Kirjat

Tuossa Lieneen kirjassa puoleen väliin asti jouduin kamppailemaan loppuun lukemisen ja keskeyttämisen välillä, no luin loppuun.
Kääpiöautoilija Liene eli kyllä värikästä elämää, mutta tuo alku oli kyllä puisevaa luettavaa.

Ps. Ehkä tuon aselajin ammatista ei kovin paljoa voikkaan valottaa.

Harvemmin entiset tiedustelumiehet omissa muistelmissaankaan kovin avoimesti työnsä yksityiskohtia valottavat. Monia sitoo vaitiolovelvollisuus. Suomessa varsinkin sotilastiedustelu on perinteisesti pitänyt hyvin vähän ääntä itsestään. Supo hieman enemmän, mutta suojelupoliisinkin historiikkia lukiessa on hyvä muistaa että se on talon virallisesti hyväksymä. Eli ihan kaikkea mahdollista ei varmasti kerrota ulos.
 
Harvemmin entiset tiedustelumiehet omissa muistelmissaankaan kovin avoimesti työnsä yksityiskohtia valottavat. Monia sitoo vaitiolovelvollisuus. Suomessa varsinkin sotilastiedustelu on perinteisesti pitänyt hyvin vähän ääntä itsestään. Supo hieman enemmän, mutta suojelupoliisinkin historiikkia lukiessa on hyvä muistaa että se on talon virallisesti hyväksymä. Eli ihan kaikkea mahdollista ei varmasti kerrota ulos.
Entisistä tiedustelumiehistä ei ylipäänsä ole kirjallisuutta eivätkä he kerro edes olevansa ko laitoksen kanssa tekemisissä kun korkeintaan eläkkeelle jäätyään. Ainoa tämän kirjan lisäksi mieleen tuleva poikkeus on jo vuosia sitten ilmestyny tiedustelupäällikkö Raimo Heiskasesta kertova teos. Sitä ei kyllä tehny missään vaiheessa mieli kesken jättää mutta kirja kertoikin tiedustelusta laajemmin. Ja uusimmat vuosikymmenet jäi ohuelle käsittelylle.
 
Entisistä tiedustelumiehistä ei ylipäänsä ole kirjallisuutta eivätkä he kerro edes olevansa ko laitoksen kanssa tekemisissä kun korkeintaan eläkkeelle jäätyään. Ainoa tämän kirjan lisäksi mieleen tuleva poikkeus on jo vuosia sitten ilmestyny tiedustelupäällikkö Raimo Heiskasesta kertova teos. Sitä ei kyllä tehny missään vaiheessa mieli kesken jättää mutta kirja kertoikin tiedustelusta laajemmin. Ja uusimmat vuosikymmenet jäi ohuelle käsittelylle.

Heiskanen itse eläkkeelle jäätyään kirjoitteli sota-ajan tiedustelusta. Rajasi tiukasti oman virkauransa käsittelyn ulkopuolelle. Heiskasesta kirjoitettu elämäkerta on tutustumisen arvoinen, mutta selvästi sitä lukiessa huomaa, että kaikkea ei kerrota. Käsittelee toki ihan mielenkiintoisesti sitä mitenkä sotilasasiamiehet asemamaissaan hankkivat tietoja. Heiskanen työskenteli itse mm. kommunistisessa Puolassa. Kirja kertookin hyvin mitenkä Puolan turvallisuuspalvelu kyttäsi Varsovassa Suomen sotilasasiamiestä siinä missä NATO-maidenkin diplomaatteja. Sosialistiblokille kapitalistinen puolueeton Suomi oli tässä mielessä vihollinen.

9789511268222.jpg
 
Atso Haapanen: Kaukopartio Marian kanavalla (2018).

Kertomus alkaa rauhallisesti. Se on leppoisaa kävelyä vihollisen puolella. Sitten venäläiset havaitsevat suomalaiset. Jännitys tiivistyy ja radioviestintä osoittautuu ehdottoman tärkeäksi selviytymiselle. Loppu on kuin joulusadussa:

Kone muutti hieman suuntaa ja tuli alemmaksi. Sitten se lensi järven päältä miesten ohitse.
- Ei laskeutuneet, Paukkunen totesi pettyneenä.
- Kyllä ne huomasivat, Hyvönen sanoi. Käyvät vain kääntymässä. Eivät uskaltaneet laskeutua ennen kuin varmistavat, että olemme täällä.
- Sieltä se tulee takaisin!
Kone tuli matalalla järven suuntaisesti ja laskeutui veteen.
- Huomasivat, Sappinen iloitsi.
Heinkel kääntyi liukunsa päätteeksi ja lähti tulemaan miehiä kohti.
- Heti kun se pysähtyy, niin kahlataan koneeseen!
 
Tuossa Lieneen kirjassa puoleen väliin asti jouduin kamppailemaan loppuun lukemisen ja keskeyttämisen välillä, no luin loppuun.
Kääpiöautoilija Liene eli kyllä värikästä elämää, mutta tuo alku oli kyllä puisevaa luettavaa.

Ps. Ehkä tuon aselajin ammatista ei kovin paljoa voikkaan valottaa.

Ei varmaan ollut kukaan hennonut kertoa kuolemansairaalle miehelle että käsikirjoituksen alkua voisi tiivistää sata sivua ja loppuosasta jättää katkeroituneen oloiset selittelyt vähemmälle. Sinälläänhän teos kyllä kertoi minkälaista persoonaa tiedusteluanalyytikoksi kaivataan. Jos tahdotaan että tiedustelu toimii niin sinne ei kaivata porukkaa joka vain mielistelee ylennyksen toivossa esimiehiään ja kirjoittaa selllaisia raportteja kun halutaan. Sen sijaan sinne tarvitaan ihmisiä jotka uskaltavat olla tarvittaessa yksin kaikkia vastaan jos uskovat näkemyksensä olevan oikea. Hankaliahan tuollaiset tyypit ovat mutta heitäkin sotaväessä näemmä tarvitaan.
 
Viimeksi muokattu:
Ei varmaan ollut kukaan hennonut kertoa kuolemansairaalle miehelle että käsikirjoituksen alkua voisi tiivistää sata sivua ja loppuosasta jättää katkeroituneen oloiset selittelyt vähemmälle.

Epäilen mahtaako tuo hienotunteisuudesta johtua. Tietokirjallisuudessa, etenkin pienemmillä kustantajilla, tuntuu olevan yleinen ongelma, että ei ole joko resursseja tai osaamista viilata teoksia kuntoon, vaan kirjailijan teksti tuntuu menevän läpi aika lailla sellaisenaan. Tämä näkyy paitsi kirjoitusvirheinä, myös rakenteellisina ongelmina. Valitettavan usein törmää kirjoihin, jotka olisivat paljon selkeämpiä ja miellyttävämpiä jos ne olisi ainakin palautettu kertaalleen kirjailijan pöydälle parannusehdotusten kera.
Minulla ei ole sisäpiiriläisen näkyvyyttä kustannusalalle, mutta näppituntumani on, että Wanhoina Hywinä Aicoina ammattitaitoiset kustannustoimittajat huolehtivat siitä, että teoksesta saatiin niin ehjä ja hyvä kokonaisuus kuin käytettävissä oleva materiaali huomioon ottaen oli mahdollista. Nykyään taas tuntuu, että lopputulos on lähes kokonaan kiinni kirjailijan ammattitaidosta. Harva tietokirjailija on varsinaisesti ammattilainen, joten tulokset ovat sen mukaisia. Ja vaikka olisi, niin ulkopuolisen näkemys tekstiin auttaa käytännössä kaikkia kirjailijoita.
 
Epäilen mahtaako tuo hienotunteisuudesta johtua. Tietokirjallisuudessa, etenkin pienemmillä kustantajilla, tuntuu olevan yleinen ongelma, että ei ole joko resursseja tai osaamista viilata teoksia kuntoon, vaan kirjailijan teksti tuntuu menevän läpi aika lailla sellaisenaan. Tämä näkyy paitsi kirjoitusvirheinä, myös rakenteellisina ongelmina. Valitettavan usein törmää kirjoihin, jotka olisivat paljon selkeämpiä ja miellyttävämpiä jos ne olisi ainakin palautettu kertaalleen kirjailijan pöydälle parannusehdotusten kera.
Minulla ei ole sisäpiiriläisen näkyvyyttä kustannusalalle, mutta näppituntumani on, että Wanhoina Hywinä Aicoina ammattitaitoiset kustannustoimittajat huolehtivat siitä, että teoksesta saatiin niin ehjä ja hyvä kokonaisuus kuin käytettävissä oleva materiaali huomioon ottaen oli mahdollista. Nykyään taas tuntuu, että lopputulos on lähes kokonaan kiinni kirjailijan ammattitaidosta. Harva tietokirjailija on varsinaisesti ammattilainen, joten tulokset ovat sen mukaisia. Ja vaikka olisi, niin ulkopuolisen näkemys tekstiin auttaa käytännössä kaikkia kirjailijoita.

Totta.

Wanhoina hywinä aikoina (ja isossa maailmassa edelleen) kustantajilla oli/on editori/kustannustoimittaja, jonka tehtävänä on poistaa moiset ongelmat. Hyvänä esimerkkinä kirja Tuntematon Sotilas vs. Sotaromaani.
 
Tuli muuten mieleen, että meikällä on hyvä kaveri nimeltään Harry Sidebottom. Jutellaan FB:ssa aika usein.

https://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Sidebottom

Hieno mies ja erinomaisen asiantunteva alallaan (Rooman historia). Suosittelen kirjoja jos engelska toimii. Olen lukenut kaikki.

Tuon kautta tutustuin sitten toiseen huippujätkään nimeltä Robert Low, joka tekee viikinkiromaaneja. Kaikki erinomaisia ja kaikki tullut luettua.

https://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Low
 
Wanhoina hywinä aikoina (ja isossa maailmassa edelleen) kustantajilla oli/on editori/kustannustoimittaja, jonka tehtävänä on poistaa moiset ongelmat. Hyvänä esimerkkinä kirja Tuntematon Sotilas vs. Sotaromaani.

Ilmeisesti kaunokirjallisella puolella on edelleen, ainakin isommilla kustantajilla. Sen verran moni kaunokirjailija on puhunut siitä miten kustannustoimittaja vaikutti prosessiin.
 
Ilmeisesti kaunokirjallisella puolella on edelleen, ainakin isommilla kustantajilla. Sen verran moni kaunokirjailija on puhunut siitä miten kustannustoimittaja vaikutti prosessiin.

Voi olla, että esim. sotahistoriallisten kirjojen kustantajilta puuttuu asiaa tuntevia kustannustoimittajia. Vähän vaikea esittää muutoksia, jos ei tunne alaa ollenkaan. Sotahistorian kirjoittajat kun ovat aika harvassa.
 
Olettaisin, että tämäkin on ennen kaikkea rahasta kiinni. Pienten kustantamoiden pääluku lasketaan usein yhden käden sormin eikä talous mahdollista "ylimääräisen" porukan palkkaamista.
 
Epäilen mahtaako tuo hienotunteisuudesta johtua.

Meinaat että tiedustelu-upseerina toiminut omaperäinen kaveri on saanut ennen kuolemaansa täysin vapaasti julkaista omaelämäkertansa ilman että kukaan laitoksella on lukenut ja mitenkään kommentoinut käsikirjoitusta.

Edit: Jos joku minun tuttuni lähettäisi tuollaisen käsikirjoituksen raakileen kommentoitavaksi niin kyllä minä antaisin rehellisen palautteen, korjausehdotuksia ja kehottaisin muutenkin vähän miettimään minkälaisen kuvan teksti omaelämäkertana mahtaa kirjoittajasta ammatillisesti ja ihmisenä antaa. Ja jos taas olisin ollut kustantaja niin olisin kehoittanut muokkaamaan tekstiä myyvemmäsi ja muistuttanut että teosen voi lukea myös joku ulkopuolinen. Kyllä tässä kaikki viittaa siihen että teos on kuolevan miehen omaa terapiaa jossa ei ole lukijaa mietitty vaan tarkoitus on vain ollut saada teksti valmiiksi ja jossain julkaistua.

Edit 2: Oman kyökkipsykologisen analyysini perusteella Irtoviiksimiehen edesmennyt kirjoittaja oli ilmeisesti osin lapsuuden sairastelunsa ja osin upseeri-isänsä kuoleman johdosta eksentrinen, hieman häilyvä mutta varsin luova persoona. Voin toki olla väärässäkin mutta sellaisen kuvan tuo teos jätti. Olisi ollut mukava jos tekijä olisi pohtinut avoimesti omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ihmisenä ja sitä miten ne ilmenivät hänen työssään erityisesti tiedusteluorganisaatiossa sen sijaan että olisi haukkunut muita sivukaupalla.
 
Viimeksi muokattu:
Richard J. Evansin 'The Third Reich in Power' jatkaa - tiiviin johdannon jälkeen - siitä mihin 'The Coming of the Third Reich' jäi.

Kansallissosialistit ovat olleet vallassa noin vuoden; vanhan vallan laitokset on saatettu kansallissosialistiselle kannalle; takaisinmaksu on suoritettu ja aktiiviset kommunistit ja sosiaalidemokraatit pistetty 'turvasäilöön' - yleensä tosin vain viikoiksi tai kuukausiksi.

Kolmas valtakunta on ensimmäisen kriisinsä edessä kun osa iskujoukoista haluaa jatkaa vallankumousta Ernst Röhm - ikuinen sotilas, joka ei koskaan lumoutunut Johtajasta - etunenässä. Tai paremminkin asevoimien johto on kriisissä pelätessään SA:sta muodostuvan asevoimat Reichswehrin tilalle (jonka miesmäärä on Versaillesin ehtojen mukaisesti pieni - iskujoukkoja moninkertainen määrä).
Ja vaikka iskujoukkoja oli vasten yllytetty kuukausikaupalla poliittisten vastustajien kimppuun, niin kun tätä oli johdon, erityisesti Johtajan mielestä harrastettu tarpeeksi, oli katujen aika rauhoittua. Tähän ruskeapaidat eivät monin paikoin suostuneet, vaan jatkoivat juopottelua, väkivaltaa ja yleistä pahennuksen herättämistä.

Hitler näki tilanteen uhkaavana uudelle vallalle: olihan monet äänestäneet kansallissosialisteja nimenomaan toivossa, että se palauttaisi järjestyksen kaduille ja koko valtakuntaan. Jotain tartti tehrä. Ja niin käynnistettiin puhdistus - ensimmäinen ja viimeinen, jos tosiasiallisten kumousyritysten selvittämistä ei lasketa - omissa riveissä, kertomalla Röhmin lähteneen 'pitkien puukkojen yöhön'.
Monia iskujoukkojen johtajia pidätettiin ja päästettiin päiviltä. Itse Röhm tavoitettiin homostelemasta nuoren miehen seurasta. Tälle annettiin pistooli ja mahdollisuus tehdä itsemurha, mutta mies ei siihen suostunut, vaan paljasti rintansa teloittajilleen viimeisenä mielenosoituksena.

'Pitkien puukkojen yön' seurauksena Reichswehr vakiinnutti asemansa maan asevoimina, SS ja Himmler asemansa sisäisen turvallisuuden takaajina sekä Reinhard Heydrich SS:n alaisen turvallisuuspalvelun johtajana.
Miten väestö suhtautui tällaiseen tempaukseen? Tässä kohden Evans aloittaa opettajan toimesta eläköityneen Luise Solmitzin - jonka aviomies on juutalainen - päiväkirjojen lainaamisen. Luise näki puhdistuksen uutena osoituksena siitä, että Johtaja on mies paikallaan ja joka johtaa teoilla.

Weimarin tasavalta oli loppuaikoinaan langettanut joitakin kuolemantuomioita, mutta laittamatta niitä toimeen poliittisesti epävakaan tilanteen tähden. Valtaan päästyään kansallissosialistit pistivät mestauskirveen heilumaan, joka oli yleisin teloitusväline valtaossa maata (Itävallassa taas hirttoköysi). Vuonna 1936 mestausvälineeksi vakiinnutettiin kiljotiini.
Oikeuslaitoksen yläportaissa ruvettiin (ja niitä ohjeistettiin 'ylimmältä taholta') myös suosimaan tuomion antamista murhasta tapon sijaan raatoja aiheuttaneissa rikoksissa, koska se salli kuolemantuomion, toisin kuin tuomio taposta.

Italian fascisteja usein 'kehutaan' siitä, että nämä pistivät Sisilian mafian kuriin ja nippuun. Tässä ne eivät kuitenkaan täydellisesti onnistuneet. Kansallissosialistit sen sijaan tuhosivat järjestäytyneen rikollisuuden käytännössä kuukausissa. Tätä helpotti vanhan vallan viranomaisten keräämät rikollisten rekisterit, sekä se todellinen tosiasia, että järjestäynyt rikollisuus toimi paljolti kommunistien kanssa yhteistyössä tai ainakin kommunistien vahvuusalueilla, mm. Berliinissä.

Evansin väite on se, että johtotähdeksi kaikessa kolmannen valtakunnan poliitiikassa otettiin sota: teollisuuden, maatalouden, tuotannon yleensä sekä kasvatuksen ja koulutuksen oli palveltava tulevaa sotaa.
Osa teollisuudesta oli nähnyt uuden vallan tarjoamassa vakaudessa keinon takoa rahaa. Näin olikin alkuun, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän poliitiikka ohjasi tuotantoa aattellisesta kuin taloudellista lähtökohdasta käsin. Tuottavinta ulkomaankauppaa rajoitettiin yhä lisääntyvien tullein ja veroin, kaikki tuotanto pyriittiin ohjaamaan uudelleenaseistamiseen.

Historioitsijan väite edellisessä niteessä oli, että kansallissosialismin 'sosialismi' (ns. 'marxilaisessa' hengessä tuotanto kansallistaen) oli vaalivoittoihin tullessa täysin karissut. Hitler ei ollut suostunut kansallistamaan Hohenzollernin ruhtinassuvun perintöprinssien omaisuutta, josta tohtori Goebbels oli kovin pahoillaan ja julisti jo päiväkirjalleen Hitlerin olevan taantumuksellinen ja menneisyyttä, mutta joka kanta kääntyi seuraavassa keskustelussa Johtajan kanssa.
Väite joutuu ongelmalliseen valoon kun nähdään kuinka kansallissosialistien ote vuosien vieriessä tiukkeni tiukkenemistaan ja teollisuuden liikkumatila kapeni, lopulta muuttuen olemattomaksi 'neljävuotissuunnitelman' käynnistyessä. Tai kun taloudelliseen vaikeuksiin joutuneet suurtilat otettiin valtion hallintaan ja annettiin tahi myyntiin tilattomille talonpojille. Perustettiin myös Hermann Göringin nimeä kantava kansallinen, valtio-omisteinen monialayhtymä, joka pääasiallisena toimena oli louhia ja jalostaa kotimaista rautamalmia.

Asiaa Evans kyllä käsittelee ja toteaa sitten kansallissosialismin olleen vaikeasti määriteltävä. Evans vertaa kansallissosialismia bolshevikkien kommunismiin siten, että edellisten kohdalla vertailukohta on käytäntö ja jälkimmäisten kohdalla teoria, ts. se miksikä kommunistit ilmoittivat toimiensa motiivit (proletariaatin diktatuuri). Kun näitä kahta totalitaarista valtiota tai aatettta vertaillaan sitten molempien kohdalla käytännön kannalta, niin huomataan - keinojen ollessa hieman erilaisia -, että ensisijainen päämäärä, varsinkin maailmansotien välillä oli sama: uudelleenaseistaminen ja valmistautuminen sotaan.

Koulutus muutettiin palvelemaan tulevia sotaisia koitoksia. Rotuopetus nostettiin erityisesti keskiöön. Aattellinen koulutus tuli osaksi kaikkia kouluasteita ja erityisesti yliopistojen opetus kärsi tästä pahoin. Ehkä jopa ironista, koska ylioppilaista löytyi runsain mitoin sekä kansallissosialistien että aiemmin muiden äärikansallisten puolueiden, seurojen tai yleensä toimijoiden kannattajia.
Totisesti, yliopistojen tieteenteko - arvokas sellainen ja käytännössä hyödynnettävä - sukelsi lujaa. Uusi valta pilatessaan korkeakoulutuksen tieteellisen tason sai kiittää teollisuusyritysten omia tutkimus- ja kehityslaitoksia siitä, että kolmannen valtakunnan teknillinen ja tieteellinen osaaminen ei jämähtänyt paikoilleen.

Perustettiin myös Adolf Hitler kouluja ja Kansallispoliittisia koululaitoksia - Napoloita -, joihin 'eliittilaitoksiin' nuoria laitettiin. Kun aluksi ainoa vaatimus opettajaksi pääsemiselle tällaiseen laitokseen oli SA- tai SS-jäsenyys, niin koulutustaso ei päätä huimannut, ainakaan sivistyksillisistä näkökohdista. Pian vaatimuksiksi tuli kuitenkin normaalit yliopistotutkinnot ja opettajankoulutus.
Korkeimmiksi kansallissosialistisiksi opetuslaitoksiksi tulivat sitten ns. koulutus- tai ritarikuntalinnat, joista sotaan mennessä valmistuneista kolmesta laitoksesta jokainen keskittyi omaan opetushaaraansa, sotilaallisen ja aattellisen koulutuksen ollen aina keskiössä. Näihin otettiin erityisesti entisten maalaisaatelisten eli junkkerien jälkeläisiä, tietysti vain terveydellisesti ja rodullisesti sopivia.

Ennen kuin kansakunta voitiin pistämään suorittamaan suurempia tehtäviä elintilan hankkimisen merkeissä, oli sille kuitenkin tarjottava leipää ja sirkushuveja. Uusia työpaikkoja kyllä synnytettiin, mm. aloittamalla massiiviset valtateiden rakentamisurakat, joille tosin oli siviilinäkökulmasta verrattain vähän hyödyllistä käyttöä pienen autokannan takia ja eikä juuri enemmän sotitaallistakaan. Uusia työpaikkoja syntyi valtavasti myös teollisuudessa, valtion aloittaessa suuret asetilaukset.
Onnistuivatko kansallissosialistit sitten vähentämään suurlaman aiheuttamaa suurta työttömyyttä? Ainakin paperilla ja huomattava on myös, että talous näytti elpymisen merkkejä ennen uusia vallanpitäjiä. Edellä mainitut isot rakennusurakat ja uudelleenaseistamisesta syntyneet teollisuustyöpaikat ilman muuta työllistymistä paransivat.

Kolmannessa valtakunnassa naisten paikka oli kotona lapsia saamassa ja kasvattamassa ja monet naiset mielellään työstä pois jättäytyivätkin. Paitsi että ei ollut: kaikenlaisiin kansallissosialistisiin seuroihin ja toimiin kuulumisesta jos ei tullut pakollista, niin ainakin suotavaa, täten vieden aikaan kodinhoidolta ja lasten kasvatukselta (ja tietysti, mahdollisten lemmenhetkien vähentyessä miesten joutuessa samoin pyörimään kaikenlaisissa toimissa työn ulkopuolella, saamiselta). Sodan alkaessa myös naiset joutuivat valtakunnan työpalvelukseen, joka siihen asti oli ollut näille vapaaehtoinen (miehille pakollinen ennen varusmiespalvelusta).
Naisten vapaaksi jättämät työpaikat - esim. ompelu- ja muussa tekstiiliteollisuudessa - tosin eivät olleet sellaisia, joita olisivat miehet paikanneet, tai edes halunneet paikata.

Kaikkien oli myös kuuluttava kansallissosialistien ammattiyhdistykseen, Saksan työrintamaan. Tämä määräsi työhön myös pakosta. Monia lähetettiin mm. rakentamaan länsivallia ei-vapaaehtoisesti.
Suuri työttömyyden vähentäjä oli myös yleisen asevelvollisuuden uudelleenkäyttönotto. Tämä tietysti lisäsi tarvetta myös ammattisotilaille varusmiesten kouluttajina.

'Voimaa ilosta' -järjestön, joka oli Saksan työrintaman alainen oli tarkoitus järjestää työläisille huvituksia. Sen kautta järjestettiin halpoja lomamatkoja, joista tulikin erittäin suosittuja, tarjoten monille saksalaisille työläisille ensimmäisen kerran mahdollisuuden ulkomaan matkailuun (mm. Italiassa).
Kirjoittaja lainaa tässä kuten edellisessäkin kirjassa useasti sosiaalidemokraattisia 'agentteja', jotka lähettivät tietoja kolmannesta valtakunnasta maanpaossa olleille tovereilleen. Nämä olivat kovin katkeria siitä, että nämä matkat olivat niin suosittuja ja pahoillaan, että luokkatietoiset toverit tulivat aina enemmän sopeutuneiksi kansallissosialistieen järjestykseen.

Näillä matkoilla oli tietysti aattelliset tarkoitusperät: matkoilla oli tarkoitus osallistua kaikenlaiseen 'kasvattavaan' vapaa-ajan viettoon ja sen oli tarkoitus edesauttaa luokkasopua- tai yhteistyötä kaikkien matkustajien ollessa sekaisin (mm. näillä matkoilla käytetyissä laivoissa ei ollut eri tasoisia kansia).
Tämän laitoksen suurin hanke oli Proran valtava lomahotellialue, joka ei tosin koskaan kerennyt valmistumaan tai kunnolla toimintaansa aloittamaan ennen sodan syttymistä. Sodan aikana se toimi mm. sotilassairaalana.

Yhtäkään kansanautoa ei hihnalta kerennyt valmistumaan ennen sotaa, mutta toinen kansantuote, nimittäin kansanradio tai -vastaanotin saatettiin voimalla myyntiin. Halpa myyntihinta (100 valtakunnanmarkkaa) takasi, että lähes kaikilla oli varaa sellainen ostaa ja vuoteen 1942 kolmannes valtakunnan radioista oli näitä kansanvastaanottimia.
Radiota ei ollut lukittu yhdelle taajudelle kuten mm. Korean demokraattisessa kansantasavallassa - koska Saksassa radioasemat toimivat alueellisesti hyvin eri taajuksilla -, mutta sen toimintasäde oli lyhyt ja siten ulkomaanlähetykset eivät sillä hyvin kuuluneet.

Kolmannessa valtakunnassa järjestettiin monenlaisia 'vapaaehtoisia' keräyksiä pulanalaisten kansalaistoverien auttamiseksi. Suuri tällainen oli jokavuotiseksi muodostunut talviavustus, jolla kerättiin varoja, jotta hädänalaiset saisivat talvikuukausina ruokaa, vaatetusta ja suojaa. Näitä ei tietenkään jaettu kansalaistoveruuden ulkopuolella oleville tai vaikkapa 'työaroille', juopoille, mielenvikaisille tai rikolliseksi katsotuille. Kolehtia tälle kys. keräykselle suorittivat pääasiassa Hitler nuoret ja Saksan tyttöliitto.

Tämä ei suinkaan ollut ainoa keräys ja vapaaehtoisuuskin oli monissa keräyksissä hyvin kyseenalaista, sillä kuka kieltäytyy, kun kolehtia on penäämässä riski SA-mies? Tai kun korttelivahti (kuten vastaavat Neuvostoliitossa) tarkistaa, että onko keräykseen jo osallistuttu? Ja jos ei ole, niin ilmoitusta epäkansallisesta toiminnasta Gestapolle. Perheille tuli myös pakolliseksi nauttia sunnuntaisin yksinkertainen 'yhden astian ateria' ruokapulan helpottamiseksi.

Kansallissosialistit tultuaan valtaan 'arjalaistivat' pitkälti julkisen hallinnon, mukaan lukien yliopistot. Tämä kosketti erityisesti juutalaisia ja viraltapanot julkisista viroista olivat tietysti vasta ensimmäinen askel: tarkoituksena oli eristää juutalaiset kokonaan julkisesta elämästä ja todella, poistaa juutalaiset kokonaan valtakunnasta.
Ennen sotaa yritettiin selvästi monia keppejä - vain näille asetetut verot ja maksut - käyttämällä häätää juutalaiset maasta. Pikku hiljaa juutalaiset eristettiin muusta yhteiskunnasta, juutalaiset eivät pian saaneet opiskella saksalaisissa oppilaitoksissa ja saksalaiset lääkärit eivät saaneet hoitaa juutalaisia potilaita, juutalaiset lääkärit (joilta tosin evättiin virallinen toimintalupa) kylläkin juutalaisia potilaita.

Moniin paikkoihin kansallissosialistien pakottessa - joskus myös spontaanisti - ilmestyi kylttejä ja tekstejä, joissa kerrottiin esimerkiksi, että 'juutalaiskiintiömme on täynnä' tai että 'juutalaiset astuvat tänne omalla vastuullaan'. Nämä eristämistoimet johtivat käytännössä kaupungeissa gettoutumiseen. Pian juutalaiset elivät erillään muusta yhteiskunnasta. Osa näki tämän jopa helpotuksena: näin ehkä saavat elää sentään rauhassa. Pahoin erehtyivät.

Saksassa oli pari juutalaisomisteista tavarataloketjuja, jotka toimivat periaatteella suuret sisäänostomäärät ja sen mahdollistamat kiinteät, matalat myyntihinnat. Nämä ketjut olivat erittäin suosittuja. Ennen pitkää nekin monien muiden juutalaisten yritysten tavoin joutuivat painostuksen kohteiksi, jonka seurauksena juutalaiset omistajat myivät omistuksensa 'arjalaisille' ja yleensä poistuivat sitten maasta.

On mielenkiintoista, että halu saada juutalaiset pois Saksasta oli niin suuri, että natsit olivat valmiita tekemään yhteistyötä juutalaisnationalistien eli siionistien kanssa auttaakseen juutalaisia muuttamaan luvattuun maahan. Kun tätä ei saatu järjestetyksi laillisesti riittävän suuressa määrin, niin Gestapo järjesti pian laittomia laivakuljetuksia Palestiinaan.
Porkkanana tässä filistealaisten maahan muuttamisessa oli myös se, että juutalaiset saivat pitää valtaosan varallisuudestaan, tosin muunnettuna saksalaisiksi kulutustuotteiksi (huonekalut, pesukoneet ym.). Saksasta muualle muuttaessaan nämä joutuivat luovuttamaan lähes koko omaisuutensa. Tämä oli tietysti täysin ristiriidassa sen kanssa, jos juutalaiset haluttiin maasta pois, koska eihän omaisuutensa menetttäminen siihen kannustanut. Myös maastapoistumisasiakirjojen saanti vaikeutui jatkuvasti, tehden juutalaisten maastamuutosta entistä hankalampaa.

Kolmannen valtakunnan juutalaisvastaiset toimet synnyttivät suuret pakolaismäärät. Pilsudskin kuoleman jälkeen myös Puolassa virtasivat hyvin juutalaisvastaiset virtaukset ja sieltäkin oli tulijoita. Tämä synnytti pakolaisongelman Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Sen ratkaisemiseksi järjestettiin Evianin konferenssi, jossa ei tosin ei ratkaisuja löydetty. Juutalaisten maahanmuuttoon suhtauduttiin monissa maissa nuivasti.

Marraskuun seitsemäntenä 1938, Saksan Pariisin lähetystötyöntekijä Ernst vom Rath tuli ammutuksi puolanjuutalaisen Grynszpanin toimesta. vom Rath kuoli haavoihinsa yhdeksäntenä. Tätä käytettiin tekosyynä valtavan juutalaisvastaisen mellakan aloittamiseksi marraskuun 9. ja 10. välisenä yönä, joka tuli tunnetuksi kristalliyönä.
SA ja SS jalkautuivat pistämään juutalaisten kauppojen ja rakennusten ikkunat hajalle, hyökkäsivät näiden asuntoihin ja pistivät yleensä omaisuutta palasiksi. Juutalaisia pahoinpideltiin ja ainakin 90 juutalaista pääsi hengestään. Tämä tuli olemaan tähän asti tuhoisin juutalaisvastainen toimi kolmannessa valtakunnassa.

Evans jatkaa saksanjuutalaisen Victor Klempererin päiväkirjojen (jotka on muuten myös suomennettu nimellä 'Haluan todistaa - Päiväkirjat 1933-1945') lainaamista teoksessaan, osoittaen hyvin mitä kiihtyvät juutalaisvastaiset toimet yksilötasolla tarkoittivat. Ja nämä ilman muuta koskettivat myös Klempereriä, vaikka tämä oli osallistunut Suureen sotaan vapaaehtoisena, oli isänmaallinen ja jopa kansallismielinen, oli kovin pahoillaan keisarikunnan sortumisesta ja ajatteli olevansa saksalainen.

Klemperer omisti auton ja kehui tuoreita moottoriteitä niiden tarjoamista komeista maisemista ja hyvistä ajo-olosuhteista. Ennen pitkää natsit hyllyttivät juutalaisten ajokortit ja kieltivät näiltä autonomistuksen. Klemperer oli pitkään kirjoittanut Ranskan valistuksen historiaa ja käyttänyt runsaasti lähikirjastoaan kartoittaessaan lähdeaineistoa. Eräänä päivänä kirjastonhoitaja joutui asettamaan kyltin, jossa kiellettiin juutalaisia kirjastoa käyttämästä. Eikä pitkään siitä, niin Klemperer löysi porttiinsa kirjoitettuna 'jutku'. Tämä kuoli vuonna 1960.

Kirjan viimeinen neljännes käsittelee Versaillesin rauhansopimuksen 'oikomista' ja sitten lopulta tietä sotaan, joiden kuvaus ei juurikaan eroa muista, kolmatta valtakuntaa käsittelevistä teoksista.
Sodanedellisten vuosien taloudellista ja sosiaalista kehitystä tarkastellaan hyvin ja ennen kaikkea objektiivisemmin kuin esim. Shirer tekee 'nousussa ja tuhossaan'.

Selkeästi kirjoitettu, mutta ei mielestäni niin mielenkiintoinen kuin Evansin edeltävä teos. Kirjoittaja myös käyttää joitakin sanaparsia liiaksikin asti. Yksi tällainen on 'and much more besides', luetellessaan jonkin asian ominaisuuksia tai toiminnan seurauksia.
 
Viimeksi muokattu:
Iltalukemisena menossa 'Otollinen tilaisuus, Antiikin faabeleita'. Suoraan kreikasta ja latinasta kääntäneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Mukavia lyhyitä tarinoita, joissa on opetus. Kirjaan koottu eurooppalaiseen kulttuuriin vaikuttaneita tarinoita esimerkiksi Aisopoksen eläinsatuja.

Muutaman vuosituhannen takaa faabeleista on peräisin esimerkiksi
-leijonanosa
-aasinpotku
-kettu ja pihlajanmarjat
-ei yksi pääsky kesää tee

Tarinat olivat yleisesti tunnettuja antiikin aikaan ja niihin voitiin viitata parilla sanalla. Roomassa oli sanonta 'Lupus in fabula' (susi sadussa). Kaikki tiesivät mihin satuun viitataan ja mikä olikaan kertomuksen opetus.
 
Viimeksi muokattu:
Taisi mennä ohessa jo onnistujatkin...

Eli jos onnistuit mutta et noudattanut orjallisesti käskyjä, niin ei kun seinää vasten. Jos taas noudatit, mutta epäonnistuit...sama juttu...

Ja lisätään tuohon vielä se, että mikäli epäiltiin jonkun aikovan kumpaakaan, niin silloin laitettiin seinää vasten ihan vain varmuuden vuoksi.

Löytäisikö joku sen yhden elokuvan, joka kertoo venäjän tapahtumista vallankumouksen jälkeen? Siis se jonka lopussa päähenkilöä kylvetetään puutarhaletkulla? En välttämättä halua kuvailla elokuvan tapahtumia enempää, haluaisin vain linkin jemmaan ihan vain jotta on itsellä linkki mikä lähettää jos jossakin tulee aihe kohdalle.
 
Ja lisätään tuohon vielä se, että mikäli epäiltiin jonkun aikovan kumpaakaan, niin silloin laitettiin seinää vasten ihan vain varmuuden vuoksi.

Löytäisikö joku sen yhden elokuvan, joka kertoo venäjän tapahtumista vallankumouksen jälkeen? Siis se jonka lopussa päähenkilöä kylvetetään puutarhaletkulla? En välttämättä halua kuvailla elokuvan tapahtumia enempää, haluaisin vain linkin jemmaan ihan vain jotta on itsellä linkki mikä lähettää jos jossakin tulee aihe kohdalle.

Tuota en tunne, mutta elokuva 9. komppania on kanssa aika rankka.

https://www.imdb.com/title/tt0417397/

Perustuu käsittääkseni jossain määrin tositapahtumiin.
 
Onko kukaan lukenut kenraaliluutnantti Veikko Koppisen romaanimuotoon kirjoitettua teosta Räjähtävä tyhjyys ? Kirjoitettu siinä 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Kertoo siitä mitenkö sissisodankäynnin keinoin maahantunkeutujaa kulutetaan ja hidastetaan. Olen ymmärtänyt niin, että romaanina ei kovin kummoinen, mutta sissitaktiikan kuvauksena kiinnostaisi lukea. Koppinen epäilemättä tunsi aiheen hyvin kun palveli mm. RVL:n päällikkönäkin.
 
Onko kukaan lukenut kenraaliluutnantti Veikko Koppisen romaanimuotoon kirjoitettua teosta Räjähtävä tyhjyys ? Kirjoitettu siinä 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Kertoo siitä mitenkö sissisodankäynnin keinoin maahantunkeutujaa kulutetaan ja hidastetaan. Olen ymmärtänyt niin, että romaanina ei kovin kummoinen, mutta sissitaktiikan kuvauksena kiinnostaisi lukea. Koppinen epäilemättä tunsi aiheen hyvin kun palveli mm. RVL:n päällikkönäkin.

Aloitin kyseisen kirjan lukemisen ja aika hapokasta oli lukea sellaista huonosti kirjoitettua poikien seikkailukirjaa 50-luvulta.

Kirjassa on tosiaan kuvailtu sitä sissitaktiikkaa kioskikirjallisuuden keinoin. Oma mielipiteeni on, että kyseinen kirja kannattaa jättää lukematta.

Kannattaa ehdottomasti kuitenkin tutustua uudempaan tutkimukseen aiheesta.
 
Back
Top