Richard J. Evansin 'The Third Reich in Power' jatkaa - tiiviin johdannon jälkeen - siitä mihin 'The Coming of the Third Reich' jäi.
Kansallissosialistit ovat olleet vallassa noin vuoden; vanhan vallan laitokset on saatettu kansallissosialistiselle kannalle; takaisinmaksu on suoritettu ja aktiiviset kommunistit ja sosiaalidemokraatit pistetty 'turvasäilöön' - yleensä tosin vain viikoiksi tai kuukausiksi.
Kolmas valtakunta on ensimmäisen kriisinsä edessä kun osa iskujoukoista haluaa jatkaa vallankumousta Ernst Röhm - ikuinen sotilas, joka ei koskaan lumoutunut Johtajasta - etunenässä. Tai paremminkin asevoimien johto on kriisissä pelätessään SA:sta muodostuvan asevoimat Reichswehrin tilalle (jonka miesmäärä on Versaillesin ehtojen mukaisesti pieni - iskujoukkoja moninkertainen määrä).
Ja vaikka iskujoukkoja oli vasten yllytetty kuukausikaupalla poliittisten vastustajien kimppuun, niin kun tätä oli johdon, erityisesti Johtajan mielestä harrastettu tarpeeksi, oli katujen aika rauhoittua. Tähän ruskeapaidat eivät monin paikoin suostuneet, vaan jatkoivat juopottelua, väkivaltaa ja yleistä pahennuksen herättämistä.
Hitler näki tilanteen uhkaavana uudelle vallalle: olihan monet äänestäneet kansallissosialisteja nimenomaan toivossa, että se palauttaisi järjestyksen kaduille ja koko valtakuntaan. Jotain tartti tehrä. Ja niin käynnistettiin puhdistus - ensimmäinen ja viimeinen, jos tosiasiallisten kumousyritysten selvittämistä ei lasketa - omissa riveissä, kertomalla Röhmin lähteneen 'pitkien puukkojen yöhön'.
Monia iskujoukkojen johtajia pidätettiin ja päästettiin päiviltä. Itse Röhm tavoitettiin homostelemasta nuoren miehen seurasta. Tälle annettiin pistooli ja mahdollisuus tehdä itsemurha, mutta mies ei siihen suostunut, vaan paljasti rintansa teloittajilleen viimeisenä mielenosoituksena.
'Pitkien puukkojen yön' seurauksena Reichswehr vakiinnutti asemansa maan asevoimina, SS ja Himmler asemansa sisäisen turvallisuuden takaajina sekä Reinhard Heydrich SS:n alaisen turvallisuuspalvelun johtajana.
Miten väestö suhtautui tällaiseen tempaukseen? Tässä kohden Evans aloittaa opettajan toimesta eläköityneen Luise Solmitzin - jonka aviomies on juutalainen - päiväkirjojen lainaamisen. Luise näki puhdistuksen uutena osoituksena siitä, että Johtaja on mies paikallaan ja joka johtaa teoilla.
Weimarin tasavalta oli loppuaikoinaan langettanut joitakin kuolemantuomioita, mutta laittamatta niitä toimeen poliittisesti epävakaan tilanteen tähden. Valtaan päästyään kansallissosialistit pistivät mestauskirveen heilumaan, joka oli yleisin teloitusväline valtaossa maata (Itävallassa taas hirttoköysi). Vuonna 1936 mestausvälineeksi vakiinnutettiin kiljotiini.
Oikeuslaitoksen yläportaissa ruvettiin (ja niitä ohjeistettiin 'ylimmältä taholta') myös suosimaan tuomion antamista murhasta tapon sijaan raatoja aiheuttaneissa rikoksissa, koska se salli kuolemantuomion, toisin kuin tuomio taposta.
Italian fascisteja usein 'kehutaan' siitä, että nämä pistivät Sisilian mafian kuriin ja nippuun. Tässä ne eivät kuitenkaan täydellisesti onnistuneet. Kansallissosialistit sen sijaan tuhosivat järjestäytyneen rikollisuuden käytännössä kuukausissa. Tätä helpotti vanhan vallan viranomaisten keräämät rikollisten rekisterit, sekä se todellinen tosiasia, että järjestäynyt rikollisuus toimi paljolti kommunistien kanssa yhteistyössä tai ainakin kommunistien vahvuusalueilla, mm. Berliinissä.
Evansin väite on se, että johtotähdeksi kaikessa kolmannen valtakunnan poliitiikassa otettiin sota: teollisuuden, maatalouden, tuotannon yleensä sekä kasvatuksen ja koulutuksen oli palveltava tulevaa sotaa.
Osa teollisuudesta oli nähnyt uuden vallan tarjoamassa vakaudessa keinon takoa rahaa. Näin olikin alkuun, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän poliitiikka ohjasi tuotantoa aattellisesta kuin taloudellista lähtökohdasta käsin. Tuottavinta ulkomaankauppaa rajoitettiin yhä lisääntyvien tullein ja veroin, kaikki tuotanto pyriittiin ohjaamaan uudelleenaseistamiseen.
Historioitsijan väite edellisessä niteessä oli, että kansallissosialismin 'sosialismi' (ns. 'marxilaisessa' hengessä tuotanto kansallistaen) oli vaalivoittoihin tullessa täysin karissut. Hitler ei ollut suostunut kansallistamaan Hohenzollernin ruhtinassuvun perintöprinssien omaisuutta, josta tohtori Goebbels oli kovin pahoillaan ja julisti jo päiväkirjalleen Hitlerin olevan taantumuksellinen ja menneisyyttä, mutta joka kanta kääntyi seuraavassa keskustelussa Johtajan kanssa.
Väite joutuu ongelmalliseen valoon kun nähdään kuinka kansallissosialistien ote vuosien vieriessä tiukkeni tiukkenemistaan ja teollisuuden liikkumatila kapeni, lopulta muuttuen olemattomaksi 'neljävuotissuunnitelman' käynnistyessä. Tai kun taloudelliseen vaikeuksiin joutuneet suurtilat otettiin valtion hallintaan ja annettiin tahi myyntiin tilattomille talonpojille. Perustettiin myös Hermann Göringin nimeä kantava kansallinen, valtio-omisteinen monialayhtymä, joka pääasiallisena toimena oli louhia ja jalostaa kotimaista rautamalmia.
Asiaa Evans kyllä käsittelee ja toteaa sitten kansallissosialismin olleen vaikeasti määriteltävä. Evans vertaa kansallissosialismia bolshevikkien kommunismiin siten, että edellisten kohdalla vertailukohta on käytäntö ja jälkimmäisten kohdalla teoria, ts. se miksikä kommunistit ilmoittivat toimiensa motiivit (proletariaatin diktatuuri). Kun näitä kahta totalitaarista valtiota tai aatettta vertaillaan sitten molempien kohdalla käytännön kannalta, niin huomataan - keinojen ollessa hieman erilaisia -, että ensisijainen päämäärä, varsinkin maailmansotien välillä oli sama: uudelleenaseistaminen ja valmistautuminen sotaan.
Koulutus muutettiin palvelemaan tulevia sotaisia koitoksia. Rotuopetus nostettiin erityisesti keskiöön. Aattellinen koulutus tuli osaksi kaikkia kouluasteita ja erityisesti yliopistojen opetus kärsi tästä pahoin. Ehkä jopa ironista, koska ylioppilaista löytyi runsain mitoin sekä kansallissosialistien että aiemmin muiden äärikansallisten puolueiden, seurojen tai yleensä toimijoiden kannattajia.
Totisesti, yliopistojen tieteenteko - arvokas sellainen ja käytännössä hyödynnettävä - sukelsi lujaa. Uusi valta pilatessaan korkeakoulutuksen tieteellisen tason sai kiittää teollisuusyritysten omia tutkimus- ja kehityslaitoksia siitä, että kolmannen valtakunnan teknillinen ja tieteellinen osaaminen ei jämähtänyt paikoilleen.
Perustettiin myös Adolf Hitler kouluja ja Kansallispoliittisia koululaitoksia - Napoloita -, joihin 'eliittilaitoksiin' nuoria laitettiin. Kun aluksi ainoa vaatimus opettajaksi pääsemiselle tällaiseen laitokseen oli SA- tai SS-jäsenyys, niin koulutustaso ei päätä huimannut, ainakaan sivistyksillisistä näkökohdista. Pian vaatimuksiksi tuli kuitenkin normaalit yliopistotutkinnot ja opettajankoulutus.
Korkeimmiksi kansallissosialistisiksi opetuslaitoksiksi tulivat sitten ns. koulutus- tai ritarikuntalinnat, joista sotaan mennessä valmistuneista kolmesta laitoksesta jokainen keskittyi omaan opetushaaraansa, sotilaallisen ja aattellisen koulutuksen ollen aina keskiössä. Näihin otettiin erityisesti entisten maalaisaatelisten eli junkkerien jälkeläisiä, tietysti vain terveydellisesti ja rodullisesti sopivia.
Ennen kuin kansakunta voitiin pistämään suorittamaan suurempia tehtäviä elintilan hankkimisen merkeissä, oli sille kuitenkin tarjottava leipää ja sirkushuveja. Uusia työpaikkoja kyllä synnytettiin, mm. aloittamalla massiiviset valtateiden rakentamisurakat, joille tosin oli siviilinäkökulmasta verrattain vähän hyödyllistä käyttöä pienen autokannan takia ja eikä juuri enemmän sotitaallistakaan. Uusia työpaikkoja syntyi valtavasti myös teollisuudessa, valtion aloittaessa suuret asetilaukset.
Onnistuivatko kansallissosialistit sitten vähentämään suurlaman aiheuttamaa suurta työttömyyttä? Ainakin paperilla ja huomattava on myös, että talous näytti elpymisen merkkejä ennen uusia vallanpitäjiä. Edellä mainitut isot rakennusurakat ja uudelleenaseistamisesta syntyneet teollisuustyöpaikat ilman muuta työllistymistä paransivat.
Kolmannessa valtakunnassa naisten paikka oli kotona lapsia saamassa ja kasvattamassa ja monet naiset mielellään työstä pois jättäytyivätkin. Paitsi että ei ollut: kaikenlaisiin kansallissosialistisiin seuroihin ja toimiin kuulumisesta jos ei tullut pakollista, niin ainakin suotavaa, täten vieden aikaan kodinhoidolta ja lasten kasvatukselta (ja tietysti, mahdollisten lemmenhetkien vähentyessä miesten joutuessa samoin pyörimään kaikenlaisissa toimissa työn ulkopuolella, saamiselta). Sodan alkaessa myös naiset joutuivat valtakunnan työpalvelukseen, joka siihen asti oli ollut näille vapaaehtoinen (miehille pakollinen ennen varusmiespalvelusta).
Naisten vapaaksi jättämät työpaikat - esim. ompelu- ja muussa tekstiiliteollisuudessa - tosin eivät olleet sellaisia, joita olisivat miehet paikanneet, tai edes halunneet paikata.
Kaikkien oli myös kuuluttava kansallissosialistien ammattiyhdistykseen, Saksan työrintamaan. Tämä määräsi työhön myös pakosta. Monia lähetettiin mm. rakentamaan länsivallia ei-vapaaehtoisesti.
Suuri työttömyyden vähentäjä oli myös yleisen asevelvollisuuden uudelleenkäyttönotto. Tämä tietysti lisäsi tarvetta myös ammattisotilaille varusmiesten kouluttajina.
'Voimaa ilosta' -järjestön, joka oli Saksan työrintaman alainen oli tarkoitus järjestää työläisille huvituksia. Sen kautta järjestettiin halpoja lomamatkoja, joista tulikin erittäin suosittuja, tarjoten monille saksalaisille työläisille ensimmäisen kerran mahdollisuuden ulkomaan matkailuun (mm. Italiassa).
Kirjoittaja lainaa tässä kuten edellisessäkin kirjassa useasti sosiaalidemokraattisia 'agentteja', jotka lähettivät tietoja kolmannesta valtakunnasta maanpaossa olleille tovereilleen. Nämä olivat kovin katkeria siitä, että nämä matkat olivat niin suosittuja ja pahoillaan, että luokkatietoiset toverit tulivat aina enemmän sopeutuneiksi kansallissosialistieen järjestykseen.
Näillä matkoilla oli tietysti aattelliset tarkoitusperät: matkoilla oli tarkoitus osallistua kaikenlaiseen 'kasvattavaan' vapaa-ajan viettoon ja sen oli tarkoitus edesauttaa luokkasopua- tai yhteistyötä kaikkien matkustajien ollessa sekaisin (mm. näillä matkoilla käytetyissä laivoissa ei ollut eri tasoisia kansia).
Tämän laitoksen suurin hanke oli Proran valtava lomahotellialue, joka ei tosin koskaan kerennyt valmistumaan tai kunnolla toimintaansa aloittamaan ennen sodan syttymistä. Sodan aikana se toimi mm. sotilassairaalana.
Yhtäkään kansanautoa ei hihnalta kerennyt valmistumaan ennen sotaa, mutta toinen kansantuote, nimittäin kansanradio tai -vastaanotin saatettiin voimalla myyntiin. Halpa myyntihinta (100 valtakunnanmarkkaa) takasi, että lähes kaikilla oli varaa sellainen ostaa ja vuoteen 1942 kolmannes valtakunnan radioista oli näitä kansanvastaanottimia.
Radiota ei ollut lukittu yhdelle taajudelle kuten mm. Korean demokraattisessa kansantasavallassa - koska Saksassa radioasemat toimivat alueellisesti hyvin eri taajuksilla -, mutta sen toimintasäde oli lyhyt ja siten ulkomaanlähetykset eivät sillä hyvin kuuluneet.
Kolmannessa valtakunnassa järjestettiin monenlaisia 'vapaaehtoisia' keräyksiä pulanalaisten kansalaistoverien auttamiseksi. Suuri tällainen oli jokavuotiseksi muodostunut talviavustus, jolla kerättiin varoja, jotta hädänalaiset saisivat talvikuukausina ruokaa, vaatetusta ja suojaa. Näitä ei tietenkään jaettu kansalaistoveruuden ulkopuolella oleville tai vaikkapa 'työaroille', juopoille, mielenvikaisille tai rikolliseksi katsotuille. Kolehtia tälle kys. keräykselle suorittivat pääasiassa Hitler nuoret ja Saksan tyttöliitto.
Tämä ei suinkaan ollut ainoa keräys ja vapaaehtoisuuskin oli monissa keräyksissä hyvin kyseenalaista, sillä kuka kieltäytyy, kun kolehtia on penäämässä riski SA-mies? Tai kun korttelivahti (kuten vastaavat Neuvostoliitossa) tarkistaa, että onko keräykseen jo osallistuttu? Ja jos ei ole, niin ilmoitusta epäkansallisesta toiminnasta Gestapolle. Perheille tuli myös pakolliseksi nauttia sunnuntaisin yksinkertainen 'yhden astian ateria' ruokapulan helpottamiseksi.
Kansallissosialistit tultuaan valtaan 'arjalaistivat' pitkälti julkisen hallinnon, mukaan lukien yliopistot. Tämä kosketti erityisesti juutalaisia ja viraltapanot julkisista viroista olivat tietysti vasta ensimmäinen askel: tarkoituksena oli eristää juutalaiset kokonaan julkisesta elämästä ja todella, poistaa juutalaiset kokonaan valtakunnasta.
Ennen sotaa yritettiin selvästi monia keppejä - vain näille asetetut verot ja maksut - käyttämällä häätää juutalaiset maasta. Pikku hiljaa juutalaiset eristettiin muusta yhteiskunnasta, juutalaiset eivät pian saaneet opiskella saksalaisissa oppilaitoksissa ja saksalaiset lääkärit eivät saaneet hoitaa juutalaisia potilaita, juutalaiset lääkärit (joilta tosin evättiin virallinen toimintalupa) kylläkin juutalaisia potilaita.
Moniin paikkoihin kansallissosialistien pakottessa - joskus myös spontaanisti - ilmestyi kylttejä ja tekstejä, joissa kerrottiin esimerkiksi, että 'juutalaiskiintiömme on täynnä' tai että 'juutalaiset astuvat tänne omalla vastuullaan'. Nämä eristämistoimet johtivat käytännössä kaupungeissa gettoutumiseen. Pian juutalaiset elivät erillään muusta yhteiskunnasta. Osa näki tämän jopa helpotuksena: näin ehkä saavat elää sentään rauhassa. Pahoin erehtyivät.
Saksassa oli pari juutalaisomisteista tavarataloketjuja, jotka toimivat periaatteella suuret sisäänostomäärät ja sen mahdollistamat kiinteät, matalat myyntihinnat. Nämä ketjut olivat erittäin suosittuja. Ennen pitkää nekin monien muiden juutalaisten yritysten tavoin joutuivat painostuksen kohteiksi, jonka seurauksena juutalaiset omistajat myivät omistuksensa 'arjalaisille' ja yleensä poistuivat sitten maasta.
On mielenkiintoista, että halu saada juutalaiset pois Saksasta oli niin suuri, että natsit olivat valmiita tekemään yhteistyötä juutalaisnationalistien eli siionistien kanssa auttaakseen juutalaisia muuttamaan luvattuun maahan. Kun tätä ei saatu järjestetyksi laillisesti riittävän suuressa määrin, niin Gestapo järjesti pian laittomia laivakuljetuksia Palestiinaan.
Porkkanana tässä filistealaisten maahan muuttamisessa oli myös se, että juutalaiset saivat pitää valtaosan varallisuudestaan, tosin muunnettuna saksalaisiksi kulutustuotteiksi (huonekalut, pesukoneet ym.). Saksasta muualle muuttaessaan nämä joutuivat luovuttamaan lähes koko omaisuutensa. Tämä oli tietysti täysin ristiriidassa sen kanssa, jos juutalaiset haluttiin maasta pois, koska eihän omaisuutensa menetttäminen siihen kannustanut. Myös maastapoistumisasiakirjojen saanti vaikeutui jatkuvasti, tehden juutalaisten maastamuutosta entistä hankalampaa.
Kolmannen valtakunnan juutalaisvastaiset toimet synnyttivät suuret pakolaismäärät. Pilsudskin kuoleman jälkeen myös Puolassa virtasivat hyvin juutalaisvastaiset virtaukset ja sieltäkin oli tulijoita. Tämä synnytti pakolaisongelman Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Sen ratkaisemiseksi järjestettiin Evianin konferenssi, jossa ei tosin ei ratkaisuja löydetty. Juutalaisten maahanmuuttoon suhtauduttiin monissa maissa nuivasti.
Marraskuun seitsemäntenä 1938, Saksan Pariisin lähetystötyöntekijä Ernst vom Rath tuli ammutuksi puolanjuutalaisen Grynszpanin toimesta. vom Rath kuoli haavoihinsa yhdeksäntenä. Tätä käytettiin tekosyynä valtavan juutalaisvastaisen mellakan aloittamiseksi marraskuun 9. ja 10. välisenä yönä, joka tuli tunnetuksi kristalliyönä.
SA ja SS jalkautuivat pistämään juutalaisten kauppojen ja rakennusten ikkunat hajalle, hyökkäsivät näiden asuntoihin ja pistivät yleensä omaisuutta palasiksi. Juutalaisia pahoinpideltiin ja ainakin 90 juutalaista pääsi hengestään. Tämä tuli olemaan tähän asti tuhoisin juutalaisvastainen toimi kolmannessa valtakunnassa.
Evans jatkaa saksanjuutalaisen Victor Klempererin päiväkirjojen (jotka on muuten myös suomennettu nimellä 'Haluan todistaa - Päiväkirjat 1933-1945') lainaamista teoksessaan, osoittaen hyvin mitä kiihtyvät juutalaisvastaiset toimet yksilötasolla tarkoittivat. Ja nämä ilman muuta koskettivat myös Klempereriä, vaikka tämä oli osallistunut Suureen sotaan vapaaehtoisena, oli isänmaallinen ja jopa kansallismielinen, oli kovin pahoillaan keisarikunnan sortumisesta ja ajatteli olevansa saksalainen.
Klemperer omisti auton ja kehui tuoreita moottoriteitä niiden tarjoamista komeista maisemista ja hyvistä ajo-olosuhteista. Ennen pitkää natsit hyllyttivät juutalaisten ajokortit ja kieltivät näiltä autonomistuksen. Klemperer oli pitkään kirjoittanut Ranskan valistuksen historiaa ja käyttänyt runsaasti lähikirjastoaan kartoittaessaan lähdeaineistoa. Eräänä päivänä kirjastonhoitaja joutui asettamaan kyltin, jossa kiellettiin juutalaisia kirjastoa käyttämästä. Eikä pitkään siitä, niin Klemperer löysi porttiinsa kirjoitettuna 'jutku'. Tämä kuoli vuonna 1960.
Kirjan viimeinen neljännes käsittelee Versaillesin rauhansopimuksen 'oikomista' ja sitten lopulta tietä sotaan, joiden kuvaus ei juurikaan eroa muista, kolmatta valtakuntaa käsittelevistä teoksista.
Sodanedellisten vuosien taloudellista ja sosiaalista kehitystä tarkastellaan hyvin ja ennen kaikkea objektiivisemmin kuin esim. Shirer tekee 'nousussa ja tuhossaan'.
Selkeästi kirjoitettu, mutta ei mielestäni niin mielenkiintoinen kuin Evansin edeltävä teos. Kirjoittaja myös käyttää joitakin sanaparsia liiaksikin asti. Yksi tällainen on 'and much more besides', luetellessaan jonkin asian ominaisuuksia tai toiminnan seurauksia.
