittelee, että aina ne sinua kuitenkin ulkomailla haukkuvat. Putin sanoo, ettei se häntä loukkaa.
Solovjov toteaa, ettemme tiedä, onko maailma sodassa vai rauhassa. Putin toteaa, ettei usko maailmanloppuun, koska ihmiset ovat pohdimmiltaan järkeviä.
Oi mikä mies. Suurella johtajalla on koko maailma otteessaan. Venäjällä hänelle voidaan puuhata Nobelin rauhanpalkintoa, mutta jos propagandalla olisi omat Oscarinsa, tiimi ansaitsisi liudan ehdokkuuksia ja Putin parhaan näyttelijän palkinnon.