Jussi Niinistö: "Ottawan sopimuksesta eroon niin pian kuin mahdollista"

Poltetun maan taktiikka on kyllä aikansa elänyt. Toimi vielä jotenkuten 1939, kun vastapuolella ei ollut kunnollisia majoitteita tahi talvivaatteita, ja oli kylmä. (Olisi muuten voinut ottaa ohraisesti jos talvisota olisi käyty 1935 - taisi tulla vasta silloin esim. kamiinallinen PJ-teltta jakovarustukseen, eli suomalaisetkin olisivat kärsineet melkein yhtä lailla kylmästä.)

Siltojen panostaminen ym. murrostaminen on vähän asia erikseen, mutta mihinkään siviilikohteisiin en kyllä lähtökohtaisesti lähtisi ansoja tai miinakenttiä pelkästään varmuuden vuoksi virittelemään. Ihan jo siksi, että todennäköinen konflikti olisi ohi niin nopeasti, ettei tälläisellä pienimuotoisella kulutustaistelulla olisi suurta vaikutusta lopputulokseen - mutta riesa siviileille olisi hyvin merkittävä.
 
Riippuu toki sodasta ja sen syystä, mutta oliko se kuitenkaan niin erinomainen ajatus kylvää oman maan pelloille, metsiin ja pihoille massoittain sakaramiinoja? Vaikka ne miten saataisiin merkittyä karttoihin (mitä en usko), niin seuraavana keväänä lumien ja roudan sulaessa niitä alkaisi siirtyillä minne tahansa.

Muutaman viikon konfliktista tulisi helposti monen vuoden riesa. Jos sota hävittäisiin, ei tiedä milloin ja miten organisoidusti niitä päästäisiin raivaamaan.

Yksipuolinen miinakielto on tietysti typerä.
 
Rhodesia taisi kylvää miinakenttiä rajojensa suojaksi melko kiitettävällä tavalla, auttoiko lopputuloksen kannalta? Viivästytti kenties, mutta Mugabe ja Zimbabwe...
Ranska harrasti samaa Algerian suojaksi, - " -, mutta lähtö tuli.
Etelä-Afrikka ja Namibia/Angola...

Miinakenttiä on siis viljellyt se kehittyneempi ja ilmaylivoimainen osapuoli, mutta eipä tuo ole kuin viivästyttänyt sen omaa romahdusta.

Rommel oli melko etevä luomaan miinakenttiä ja valesellaisia, mutta jälleen ne toimivat vain hidasteina ennen lopullista romahdusta.

Miinoilla (henkilö-) on käyttönsä, mutta ellei niitä voida valvoa ja yhdistää niihin muuta tulenkäyttöä ovat ne vain hidaste. Sisseille ne voivat antaa sen riittävän hidasteen etumatkan ylläpitoon ja siksi alivoimaisen ei kannata niiden käyttöä, etenkään yksipuolisesti, lakkauttaa, mutta esteitä ne eivät ole.
En ihan nyt ole varma että olitkos jotenkin eri mieltä mun kanssa tästä asiasta.

Jos näin oli niin selvennän sen verran että nimen omaan tässä Rhodesia tapauksessa mainitsemani selvästi heikompi osapuoli joka saavutti "torjuntavoiton" oli ilmaylivoimainen ja kehittyneempi. Mutta kaikilla muilla mittareilla mitattuna heikompi osapuoli sodassa jossa ei ole siviilejä eikä varsinkaan sääntöjä. Paljolti miinoitteiden avulla, aiemmin mainitsemistani Afrikan erikois-syistä johtuen, "heikompi" pystyi operoimaan täysin lukumääräisesti alivoimaisina keskellä vihollisaluetta. Rintamalinjoja ei ollut.



Miinoittamisen teho tuolla perustui paljolti myös käytettyyn sodankäynti taktiikkaan. Isku tooodella syvälle, jopa kahden naapurimaan rajojen yli ja pako. Monikymmenkertainen takaa-ajo osasto seuraa Afrikkalaisittain jäljestä jälkeen. Aluehaku aloitetaan vasta jos jälki katoaa, ei siihen jos miina laukeaa. Musta mies ei koukkaa, kunnes Kuubalaiset tulivat konsultoimaan piti levittää miinoitetta jättäen niihin kulkuväylät. Nämä jopa merkittiin karttoihin ja siksi kyetty osittain raivaamaan. Valkoisten vetämien iskuosastojen taitava miinojenkäyttökulttuuri levisi naapurimaihin joista juuri Angola ja Mosambik toteuttivat homman Afrikkalaisittain eli taikakaluja ripoteltiin vähän joka puolelle. Ja näistä maista Fra/Por vetäytyminen johtuu ihan muista syistä kuin miinoista.



Ei ne suomalaiset kaukopartiotkaan latumiinojaan yms. karttoihin merkinnet kun kotiin kiire oli. Afrikassa jokainen kylä voi olla vihollisen tuleva huoltopiste ja miehistöreservi, joten peltojen miinoittaminen on ihan sotilaallisestikin perusteltua. Strategisesti monta kärpästä yhdellä iskulla.



Oli miten oli niin Rhodesian valkoinen vähemmistö hävisi rauhan diplomatian loputtua, mutta sodassa pärjäsivät lukumääräänsä nähden loistavasti, tod.näköisesti yksi teho/paino suhteeltaan 1900-luvun parhaita suorituksia ja pystyivät kansainvälisestä painostuksesta huolimatta sanelemaan paljolti rauhan jonka sitten siis hävisivät. Menetys sodassa monen seikan ansiota, joista yksi oli mm. jv-miinat. Tärkein tietysti sotiminen kotikonnuista eikä siirtomaasta.
 
Poltetun maan taktiikka on kyllä aikansa elänyt. Toimi vielä jotenkuten 1939, kun vastapuolella ei ollut kunnollisia majoitteita tahi talvivaatteita, ja oli kylmä. (Olisi muuten voinut ottaa ohraisesti jos talvisota olisi käyty 1935 - taisi tulla vasta silloin esim. kamiinallinen PJ-teltta jakovarustukseen, eli suomalaisetkin olisivat kärsineet melkein yhtä lailla kylmästä.)

Siltojen panostaminen ym. murrostaminen on vähän asia erikseen, mutta mihinkään siviilikohteisiin en kyllä lähtökohtaisesti lähtisi ansoja tai miinakenttiä pelkästään varmuuden vuoksi virittelemään. Ihan jo siksi, että todennäköinen konflikti olisi ohi niin nopeasti, ettei tälläisellä pienimuotoisella kulutustaistelulla olisi suurta vaikutusta lopputulokseen - mutta riesa siviileille olisi hyvin merkittävä.
Infrastruktuuri voidaan rakentaa uudelleen ja on toisarvoista ihmishenkien rinnalla. Tottakai poltetun maan taktiikan käyttö pitää olla perusteltua mutta esimerkiksi ansoitetun aikapommin jättäminen taloon jossa ollaan taisteltu ja joka jää kohta vihollisen haltuun on IMHO järkevää suhteessa viholliselle aiheutuvaan haittaan ja jo muutenkin hajonneen talon arvoon.
Ylipäätänsä evakkoon joutuneet voivat olla iloisia jos saavat edes maansa pidettyä.
 
Siltojen panostaminen ym. murrostaminen on vähän asia erikseen, mutta mihinkään siviilikohteisiin en kyllä lähtökohtaisesti lähtisi ansoja tai miinakenttiä pelkästään varmuuden vuoksi virittelemään. Ihan jo siksi, että todennäköinen konflikti olisi ohi niin nopeasti, ettei tälläisellä pienimuotoisella kulutustaistelulla olisi suurta vaikutusta lopputulokseen - mutta riesa siviileille olisi hyvin merkittävä.


Laajat miinakentät ja suurimittainen kulkuväylien murrostaminen hidastavat hyökkääjää, joilloin meidän tykistö ja jalkaväki saavat tarvitsemansa ajan vihollisen joukkojen tuhoamiseen. Miinat mahdollistavat vihollisen liikkeen hidastamisen vähäisellä miesmäärällä ja tappioilla. Miinojen tuottamat tappiot eivät ole se olennainen asia. Tärkeintä on omille joukoille annettu aika, joka mahdollistaa varsinkin tykistön jatkuvan toiminnan. Tykistön keskitetty käyttö vaatii vähäisiä päivittäisiä liikkeitä. Muutoin tykistön liikkuvuus loppuu kesken ja tulitoiminta jää väliin. Pahimmillaan ensimmäiset päivät tietävät suuria kalustomenetyksiä, kun tykkejä ei kyetä vetämään taaksepäin vihollisen hyökkäyksen tahdissa. Tähän vihollinen myös pyrkii ilmaiskujen ja epäsuoran avulla.

Ennakolta on turha tehdä laajoja miinoitteita, mutta vihollisen hyökkäyskärjen eteen pitäisi kyetä levittämään jatkuvaa miinamattoa. Omat joukkomme vetäytyisivät taakseen rakennettujen miinoitteiden aukoista. Siellä olisi uusi porukka ottamassa vastaan hyökkääjää. Jokaisen miinoitteen takana olisi vähintään tulenjohtajat ja tarkka-ampujat tähystämässä, vaikka paikka olisikin muutoin puolustukseen sopimaton. Miinoitteen tulisi jatkua aina puolustajan asemaan asti ja noin käytännössä uuden miinoitteen tulisi alkaa heti puolustajien aseman jälkeen. Miinoitteelle syvyyttä sen verran, mitä miinoitteen takana olevat puolustajat kykenevät tähystämään.

Miinat ovat mielettömän halpoja verrattuna valtaosaan aseista. Siksi niitä kannattaisi varautua käyttämään valtavia määriä. 100.000 lippalakkiprikaatien miestä asettaa helposti miljoona miinaa päivässä vihollisen hyökkäysuralle. Tarvitse olla pitkäkään sota, kun puhutaan useista miljoonista miinoista. Sodan jälkeisen raivaamisen kannalta on tietenkin tärkeätä käyttää miinoja, jotka tuhoutuvat varmasti ennalta tiedetyn ajan kuluttua.
 
Ymmärrän miinoituksen idean vastustajan liikkeen ohjaamisessa ja hidastamisessa, enkä sitä sinänsä vastustakaan. Epäilen kuitenkin, että nykyaikainen sodankäynti on tehnyt onnistuneesta miinoittamisesta/ansoittamisesta "käsipelillä" merkittävästi vaikeampaa. Tärkein syy tähän on huimasti lisääntynyt liikkumisnopeus: jos viime sodissa se puna-armeijan yhtymä kykeni etenemään luokkaa 3 km/h, nyt se tulee bemareilla helposti kolmeakymppiä. Lisäksi sen maastoliikkuvuus on yleisesti ottaen paljon parempi verrattuna kuorma-autoilla ja jalan kulkeneisiin toisen sodan aikaisiin joukkoihin, semminkin kun ainakin osa ainakin välitöntä huoltoa (a-tarpeet, polttoaine) voitaneen kuljettaa tela-alustoilla. Kaiken huipuksi tieverkko on paljon tiheämpi kuin 1940-luvulla.

Käytännön seuraus kaikesta tästä on nähdäkseni se, että jos 70 vuotta sitten vihollisen kulkusuunta ja todennäköisesti käyttämä reitti voitiin ennakoida melko hyvin, nyt ennakoiminen on paljon vaikeampaa. Samaa hidastamista aikaansaavan ansoitettavan/miinoitettavan alueen laajuus riippuu periaatteessa ja hyvin karkeasti yksinkertaistaen siitä matkasta, jonka vastustaja tietyssä aikayksikössä kykenee kulkemaan. Jos maastoliikkuvuus ei aseta suurempia rajoitteita, karkea arvio saadan esim. puoliympyrän pnta-alasta (kaavalla 0.5 * pii * r^2, jossa r on vastustajan liikenopeus). Samaan aikaan miinoittamiseen käytettävissä oleva aika putoaa dramaattisesti: jos vuonna 1944 miinoittamiseen oli aikaa tunti ennen vastustajan saapumista, saman etäisyyden päässä etulinjasta tehtävä miinoite pitäisi nyt tehdä noin kuudessa minuutissa. (Tiedän yksinkertaistavani rajusti, mutta kuitenkin.) Tämä kasvaneen tempon ja parantuneen liikkuvuuden yhdistelmä tekee mielestäni laajoista, käsipelillä laskettavista miinoitteista käyttöarvoltaan hieman kyseenalaisia, jos niitä ei suunnitella laskettavaksi jo hyvissä ajoin harmaan vaiheen aikana. Jolloin taas niiden paljastuminen viholliselle käy paljon todennäköisemmäksi.

Tähän voisi vielä lisätä koko ajan parantuvan tiedustelukyvyn, kuten lennokit, jotka lisäävät huomattavasti riskiä miinoituksen paljastumisesta.

Mutta en ole varsinaisesti asiaan vihitty, joten toivotan tervetulleeksi vasta-argumentit.

Alkuperäinen kommenttini tosin koski poltetun maan taktiikkaa eli siviilikohteiden kuten asumusten laajamittaista hävittämistä ja ansoittamista, jota pidän yksinkertaisesti hyödyttömänä. Vastapuoli ei ≈ alle vuoden mittaisessa konfliktissa ja majoitteiden ollessa kunnossa hyödy käytännössä mitenkään siviiliasumuksista tai -laitoksista; pidän itse asiassa luultavimpana, että joukot pyrkisivät mahdollisuuksien mukaan ohittamaan strategisesti vähäpätöisemmät asutuskeskukset. Haitta Suomen kansalaisille on kuitenkin erittäin merkittävä.

Kuten totesin, murrostaminen on hieman eri asia, ja miinoittamisellakin näen paljon hyötyjä. En vain usko, että laajat miinakentät olisivat kovin realistisia nykykonflikteissa - enemmän uskon pistemäisiin miinoitteisiin siellä täällä.
 
Miinoituksen merkitys on varmasti pienentynyt, mutta tieverkkoa ajellessa ja pienempiä väyliä patikoidessa herää ainakin minulla ahaa-elämyksiä muutenkin kuin "joukkueen puolustus 101"-tasolla. Vaikka räjähderaivauksella ymv. voidaan pienentää ilmeisten paikkojen vaikuttavuutta ja tappioita, ei merkitystä liikkeen hidastamiseen, resurssien käyttöön, pakkautumiseen ja kaikkien näiden kautta tappioiden tuottamiseen voi vähätellä. Henkilömiinojen rooli tuossa pakassa on toki vain osanen kokonaisuudessa, mutta "korvaaminen" on silti merkittävän panostuksen vaativa harjoitus. Miten siinä onnistutaan nyt suunnitellulla ja jollain tasolla toteutuvalla paletilla, jää nähtäväksi.
 
Deeii puhuu asiaa kun epäilee sodan nopeuden kasvamisen ja murrostamisen/miinoittamisen vaikutuksia.

En pidä kumpaakaan turhana, tai vanhanaikaisena, mutta kun tiet ovat pääsääntöisesti päällystettyjä ja vihollisen kalusto kasvanut II maailmansodan päivistä, ei käsipelillä tehdä hetkessä kovin tehokasta murrosta/miinoitetta.
Onko meillä riittävillä tarpeellisilla välineillä varustettuja pioneerijoukkoja. Niitä pitää olla paljon koska teitä riittää. Lisäksi niiden pitää kyetä liikkumaan nopeasti, eli työkoneille pitää olla omat kuljetuslavetit. Otto-kalustoa toki löytyy, mutta onko riittävästi, miehiä ja koneitä?
 
Riippuu toki sodasta ja sen syystä, mutta oliko se kuitenkaan niin erinomainen ajatus kylvää oman maan pelloille, metsiin ja pihoille massoittain sakaramiinoja? Vaikka ne miten saataisiin merkittyä karttoihin (mitä en usko), niin seuraavana keväänä lumien ja roudan sulaessa niitä alkaisi siirtyillä minne tahansa.

Muutaman viikon konfliktista tulisi helposti monen vuoden riesa. Jos sota hävittäisiin, ei tiedä milloin ja miten organisoidusti niitä päästäisiin raivaamaan.

Yksipuolinen miinakielto on tietysti typerä.

Tuosta tuleekin mieleen kysymys: Kuinka kauan sakaramiina säilyy asennettuna toimintakuntoisena? TNT toki säilyy varmaan jopa maassakin, mutta mahtaako se sytytin sitten olla tehty jostakin säänkestävästä? Jos se ei ole tehty mistään ruostumattomasta, niin mahtaako se toimia enää vuodenkuluttua?
 
Sakuilla oli ainakin kylmän sodan aikaan tuollainen viritys, nopea ja tehokas sijantekijä asfalttiin. Konevuokraamoiden tarjontaa katsoessa sieltä keksii kyllä aika montakin työvälinettä, jolla helpottaa miinasijojen laadintaa. Varusmiehille opetetaan tietysti joku systeemi, yleensä se vaivalloisin, jos taas miinoja pitää ryhtyä oikein tosissaan kylvämään, uskoisin siihen käytettävän konevoimaa, jota kyllä löytyy.

Tuosta muuten haluaisin herättää keskustelua, meinaan että en ole ihan up-to-date tuon valikoiman kanssa ja niiden sotilaalliset käyttötavat kiinnostavat. Valitettavasti tässä on se paha puoli, että asat väistämättä sivuavat asioita, joita joku pikkupeelo voisi käyttää itsensä tai toisten räjäyttämiseen tai muiden tuhojen tekemiseen, joten olisiko muuten mahdollista järjestää jokin hieman rajatumman yleisön osasto näitä asioita varten? Vai oliko laissa jokin pykälä joka kieltää näistä asioista puhumisen kokonaan?
 
Keskustelua vaivaa isojen yleistyksien perusteella tehdyt yksinkertaistamiset. Osa nähtävästi kuvittelee olevansa niin merkittäviä nojatuolikenraaleja jotka katsoo "tosi isoja kokonaisuuksia" niin yksityiskohdat jää huomioimatta. Sama saaga "mutta kun sodan tempo ja laari laari laa" jatkuu n:n kerran niin kyl siitä voi vetää sen johtopäätöksen et jengi kohkaa omaa mielipidettään sormi ja ilmeisen usein valitettavasti myös muna pystyssä varsinaisesti edes osallistumatta keskusteluun. "Keskustelussa" jossa jokainen vaan esittää mielipiteitä ja sanoo oman sanottavansa ja jos joku on eri mieltä sanotaan vaan kovempaa sama mitä ennenkin. Ihan ku poliitikkoja, täällä on varmaan maakuntien kepulaisisännät liikenteessä...
 
Tuosta tuleekin mieleen kysymys: Kuinka kauan sakaramiina säilyy asennettuna toimintakuntoisena? TNT toki säilyy varmaan jopa maassakin, mutta mahtaako se sytytin sitten olla tehty jostakin säänkestävästä? Jos se ei ole tehty mistään ruostumattomasta, niin mahtaako se toimia enää vuodenkuluttua?

Osa toimii, osa ei, prosenttia tuskin voi kukaan sanoa. Olihan sakujen kylvömiinoissakin Lapissa vaarallisia ja toimintakuntoisia vielä -60-luvulla, toisaalta puoli vuottakin pimensi osan, tiedä näistä.
 
Keskustelua vaivaa isojen yleistyksien perusteella tehdyt yksinkertaistamiset. Osa nähtävästi kuvittelee olevansa niin merkittäviä nojatuolikenraaleja jotka katsoo "tosi isoja kokonaisuuksia" niin yksityiskohdat jää huomioimatta. Sama saaga "mutta kun sodan tempo ja laari laari laa" jatkuu n:n kerran niin kyl siitä voi vetää sen johtopäätöksen et jengi kohkaa omaa mielipidettään sormi ja ilmeisen usein valitettavasti myös muna pystyssä varsinaisesti edes osallistumatta keskusteluun. "Keskustelussa" jossa jokainen vaan esittää mielipiteitä ja sanoo oman sanottavansa ja jos joku on eri mieltä sanotaan vaan kovempaa sama mitä ennenkin. Ihan ku poliitikkoja, täällä on varmaan maakuntien kepulaisisännät liikenteessä...

Mitä tarkkaan ottaen nyt tarkoitat, sulla on varmasti pointti, mutta oletan, että joku muukin kepulaisisäntä kuin minä ei tässä nojatuolissa kulli sojossa istuessaan ihan tarkkaan ymmärrä tarkoitustasi?
 
Keskustelua vaivaa isojen yleistyksien perusteella tehdyt yksinkertaistamiset. Osa nähtävästi kuvittelee olevansa niin merkittäviä nojatuolikenraaleja jotka katsoo "tosi isoja kokonaisuuksia" niin yksityiskohdat jää huomioimatta. Sama saaga "mutta kun sodan tempo ja laari laari laa" jatkuu n:n kerran niin kyl siitä voi vetää sen johtopäätöksen et jengi kohkaa omaa mielipidettään sormi ja ilmeisen usein valitettavasti myös muna pystyssä varsinaisesti edes osallistumatta keskusteluun. "Keskustelussa" jossa jokainen vaan esittää mielipiteitä ja sanoo oman sanottavansa ja jos joku on eri mieltä sanotaan vaan kovempaa sama mitä ennenkin. Ihan ku poliitikkoja, täällä on varmaan maakuntien kepulaisisännät liikenteessä...

Tunnustaudun olevani aito nojatuolikenraali, en kuitenkaan ole kepulainen, vaan Stadilainen kokoomuksen äänestäjä.

Melkein kaikissa asioissa on useita näkökulmia, niin myös miinasodankäynnissä ja murostamisessa. Olen edelleen sitä mieltä, ettei miina kielto ole isossa kuvassa niin suuri tappi kuin aluksi itse oletin. Perustelut ole jo kirjannut aikaisemmin. Mitä tulee sodan tempoon, on se mielestäni ihan yleisesti hyväksytty näkemys. Toki vain yksi näkemys, ei ainoa totuus.

Munan kovettumisesta tyydyn toteamaan, ettei MPnet aiheuta sitä, internetistä löytyy siihen ihan omat sivut.
 
Selvä se et tempo on kova, etävaikutus ja teknistyminen jne. on muuttanut sodankuvaa. Mä voisin vielä jatkaa tätä sinänsä täysin todellista jargonia: taistelua käydään useassa dimensiossa, maassa, ilmassa, merellä ja tietoverkossa jne. Koko pointti keskustelun yleisestä menosta jossa jokainen tuputtaa omaansa ottamatta mitään keskusteluun tuotua huomioon meni täysin ohi. Kepulaisisäntä ja nojatuolikenraalius vastineiden pääosassa. Baikal snaijas, propsit sille. Tää on vähän sama kun rynkkymies kyselee jotain niin sille vaan sanotaan et älä huoli sodan kuva on muuttunut, suurin osa kuolee epäsuoran tuleen jne. laari laari laa, cyberuhka on relevantti, blaa blaa bla.

Kokeillaan nyt vaik näin: Ei mua mikään iso kuva kiinnosta. Mua kiinnostaa mitä siellä luodolla/rajoitetussa paikssa teen. Ei mua siellä kiinnosta ylittääkö viholliset ilmakuljetteisesti sakaramiinakentän jossain hevonkuusessa vai ei. Ei mua kiinnosta paskan vertaa estetäänkö panssarimiinojen raivausta sakramiinoilla vai ei. Ei mua kiinnosta onko sota yleisesti liikkuvaa vai ei. Mua kiinnostaa oma tehtävä, onko mun homma liikkuvaa vai ei. Toivottavasti tää pointti aukeaa.

No totta kai mua oikeesti iso kuva kiinnostaa ja kaikki noi muutkin luetellut. Haluun tuoda tähän mukaan ruohonjuuritason ajattelua. Se, onko tää nyt esim. yksittäistapaus voisi keskustella, sellaista mä toivoin. Olisiko muita vastaavia juttuja eri aselajeissa joissa miina olisi erinomainen ja jos on niin silloinhan niille on selvä tarve. Silloin kyseessä ei olekaan yksittäistapaus, kuten oletan asian olevan. Miina olis ihan hyvin voinut säilyä arsenaalissa vaikka laajoista miinotteista oltaisiin luovuttu. Onhan meillä haulikkokin sotavaltion varustuksena vaikka sille on todella marginaalinen käyttäjäkunta. Nyt näen, et on tehty päätös ja sit sen jälkeen ollaan joukkobiasoitu niin, et kaikki selitetöön niin päin et ei noita ikinä oikeesti oliskaan tarvittu ja tohon mä sanon et paskat.
 
Ymmärrän miinoituksen idean vastustajan liikkeen ohjaamisessa ja hidastamisessa, enkä sitä sinänsä vastustakaan. Epäilen kuitenkin, että nykyaikainen sodankäynti on tehnyt onnistuneesta miinoittamisesta/ansoittamisesta "käsipelillä" merkittävästi vaikeampaa. Tärkein syy tähän on huimasti lisääntynyt liikkumisnopeus: jos viime sodissa se puna-armeijan yhtymä kykeni etenemään luokkaa 3 km/h, nyt se tulee bemareilla helposti kolmeakymppiä. Lisäksi sen maastoliikkuvuus on yleisesti ottaen paljon parempi verrattuna kuorma-autoilla ja jalan kulkeneisiin toisen sodan aikaisiin joukkoihin, semminkin kun ainakin osa ainakin välitöntä huoltoa (a-tarpeet, polttoaine) voitaneen kuljettaa tela-alustoilla. Kaiken huipuksi tieverkko on paljon tiheämpi kuin 1940-luvulla.

Käytännön seuraus kaikesta tästä on nähdäkseni se, että jos 70 vuotta sitten vihollisen kulkusuunta ja todennäköisesti käyttämä reitti voitiin ennakoida melko hyvin, nyt ennakoiminen on paljon vaikeampaa. Samaa hidastamista aikaansaavan ansoitettavan/miinoitettavan alueen laajuus riippuu periaatteessa ja hyvin karkeasti yksinkertaistaen siitä matkasta, jonka vastustaja tietyssä aikayksikössä kykenee kulkemaan. Jos maastoliikkuvuus ei aseta suurempia rajoitteita, karkea arvio saadan esim. puoliympyrän pnta-alasta (kaavalla 0.5 * pii * r^2, jossa r on vastustajan liikenopeus). Samaan aikaan miinoittamiseen käytettävissä oleva aika putoaa dramaattisesti: jos vuonna 1944 miinoittamiseen oli aikaa tunti ennen vastustajan saapumista, saman etäisyyden päässä etulinjasta tehtävä miinoite pitäisi nyt tehdä noin kuudessa minuutissa. (Tiedän yksinkertaistavani rajusti, mutta kuitenkin.) Tämä kasvaneen tempon ja parantuneen liikkuvuuden yhdistelmä tekee mielestäni laajoista, käsipelillä laskettavista miinoitteista käyttöarvoltaan hieman kyseenalaisia, jos niitä ei suunnitella laskettavaksi jo hyvissä ajoin harmaan vaiheen aikana. Jolloin taas niiden paljastuminen viholliselle käy paljon todennäköisemmäksi.

Tähän voisi vielä lisätä koko ajan parantuvan tiedustelukyvyn, kuten lennokit, jotka lisäävät huomattavasti riskiä miinoituksen paljastumisesta.

Mutta en ole varsinaisesti asiaan vihitty, joten toivotan tervetulleeksi vasta-argumentit.

Alkuperäinen kommenttini tosin koski poltetun maan taktiikkaa eli siviilikohteiden kuten asumusten laajamittaista hävittämistä ja ansoittamista, jota pidän yksinkertaisesti hyödyttömänä. Vastapuoli ei ≈ alle vuoden mittaisessa konfliktissa ja majoitteiden ollessa kunnossa hyödy käytännössä mitenkään siviiliasumuksista tai -laitoksista; pidän itse asiassa luultavimpana, että joukot pyrkisivät mahdollisuuksien mukaan ohittamaan strategisesti vähäpätöisemmät asutuskeskukset. Haitta Suomen kansalaisille on kuitenkin erittäin merkittävä.

Kuten totesin, murrostaminen on hieman eri asia, ja miinoittamisellakin näen paljon hyötyjä. En vain usko, että laajat miinakentät olisivat kovin realistisia nykykonflikteissa - enemmän uskon pistemäisiin miinoitteisiin siellä täällä.


Hyökkääjä ei tule vauhdilla, jos hyökkäys on jumissa edellisissä miinoitteissa ja murrosteissa.

Kursk-Kymenlaakson pelikentällä on leveyttä noin sata kilometriä. Se on helposti miinoitettavissa reunasta reunaan ja rannikon parhaat maihinnousupaikat vielä päälle. Miehiä ja miinoja se tietysti vaatii.

Roisisti yksinkertaistaen: Sadalle kilometrille menisi noin 33000 panssarimiinaa yhteen rimpsuun. Miinojen väliksi tulisi kolme metriä. Kymmenen miinariviä peräkkäin ja miinoja on mennyt 330000. Tässä viivytyksen ensimmäinen linja. Näille miinoille suojiksi x4 määrä erilaisia jalkaväkimiinoja. Tekee noin 1200000 miinaa. Panssarimiinojen kera 1,5 miljoonaa miinaa. Yhdelle miehelle voinee laskea päivän urakaksi 50 miinaa. Se tarkoittaisi 30000 ukon köörille päiväksi töitä. Panssarimiinoille hatusta heitetyksi hinnaksi 200 euroa ja jalkaväkimiinalle 10 euroa. Hintaa kertyy 78 miljoonaa.

Tämän ensimmäisen linjan perään samalla asennuksella kaksi vastaavaa vyöhykettä syvyyden saamiseksi. Miesten tarve noussut 90000. Rahaa mennyt 234 miljoonaa. Miinoja maastossa yhteensa 4,5 miljoonaa.

Näiden päälle varataan miinoja vielä kolmen vastaavan vyöhykkeen edestä. Näitä miinoja käytetään miinoitteiden kasvattamiseen vihollisen hyökkäyskärjen edessä ja viholliselta mahdollisesti vapautuvilla alueilla. Miinojen määrä tässä vaiheessa yhteensä 18 miljoonaa. Kustannukset 936 miljoonaa. Miesten tarve ei hirveästi kasva, koska oletettavasti osa edelliset miinoitteet rakentaneista miehistä on vapautunut uusien tekemiseen.

Eli taloudelliset syyt tai miesten puute eivät estä miinojen massamaista käyttöä. Suurimpana ongelmana näen miinojen raivaamisen ja tämän välttämiseksi miinojen pitäisi olla itsestään tuhoutuvia. Olennaisena pidän myös riittävän suurta määrää miinoja, koska oletettavasti hyökkääjän raivauskyvyssä tulee jossain kohdassa selkeä notkahdus. Alkuun hyökkääjä kykenee selvittämään miinoitteet ja murrosteet kohtuullisen nopeasti osaavien raivaajien ja ehjän raivauskaluston ansiosta. Tappioiden myötä tämä tilanne muuttuu.
 
Back
Top