Ronja Viikari on suloinen tyttö.
Tärkeimpänä asiana elämässään tämä 9-vuotias tyttö pitää Pet Shopeilla leikkimistä pikkusiskon kanssa. Tytön huoneen lattia on täynnä isosilmäisiä pikkuisia muovikissoja, oravia, kaneja, pupuja. Hahmoilla on myös pinkkejä vaaleansinisiä koteja.
Ronja on juuri oppinut lukemaan. Äidin kainalossa yhdessä homma sujuu hienosti.
Hän kertaa toista luokkaa koulussa, koska vanhemmat vaativat tytön luokalle jättämistä. Kehityshäiriö ja lukihäiriö estivät oppimistavoitteiden saavuttamista.
Koulutaipaleensa Ronja aloitti pienryhmässä erityisluokalla.
– Sitten tuli inkluusio ja lähikoulu kuuluu kaikille -ajattelu. Yhdeksän oppilaan ryhmä hajotettiin eri luokille. Nyt Ronjan luokassa on 22 oppilasta, kertoo äiti Kirsi Mustakallio neljän kuukauden ikäinen Iida sylissään.
Pienryhmästä luokkiin sijoitetut oppilaat sopeutuivat huonosti isoille luokille. Ronjankin levottomuus kasvoi ja hän alkoi heitellä koulussa kirjoja seinille.
Koulussa päätettiin loppusyksystä perustaa kokeiluluontoisesti osa-aikainen pienryhmä, jonne Ronjakin onneksi pääsi. Ronjalle on kuitenkin haettu nyt paikkaa erityisluokasta.
– Meillä on neurologin, neuropsykologin ja lääkärin lausunnot siitä, että lapsi tarvitsisi pienryhmäpaikan, jotta oppiminen tulisi sujumaan.
Koulun erityisopettaja on kuitenkin sanonut, että todennäköisesti Ronja ei tule saamaan pienryhmäpaikkaa, koska niitä ei yksinkertaisesti ole lähialueilla.
Äiti: Tuen saaminen on kivisen tien takana
Byrokratia, papereiden pyytäminen ja kiikuttelu kouluun, ja koulun käyminen yhdessä erityistä tukea tarvitsevan lapsen kanssa on raskasta.
– Tie on kivinen, jos oikeasti haluaa tukea lapselleen. Sitä täytyy todellakin hakea, vaikka erityisen tuen päätös koulusta olisikin. Päätös ei takaa tuen saamista, vaan sitä pitää hakea.
Äiti arvelee, että tuen saaminen riippuu siitä, mitä koulua käy, millainen opettaja on ja millaista tukea lapsi tarvitsee. Äitiä ihmetyttää, miksi on vanhempien tehtävä huolehtia siitä, että tyttö saa koulussa tukea.
– Lääkäritkin ovat sanoneet meille, että koulun tehtävä on huolehtia siitä, että lapsi saa tarvitsemansa tuen koulussa.
Koulun tehtävä on
perusopetuslain(siirryt toiseen palveluun) ja lähikouluperiaatteen mukaan opettaa jokaista lasta ja tarjottava sellaista tukea, mitä lapsi tarvitsee. Jokaisella lapsella, myös tehostetun ja erityisen tuen päätöksen saaneilla lapsilla, on oikeus saada opetusta. Erityisen tuen päätökseen ei myöskään tarvita lääketieteellistä diagnoosia.
Toisaalta: koululla on oikeus suunnitella opetuksen järjestäminen pedagogisin perustein, eikä välttämättä siten, miten vanhempi haluaa tai mitä lääkäri suosittelee.
Vanhemmat joutuvat taistelemaan lastensa tuen puolesta, opettajat eivät saa riittävästi apua
Yle kysyi vanhemmilta ja opettajilta kokemuksia siitä, miten erityisopetus toimii ja saavatko lapset riittävästi tukea kouluissa.
Vastauksia kyselyyn tuli 362 eri puolilta Suomea, mutta suurin osa pääkaupunkiseudulta ja Helsingistä. 84 prosenttia vastaajista oli erityislapsen vanhempia, 16 prosenttia opettajia. Suurin osa vastauksista annettiin nimettömänä asian arkaluontoisuuden ja yksityisyyden suojan varmistamiseksi.
Aineistosta ei voi tehdä laajoja johtopäätöksiä, koska usein tämän kaltaisiin nettikyselyihin vastaavat useammin ne, joilla on ongelmia kuin ne, joilla ongelmia ei ole.
Kyselyyn vastanneista vanhemmista hyvin useat kokevat joutuvansa taistelemaan saadakseen tukea erityisen tuen päätöksen saaneille lapsilleen. Opettajien vastauksissa painottui huoli siitä, että kouluissa on liian vähän resursseja ja aikuisia: opettajat kokevat, etteivät he pysty tai ehdi auttamaan kaikkia oppilaita.
Vastauksissa kuvastuu huoli erityisesti inkluusion eli osallisuuden toteutumisesta. Sen periaatteen mukaisesti kaikilla oppilailla, myös tuen tarvitsijoilla, on oikeus lähikouluun ja tuen saamiseen lähikoulussa. Kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä, mutta jokaisen oppilaan tarpeet pitäisi huomioida ja opetusta eriyttää tarpeiden mukaisesti.
”ADD-häiriöstä (vaikea keskittyä) johtuen lapseni koulupäivät sujuvat pihapuun oravia katsellen ja omissa maailmoissa haaveillen.”
VANHEMPI, LAHTI
Suurin osa vanhemmista ja opettajista piti tämän hetkistä tilannetta kouluissa huonona: kun erityisluokkia ja pienryhmiä on lopetettu ja tukea tarvitsevat on siirretty tavallisille luokille, tuki ei ole vastaajien mukaan siirtynyt lasten mukana yleisopetukseen, vaikka juuri se on inkluusion tarkoitus.
Moni vanhempi ja opettaja kertoivat, että lasten tarvitsema tuki määritellään koulujen resurssien mukaan, ei lapsen tarpeen mukaan. Vastaajat kokivat myös, että suunnitelmat eivät aina edes toteudu ja tuen toteutumisen valvonta jää vanhempien vastuulle.
Sekä vanhemmat että opettajat kokevat, että tuen tarvitsijat eivät saa tarpeeksi tukea ja että opettajia, erityisopettajia ja avustajia ei ole tarpeeksi. Moni kertoo, että tuki on kutistunut olemattomiin ja lapsi on tipahtanut kärryiltä opetuksesta isossa ryhmässä.
Osa vastaajien lapsista on alkanut oireilla psyykkisesti, masentunut tai joutunut jäämään pois koulusta liiallisen kuormituksen takia. Moni vanhempi kirjoitti uupuneensa myös itse.
Joukossa oli myös harvoja onnellisia kertomuksia: lapsi oli saanut tarvitsemansa tuen, joko pitkän taistelun jälkeen tai joissain tapauksissa vaivattomastikin.
”Papereihin kirjoitetaan, että lapsi on oikeutettu saamaan lisätukea. Käytännössä tämä on valetta.”
OPETTAJA, HELSINKI
Erityisopettaja: "Opettaja voi ohjata lapsen psykologille ja vahvistaa näkemystä, että vika on kotona"
Kymmenissä vastauksissa kerrottiin, kuinka vaikealta tuen saaminen koulussa lapselle tuntuu. Tässä esimerkkejä vastauksista.
Vastauksia on lyhennetty ja kirjoitusasua on muokattu.
Vanhempi, Helsinki: Joka vuosi joudut tappelemaan koulun kanssa, että saat lapsellesi tukea koulussa, huolimatta siitä, että tukipäätös on tehty. Kaikki tehtävät koulussa ovat jääneet tekemättä. Sovituista asioista ei ole pidetty kiinni. Tuntuu, että koululla ei ole enää mitään vastuuta tai velvollisuutta opettaa tai katsoa, että lapsi oppii koulussa. Kunnon väsytystaktiikka koululla.
Vanhempi, Lahti: Ei mitään tukea, ennen kuin on itse ongelman analysoinut, turhaan pyytänyt apua, yrittänyt keksiä maallikkona ratkaisuja, jotka kuuluisivat osaaville ammattilaisille ja vaatinut yksinkertaisimmankin tuen kokeilua kuukausien ajan. Mitään ei voida yrittää pitämättä kokouksia, joihin tarvitaan vähintään vanhemmat, opettajat, rehtori, kouluterveydenhuolto, sosiaalitoimi ja lastenpsykiatrinen hoitohenkilökunta.
Opettaja, Kouvola: Käytännöt ovat kirjavat. Moni HOJKS (henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) on lauseita paperilla, eikä tuen toteutumista käytännössä valvota, vaan se jää opettajan harteille – tai jos opettaja sitä laiminlyö, niin vanhemman tai luokanvalvojan aktiivisuuden varaan.
Avustajaresurssit ovat olemattomat. Tiloja ei ole riittävästi, jotta ryhmiä voisi jakaa työskentelemään eri tiloihin (toiset pystyvät keskittymään vain pienissä ryhmissä). Jos tälläisiä oppilaita on ryhmässä pari tai enemmän, vaarantuu koko ryhmän oppiminen, ei pelkästään erityisen tuen tarpeessa olevan.
Vanhempi, Helsinki: Lapseni saa riittävästi tukea omassa lähikoulussaan. Lapsi on integroitu tavalliseen luokkaan. Opettajat ovat loistavia, mutta riittävän tuen saaminen on vaatinut vanhemmilta paljon aktiivisuutta sekä oppimisen asiantuntemusta. Olen taustaltani myös opettaja.
Vanhempi, Helsinki: Olemme juoksuttaneet koulussa neuropsykologia ja toimintaterapeuttia useita kertoja vuodessa jo neljän vuoden ajan. Hävettää, ettei tilanne koulun suhteen parane. Lapsen ongelmat eivät sinänsä ole suuria, mutta kyllä ne näin saadaan kasvamaan, kun sitä vähääkään ei haluta tehdä.
Onneksi lapseni on jo viidennellä luokalla ja enää vuosi on kestettävänä. Yläasteelle emme todellakaan jää lähikouluun, koska kokemus ala-asteesta on näin huono.
Vanhempi, Vantaa: Kokemuksemme ovat yksinomaaan huonoja. Lapsellamme on juuri diagnosoitu Aspergerin syndrooma, sitä ennen kielellisen kehityksen kapea-alainen viive.
Olemme mieheni kanssa akateemisesti koulutettuja ja eläneet hyvin kunnollista ja tunnollista elämää. Koen voimakkaasti epäoikeudenmukaiseksi sen, että synnytettyäni erityislapsen olen vaipunut paarialuokkaan, jota kunnan työntekijät voivat kohdella mielensä mukaan. En olisi voinut uskoa elämämme muuttuvan tällaiseksi koulun alettua. Lähdemme viemään prosessia eteenpäin AVI:ssa ja HOVI:ssa, muuta keinoa ei enää ole.
Vanhempi, Valkeala: Lapseni on erityisentuen päätöksellä käynyt koulua ensimmäisestä luokasta asti. Poika käy nyt seitsemättä luokkaa. Pojalla on todettu AD/HD, aistiyliherkkyys sekä lukihäiriö.
Tukea pitää vaatimalla vaatia ja liian usein kuitenkin kohtaa resurssipulaongelman. Voimat loppuvat niin lapselta kuin muultakin perheeltä. En pysty edes sanoin kuvaamaan ja rivit ei riitä kertomaan, millaista on taistella oman lapsensa oikeuksien puolesta. Taistelu jatkuu. Jatkan niin kauan, että erityislapset saavat sen, mitä niiden kuuluukin.
Opettaja, Haapavesi: Olen tehnyt pitkän uran opettajana ja olen todella pahoillani siitä, kuinka ala-arvoisesti vanhemmat otetaan huomioon ja miten koulun henkilöstö käyttää yhä edelleen valtaa.
Opettaja voi ohjata vanhempia viemään lapsen psykologille tai koko perheen perheneuvolaan ja siten vahvistaa näkemystä, että vika on lapsessa ja/tai kotona. Haluaisin, että opettaja katsoisi vielä enemmän peiliin ja arvioisi omia toimintakäytäntöjään ennen kuin lapsi leimataan esimerkiksi erityislapseksi.
Vanhempi, Espoo: Lapsi on lievästi kehitysvammaisten opetuksessa. Luokassa on maksimissaan seitsemän lasta ja kolme aikuista. Lisäksi aamu alkaa aamuhoidossa omalla koululla ja päättyy ip-hoitoon samassa paikassa. Olemme erittäin onnellisia ja kiitollisia siitä, että lapsemme on päässyt oikeaan kouluun, sellaisten ammattilaisten opettamaksi ja ohjaamaksi, jotka tekevät työtään koko sydämellään.
”Taistelun tuloksena on uupunut ja masentunut äiti ja lapsi joka ei pääse seuraavalle luokalle. Tämä on kamalaa.”
VANHEMPI, JÄRVENPÄÄ
Opettaja: "Kolmiportainen tuki on suuri vitsi"
Monessa sekä vanhemman että opettajan vastauksessa tuotiin esiin se, että tuen suunnitteluun vaikutti se, millaiset koulun resurssit ovat, ei se millaista tukea lapsi tarvitsee. Tässä muutamia poimintoja vastauksista, joissa arvellaan resurssipulan olevan syynä koulujen huonoon tilanteeseen.
Opettaja, Helsinki: Koulussa työskentelevänä sanon suoraan, että kolmiportainen tuki on yksi suuri vitsi. Kolmenkymmenen oppilaan luokassa saattaa olla kymmenen lasta, jotka tarvitsisivat erilaisista syistä johtuen vierelleen jatkuvasti aikuisen, että saavat edes jotain tehtyä.
Suunnitelmia väsätään, mutta mitään lisää tukea ne eivät liiemmin anna. Mitä tällainenkin luokka saa tuekseen?Ehkä kaksi tuntia erityisopettajan ja kahden avustajan tuntia viikossa. Ei siis yhdelle tukea tarvitsevalle oppilaalle vaan kaikille heille yhteensä! Minuuttejahan tässä jaetaan.
Olenkin tullut siihen tulokseen, ettävirastoissa näitä ideologioita tehtailevat ihmiset eivät ole olleet päivääkään töissä koulussa tai jos ovat, niin ovat totaalisen vieraantuneita todellisuudesta. Uusi opetussuunnitelma on oikeastaan vain näyte siitä, etteivät he tajua, millaisia lapsia kouluissa nykyään on.
Vanhempi, Raahe: Säälittää ne, jotka eivät saa avustajaa, vaikka heidän koulunkäynnissä onnistumisensa sitä vaatisi. Vaikuttaa näiden koululaisten koko elämään nämä säästöt. Minä en virkamiehenä tai politiikkona voisi nukkua noin huonojen päätösten jälkeen.
_Vanhempi, Helsinki: Peruskoulun kolmiportainen tuki kuulostaa toimivalta ratkaisulta ja edistykselliseltä toimintatavalta auttaa lasta oppimiseen liittyvissä ongelmissa lähes viivytyksettä. Käytännössä resurssit tarpeellisiin apukeinoihin puuttuvat kokonaan tai osittain ainakin. OAJ:n viime vuoden tutkimuskin osoittaa, että budjetti määrittelee minkä verran lapsi saa erityistukea, ei lapsen tarve tukeen.
_
Vanhempi, Helsinki: Mielestäni ei. Taistelen joka päivä siitä, mikä on ollut läksynä koulussa, sillä hän ei ole osannut merkitä niitä. Koulukirjat ovat tyhjiä sivuja täynnä. Lapseni tuskailee ja ahdistuu kotona, kun ei ymmärrä kuulemma mitään. Tukiopetusta on ollut keväällä vasta muutaman kerran ja kohtahan kevätlukukausi on jo loppu. Lapsellani on ADHD ja hän sai "täyden tuen" koulun alkaessa. Minulle on siis täysi mysteeri, mitä tämä täysi tuki pitää sisällään tällaisessa integroidussa luokassa?
Vanhempi, Lahti: ADD-häiriöstä (vaikea keskittyä) johtuen lapseni koulupäivät sujuvat pihapuun oravia katsellen ja omissa maailmoissa haaveillen. Opetetuista aiheista ei lapsella iltapäivällä ole mitään muistikuvia, koska luokassa on jatkuvasti äärimmäisen levotonta.
Luulisi olevan yhteiskunnalle halvempaa panostaa ongelmien hoitoon alkuvaiheessa koulu-uraa. Kun odotetaan riittävän pitkälle, ongelmat kertautuvat. Vaikeampi ongelma, kalliimpi lasku yhteiskunnalle.
Opettaja, Vantaa: Työskentelen koulussa, jossa kaikki oppilaat opiskelevat tuettuna yleisopetuksen luokissa. Erityisoppilaat eivätkä tehostetun tuen oppilaat saa riittävästi tukea tällä hetkellä yleisopetuksessa.
Pysyviä pienryhmiä kunnassamme ei juurikaan ole, joten joidenkin koulujen ja luokkien arkipäivää ovat aggressiiviset ja raivopäiset lapset. Tällöin arvata saattaa paljonko opettajalla riittää resurssia ja aikaa luokan muille oppilaille.
Opettaja, Helsinki: Opettajalla menee ensin järjetön määrä aikaa pedagogisten asiakirjojen tekemiseen. Asiakirjat on välttämätöntä tehdä, jotta tukea voidaan anoa.
Omassa luokassani kolmannes oppilaista opiskelee jollakin tuen statuksella. En ole saanut yhtään enempää resursseja tai tukea toteuttaakseni tätä.
Käytännössä maanantaina saat tietää, että tiistaina luokkaan tulee uusi oppilas, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa. Täytyy vaan "eriyttää" eli muokata opetusta kaikille sopivaksi. Uusi opetussuunnitelma, digiloikka ja esimerkiksi Helsingin opetusviraston visio eivät ole enää missään suhteessa todellisuuteen.
Opettaja, Helsinki: Eivät saa! Yleisopetuksen luokanopettajana koen suurta riittämättömyyden tunnetta siitä, että en pysty tukemaan kaikkia pedagogisia papereita ja diagnooseja omaavia lapsia. Tavalliset lapset jäävät ilman huomiota – tai heille sanoo pikaisesti yhden kehukommentin kerran päivässä. Taitavien eriyttäminen on mahdotonta, kun koko ajan on enemmän ja enemmän niitä, joille pitää kielitaidon tai oppimisen ja/tai käyttäytymisen pulmien takia eriyttää alaspäin. Papereihin kirjoitetaan, että lapsi on oikeutettu saamaan lisätukea. Käytännössä tämä on valetta.
Jos koulu ei Helsingissä kuulu positiivisen diskriminaation piiriin, ei lisätukea pystytä antamaan yhtään enempää kuin ilman papereitakaan.
”Ongelma on laaja, ja se maksaa yhteiskunnalle päivittäin enemmän kuin riittävät tukitoimet yhteensä.”
VANHEMPI, KIRKKONUMMI
Vanhempi: "Hän halusi jo 9-vuotiaana tappaa itsensä, koska "on niin tyhmä"
Ylen saamien kertomusten joukossa oli myös monta tarinaa, joissa vanhempien mukaan lapsi on tuen puutteessa kuormittunut koulussa niin paljon, että on joutunut jäämään pois koulusta osa-aikaisesti tai jopa kokonaan.
Moni lapsi on alkanut oireilla psyykkisesti, jopa masentua. Myös joidenkin vanhempien väsymys on edennyt uupumukseksi ja myös vanhemmat ovat joutuneet jäämään pois työelämästä.
Vanhempi, Jyväskylä: Kaikesta on pitänyt taistella, eikä siltikään olla saatu riittävästi tukea. Koulu syyllistää kotia, vaikka koti väsyy. Pienluokkakaan ei ole taannut oikeanlaista tukea. Minun ääneni ei ole tullut kuuluville. Toinen lapseni ei neljään vuoteen saanut riittävää tukea ja nyt tilanne se, että ei pysty koulussa aina olemaan. Jonottaa sairaalakouluun. Kenen vastuu?
Vanhempi, Vantaa. Tuen saaminen on vaatinut vuosikausien taistelun. Ekasta luokasta asti toimitin lääkärinlausuntoja, tutkimustuloksia, istuin kymmenissä ja taas kymmenissä moniammatillisissa palavereissa, joiden tulos oli tyhjää täynnä. Hienoja sanoja ja virallisia papereita, mutta ikinä ei mitään konkreettista. Vihdoin viidennellä saimme lapselle osaksi tunneista erityisopettajan apua.
Kevään palaverissa kävi ilmi, että nämä oli jostain syystä kuitenkin vuodenvaihteessa jo lopetettu. Koko koulu-uransa ajan lapseni on kärsinyt hirvittävästi, hänet on pitänyt lukemattomia kertoja noutaa koulusta kesken päivän pois, koska hän satuttaa itseään. Hän ei kolmannen luokan jälkeen tehnyt koulussa käytännössä muuta kuin oli säilössä.
Hän halusi jo 9-vuotiaana tappaa itsensä koska "on niin tyhmä".Kuudennella luokalla sain hänelle paikan pienryhmästä, mutta oli jo myöhäistä. Hän oli jo vuosia aiemmin pudonnut kelkasta, ja nyt seiskalla käy koulussa säilytettävänä, silloin kun suostuu sinne ylipäätään menemään. Lapseni on vaikeavammainen. Tuen tarpeesta ei kenelläkään ole voinut olla epäselvyyttä.
Vanhempi, Järvenpää: Taisteltu on tokaluokkalaisen puolesta koulun alusta asti. Hoitotahot ovat suosittaneet henkilökohtaista avustajaa, mutta sellaista ei saa. Luokalla myös muita, jotka tarvitsevat enemmän apua ja silti yhteistä luokka-avustajaakaan ei ole kuin muutama tunti viikossa. Taistelun tuloksena on uupunut ja masentunut äiti ja lapsi, joka ei pääse seuraavalle luokalle.Tämä on kamalaa.
Vanhempi, Espoo: Espooseen muuton jälkeen lapsi siirtyi lähikouluun yleisopetukseen, jossa opettaja oli sitä mieltä, ettei fiksulle adhd-oireiselle pojalle ole mahdollista tehdä erityisen tuen päätöstä, kun mitään tukea yleisopetukseen ei ole saatavilla, ei avustajaa , eikä opetuksen eriyttämistä.Lapsi ei halunnut mennä kouluun ja alkoi oireilla psyykkisesti lopulta masentuen.
Lopulta toimiva ratkaisu on ollut kuntouttava luokka, jossa pienryhmäavustaja ja erityisopettaja ovat luoneet toiminnallisen ja liikunnallisen toimintakulttuurin. Tämä sopii adhd-oireiselle lapselle.
Vanhempi, Kirkkonummi: Ongelma on laaja ja se maksaa yhteiskunnalle päivittäin enemmän kuin riittävät tukitoimet yhteensä.
Maksut tulevat työttömyyspäivärahoissa, vankeinhoidonkuluissa, rikosten kuluissa, päihdehoidon kuluissa ja sisältävät paljon inhimillistä kärsimystä, jota ei voi rahalla mitata. Hallituksen miettiessä, miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria voitaisiin auttaa, he saisivat kääntää katseensa peruskoulun alkumetreille. Vastaus löytyy sieltä.
Kaupunki vastaa: "Tuen saaminen ei saa olla vanhempien aktiivisuuden varassa"
Pyysimme Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialasta vastaavaa apulaispormestari Pia Pakarista (kok.)lukemaan Ylen kyselyyn vastanneiden kertomukset tuen riittävyydestä. Pakarinen kommentoi asiaa Helsingin osalta.
Pakarinen sanoo suhtautuvansa vakavuudella sekä vanhempien että opettajien kokemuksiin, mutta ei voi ottaa kantaa yksittäisiin kertomuksiin, koska ei tiedä tarkemmin mistä kouluista on kysymys.
Mitä mieltä Pakarinen on yleisesti ottaen siitä, että useista vastauksista välittyi se, että vanhemmat joutuvat taistelemaan tuen saamisesta lapselleen, vaikka perusopetuslain ja lähikouluperiaatteen mukaan kaikilla oppilailla on oikeus saada opetusta ja tukea?
– Lähtökohtaisesti opetuksen saamisen ei pitäisi olla vanhempien aktiivisuuden varassa, eikä saakaan olla. Jokaisen pitää saada se tuki, jota tarvitsee, Pakarinen toteaa.
Jos oppilas ei saa tarvitsemaansa tukea koulussa, joutuu jäämään pois koulusta, masentuu ja jopa syrjäytyy, niin kenen on vastuu?
– Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialahan siitä vastaa, että palveut ovat lainmukaisia, Pakarinen sanoo.
Vaikka Ylen kyselyyn vastanneiden kertomuksista saattaa saada päinvastaisen kuvan, Pakarisen mukaan Helsingin kaupungissa noudatetaan lakeja, kuten perusopetuslakia ja perustuslakia.
Helsinki lisäämässä erityisluokkia – kaikki eivät sittenkään pärjää tavallisella luokalla
Helsingissä tällä hetkellä 40 prosenttia erityisen tuen päätöksen saaneista lapsista käy koulua yleisopetuksen piirissä ja 60 prosenttia erityisluokilla.
Aiemmin on kerrottu(siirryt toiseen palveluun), että kaupunki on suunnitellut lisäävänsä inkluusiota siten, että luvut keikautetaan toisin päin. Silloin tilanne olisi lähempänä koko maan tilannetta. Esimerkiksi Vantaalla enää hyvin pieni osa erityislapsista käy erityisluokkaa.
Nyt Pakarinen sanoo Ylelle, että prosentteja ja lukuja ei voida lyödä lukkoon etukäteen, vaan että opetusta pitää järjestää lasten tarpeen mukaisesti, ei etukäteen sovittujen suunnitelmien mukaisesti.
– Kaiken kaikkiaan Helsingissä on menty hiukan vastavirtaan: siinä missä muualla Suomessa on integroitu keskimäärin 60 prosenttia oppilaista, niin meillä luku on 40 prosenttia. Etukäteen on vaikea vahvistaa mitään tiettyjä prosentteja, koska meidän on mentävä lasten tarpeiden mukaan.
Onko Helsinki on siis perumassa aikaisempia suunnitelmiaan lisätä integraaatiota viidenneksellä jo kuluvana vuonna?
– Tällaisia prosentteja ei voi ennalta määritellä, koska päätökset täytyy tehdä lasten tarpeen mukaan, Pakarinen toistaa.
Helsinki on jo nyt joutunut lisäämään erityisluokkia ensi syksyksi, koska jonot pienryhmiin kasvoivat niin pitkiksi. Tarvetta erityisluokkiin on siis enemmän kuin kaupunki oli osannut arvioida.
Pakarinen muistuttaa, että Helsingissä on jatkossakin käytössä koko erityisopetuksen koko kirjo: inkluusio, erityisluokat, erityiskoulut ja esimerkiksi Helsingin kaupunkistrategian mukaisesti rakennettava uusi sairaalakoulu.
Apulaispormestari lupaa lisää aikuisia kouluihin
Helsingissä on muuta maata keskimäärin enemmän erityistä tukea tarvitsevia lapsia: Noin 12 prosenttia koululaisista eli noin 4 600 lasta on saanut erityisen tuen päätöksen. Koko maassa keskimäärin reilut 7 prosenttia käy koulua erityisen tuen päätöksellä.
Koko maassa vuonna 2015 erityistä tukea tarvitsevia lapsia oli kouluissa vajaa 40 000. Tähän lisäksi tulevat vielä lapset tehostetun tuen päätöksellä, eli astetta kevyempää tukea saivat 45 000 oppilasta.
Helsingissä koululaisia tulee vuosittain tuhat lisää, joten tuen tarvitsijoita tulee satoja lisää vuosittain. Erityisopettajien määrä on kolmen viime vuoden aikana lisääntynyt koko Helsingissä vain parillakymmenellä.
Kuten Ylen kyselyyn vastanneilta opettajilta ja vanhemmilta, myös kouluista tulee Pakarisen mukaan nyt samaa viestiä, että kouluissa on aikuisia liian vähän.
Apulaispormestairi kertoo käyneensä noin puolessa Helsingin kouluista.
– Inkluusio on hyvä vaihtoehto tosi monille oppilaille, mutta sehän edellyttää sitä, että koulussa on riittävästi aikuisia lapsimäärään nähden.
Moni Ylen kyselyyn vastanneista pelkää, että kokeiluista ja resurssien puutteesta ehtii aiheutua peruuttamatonta vahinkoa lapsille ja että lasku tulee myös yhteiskunnalle moninkertaisena takaisin.
Apulaispormestari lupaa käydä läpi jo ensi vuoden budjettia varten tuen tarpeen.
– Kyllä me joudumme nyt katsomaan kaikkia resursseja uudelleen, koska tarpeet lisääntyvät jatkuvasti. Kun teemme budjettia ensi vuodelle, niin katsomme uudelleen mitä uusia tarpeita meillä on, Pakarinen lupaa.
Tukea tarjolla vaihtelevasti eri kaupunginosissa: niin sanotuilla hyvillä alueilla vähemmän rahaa käytössään
Sekä tuen tarpeessa, että tuen toteutumisessa kouluissa näyttäisi olevan paljon eroja alueittain ja kouluittain, myös Helsingin sisällä.
Yle pyysi Helsingin kaupungilta tiedot kaikkien suomenkielisten peruskoulujen oppilasmääristä, erityisluokista, erityisopettajista ja avustajien määristä. Lukujen perusteella voi sanoa, että erityisen tuen päätöksen saaneiden oppilaiden osuus vaihtelee muutamasta prosentista viiteentoista prosenttiin.
Myös erityisluokkien ja resurssien määrät vaihtelevat suuresti, mutta useimmiten eron selittää se, että jos tuen tarvitsijoita on enemmän, myös erityisluokkia, -opettajia ja avustajiakin on enemmän.
Kuitenkin joissakin erittäin isoissa kouluissa tukea on tarjolla niukasti: Helsingissä on esimerkiksi joitakin kouluja, joissa ei ole ollenkaan pienryhmää, ja vain pari, kolme erityisopettajaa sekä pari avustajaa koko koulun yhdeksälle sadalle oppilaalle yhteensä.
Toisella puolella kaupunkia yhtä isossa koulussa saattaa suhteessa avun tarvitsijoihin nähden olla huomattavasti enemmän erityisopettajia ja avustajia suhteessa oppilaisiin.
Apulaispormestari Pia Pakarisen mukaan erot selittyvät osin sillä, että osa kouluista saa syrjäytymisen ehkäisemiseksi myönnettävää lisärahaa, eli niin sanottuapositiivisen diskriminaation rahaa. Lisärahaa voivat saada sellaisilla alueilla, jossa eriarvoistuminen voi olla vaarassa lisääntyä.
Eli kouluilla, jotka sijaitsevat alueilla, joissa on esimerkisksi paljon työttömyyttä ja joissa on matala koulutustaso, on käytössään lisärahaa, jonka ne voivat käyttää vaikkapa avustajien palkkaamiseen.
Kääntäen: hyvätuloisten ja koulutettujen kaupunginosissa sijaitsevissa kouluissa on rahaa vähemmän käytettävissään, vaikka niissäkin tuen tarvitsijoita olisi.
– Yleisesti ottaen isoilla kouluilla on enemmän resursseja järjestää opetustaan, mutta esimerkiksi sellaiset koulut, jotka eivät saa positiivisen diskriminaation määrärahaa, niin heillä kieltämättä on pienemmät resurssit järjestää tämän tyyppisiä asioita. Rahaa oppilasta kohden on silloin vähemmän käytettävissä, sanoo apulaispormestari Pia Pakarinen.
– Postiiviisen diskriminaation raha on melko suuri joillakin kouluilla, joten niillä on parempi mahdollisuus järjestellä opetusta.
Lain mukaan kuitenkin jokaisella oppilaalla on oikeus saada opetusta ja tarvitsemaansa tukea omasta lähikoulusta – riippumatta vanhempien lompakon paksuudesta. Jos tukea ei omassa koulussa ole, lapsi joutuu siirtymään toiseen kouluun, välillä myös toiselle puolelle kaupunkia.
– Lähtökohtana on, että jokainen saa omasta koulusta opiskelupaikan, mutta sitten on kouluja, joissa ei ole erityisluokkaa. Silloin lapsia kuljetetaan jonkun verran niihin kouluihin, joissa erityisluokkia on, Pakarinen myöntää.
Erityisluokkien sijoittelusta päättävät ylemmät tahot, mutta yksittäisten koulujen rehtoreilla on kuitenkin valtaa päättää palkkaako hän esimerkiksi avustajia kouluunsa vai mihin hän koulullensa budjetoidut rahansa käyttää.
– Koululla on mahdollisuus päättää siitä, haluavatko ne samanaikaisopettajia tai avustajia. Meillä on käytettävissämme 10 miljoonaa euroa avustajaresurssiin. Kyllä se on aika iso summa, sanoo Pakarinen.
