Kylmän sodan salaisuudet??
- Viestiketjun aloittaja Hejsan
- Aloitus PVM
Onko tämä mainitsemasi luola nykyisellä varuskunta-alueella vai jossain muualla vuokra-alueella?
mienkoiv
Kapteeni
No,tarinaa tulemaan!
Leppis
Luutnantti
50 vuotta sitten neuvostotankit jyräsivät Prahaan – Kekkonen järkyttyi ja tarttui keskellä yötä puhelimeen
Puhelimeen vastasi Tšekkoslovakian suurlähettiläs Zdeněk Urban, joka solmi salaisen sopimuksen Suomen presidentin kanssa.
suomenkuvalehti.fi
Uutisia Prahasta
Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian 50 vuotta sitten. Kekkonen järkyttyi ja hankki salaa apua mieheltä, joka sai päälleen Neuvostoliiton koston.
Kotimaa 17.08.2018 06:00
Teksti Tuomas Pulsa
Neuvostosotilaat ajoivat panssarivaunuilla Prahan keskustassa elokuussa 1968. © LIBOR HAJSKY / LK
Puhelin soi keskellä yötä Tšekkoslovakian suurlähettilään residenssissä Helsingin Kulosaaressa.
Asia oli kiireellinen: presidentti Kekkonen halusi tavata. Heti.
Suurlähettiläs Zdeněk Urban kummasteli öistä soittoa, mutta pukeutui ja suuntasi presidentinlinnaan. Kekkonen yöpyi siellä, sillä Tamminiemessä oli käynnissä korjaustyö.
Elettiin elokuun 21. päivän ensimmäisiä tunteja vuonna 1968.
MAINOS
Lue lisää
Kekkosen uutiset eivät olleet hyviä.
Muutamaa tuntia aiemmin Neuvostoliiton ja sen neljän satelliittivaltion – Bulgarian, Itä-Saksan, Puolan ja Unkarin – joukot olivat ylittäneet Tšekkoslovakian rajan.
Liikkeellä oli kymmeniä divisioonia: satoja tuhansia sotilaita, tuhansia panssarivaunuja.
Kekkonen oli silminnähden järkyttynyt. Jos kriisi leviäisi, voisiko myös Suomi joutua tulilinjalle?
Presidentti pyysi Urbanin apua.
Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton välien kiristyminen ei ollut yllätys. Neuvostoliitto oli seurannut liittolaisensa kehitystä tarkkaan, eikä ollut pitänyt näkemästään.
Tammikuussa 1968 Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen johtoon oli valittu uudistusmielinen Alexander Dubček.
Hänen johdollaan oli aloitettu ohjelma, jonka tulokset tunnetaan nimellä Prahan kevät.
Sensuuria oli purettu, sanan- ja yhdistymisen vapautta lisätty. Kansalaisyhteiskunta oli herännyt henkiin, jopa uusia poliittisia puolueita oli alkanut syntyä.
Rohkeimmat olivat vaatineet puolueettomuutta ja eroa Varsovan liitosta.
Neuvostoliitto oli yrittänyt palauttaa Tšekkoslovakian ruotuun neuvotteluteitse. Maiden johtajat olivat tavanneet kevään ja kesän aikana useasti.
Samaan aikaan Varsovan liitto oli järjestänyt suuria sotaharjoituksia Tšekkoslovakiassa ja lähialueilla. Moni oli käsittänyt ne voimannäytöksi.
Elokuulle tultaessa ilmapiiri oli kuitenkin ollut optimistinen.
Suomessa puolustusvoimat oli tulkinnut tilanteen olevan rauhoittumassa, samoin olivat ajatelleet Tšekkoslovakiassa vierailleet vasemmistopoliitikot.
Kun miehitys alkoi, se yllätti lähes kaikki.
Suurlähettiläs Zdeněk Urban oli pitkän linjan kommunisti, mutta uudistusmielinen sellainen – ehdottomasti Prahan kevään porukkaa.
Hän oli myös kapinallisen maineessa, periaatteellinen jopa hankaluuteen asti.
Maailmansodan aikana Urban oli taistellut partisaanina natsimiehittäjiä vastaan. Arvojaan hän oli valmis puolustamaan myös omiaan vastaan.
Suurlähettiläskuvan hopeanharmaat, taakse kammatut hiukset ja ajan muodin mukaiset paksusankaiset silmälasit hämäävät. Urban oli vasta 47-vuotias, lähettilääksi suhteellisen nuori.
Pesti Helsingissä oli alkanut vuonna 1965.
Nimitys ei ollut puhdas palkinto. Moni vanhoillisista kommunistitovereista oli tyytyväinen jokaisesta kilometristä Urbanin ja Prahan välillä.
Urban viihtyi Suomessa.
Hän seurasi asemamaan politiikkaa innolla ja arvosti varsinkin sitä, miten eri aatteita edustavat puolueet kykenivät yhteistyöhön.
Urbanin ja presidentti Kekkosen välille kehittyi luottamuksellinen suhde. Miehet arvostivat toisiaan ammattilaisina ja tunsivat myös henkilökohtaista sympatiaa.
Tähän luottamussuhteeseen Kekkonen halusi nojata, kun uutinen miehityksestä saapui.
Hän janosi tietoa: faktoja, ei huhuja.
Neuvostojoukot olivat katkaisseet Tšekkoslovakian viralliset viestiyhteydet ja hiljentäneet Prahan radioaseman jo miehityksen ensimmäisinä tunteina.
Voisiko lähettiläs selvittää, mitä maassa tarkalleen oli tapahtumassa? Presidentti lupasi tarjota tarvittavat keinot.
Hänellä oli vain yksi ehto. Yhteistyöstä tai yöllisestä tapaamisesta ei puhuttaisi ulkopuolisille. Kumpikaan ei kirjoittaisi mitään ylös.
Urban suostui.
Suomalaiset mielenosoittajat tapasivat suurlähettiläs Zdeněk Urbanin (vas.) Tšekkoslovakian lähetystössä 22. elokuuta. Juuri ennen tapaamista mielenosoittajat olivat marssineet Neuvostoliiton lähetystön ohi. © Pekka Haraste / LK
Kekkonen järjesti Urbanille pääsyn paikkaan, joka sijaitsi Helsingin ulkopuolella.
Tarkemmin paikasta ei kerrottu edes suurlähettiläälle, mutta siellä olevilla laitteilla hän pystyi kuuntelemaan vastarinnan laitonta radioliikennettä Prahasta.
Kun suurlähettiläs vanhoilla päivil- lään uskoutui tapahtumista pojalleen Janille, hän kutsui paikkaa kuunteluasemaksi.
Asemasta tuli useiden päivien ajaksi lähettilään elämänlanka kotimaahan.
Kekkosen ja Urbanin vaitiolosopimus piti. Oma poika on ainoa, jolle suurlähettiläs kertoi kaksikon sopimuksesta.
Jan Urban kertoi isänsä tarinan kesällä 2017 vieraillessaan Suomessa – 49 vuotta miehityksen jälkeen.
Suomalaisista historiankirjoista tietoa Urbanin ja Kekkosen yhteistyöstä on turha etsiä. Virallisen kertomuksen mukaan tapahtumat etenevät Kekkosen osalta näin:
Presidentti palasi sorsajahdista hieman ennen puoltayötä ja vetäytyi nukkumaan.
Hänet herätettiin noin kello 6.30.
Presidentille kerrottiin miehityksestä ja ilmoitettiin, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovalev haluaa tavata.
Kekkonen ja Kovalev tapasivat kello 8. Lähettiläs kertoi Neuvostoliiton virallisen selityksen: miehitys oli tapahtunut tšekkoslovakialaisten pyynnöstä.
Sosialistinen järjestelmä oli ollut uhattuna. Miehityksellä oli estetty ”vastavallankumouksellisia voimia” liittämästä Tšekkoslovakiaa länsileiriin.
Vasta tapaamisen jälkeisinä tunteina ja päivinä Kekkoselle selvisi, että Kovalev valehtelee eikä mitään avunpyyntöä ollut.
Kovalevin jälkeen Kekkonen tapasi pääministeri Mauno Koiviston ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen. He sopivat, että ministerit ottavat näkyvämmän roolin tilanteen hoidossa ja presidentti vetäytyy taustalle.
Hallitus antoi lausunnon, joka oli Suomen virallisen puolueettomuuslinjan mukainen: äärimmäisen varovainen ja ympäripyöreä.
Jos Zdeněk Urbanin pojalleen kertoma tarina pitää paikkansa, Kekkonen tiesi koko ajan enemmän kuin on antanut ymmärtää.
Ainakin kaikki kerrottu on voinut tapahtua.
Suomesta todella pystyi kuuntelemaan Tšekkoslovakian laitonta radioliikennettä, siihen riittivät jo hyvät radioamatöörilaitteet.
Suomalaiset itse seurasivat puolalaisten miehitysjoukkojen radiokeskusteluita Varsovan suurlähetystön kautta.
Sekin tiedetään, että Kekkonen oli todella järkyttynyt sekä miehityksestä että siitä, ettei Neuvostoliitto tosipaikan tullen luottanutkaan häneen.
”Kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän tilitti päiväkirjalleen 23. elokuuta.
Kekkosella oli myös tapana hoitaa asioita epävirallisia kanavia pitkin. Kahdenvälinen yhteistyö Urbanin kanssa olisi sopinut hyvin kuvioon.
Toiminnasta olisi myös ollut aitoa hyötyä. Kotimaansa ja maanmiehensä tunteva suurlähettiläs saattoi ymmärtää radiokeskusteluista ja muista saamistaan tiedoista asioita, joita suomalaiset eivät.
Toisaalta voi kysyä, miksi taitava poliittinen taktikko olisi ottanut niin suuren riskin?
Julkisuuteen levinnyt tieto presidentin vehkeilystä Neuvostoliiton miehittämän maan lähettilään kanssa ei varmasti olisi helpottanut Suomen tai Kekkosen omaa asemaa.
Miehityksen vastainen mielenosoitus Helsingissä 22. elokuuta 1968. Etualalla lippuja kantavat Liisa Liimatainen ja Erkki Tuomioja. © Pekka Haraste / LK
’Teki pahaa katsoa Urbania, hän hikosi korvanipukoitaan myöten ja oli niin onneton kuin ihminen voi olla.”
Näin Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa 22. elokuuta.
Miehitys sai myös suomalaiset tolaltaan.
Pääministeri Mauno Koivisto joutui pysähtymään matkalla Helsinkiin, koska ei nähnyt tietä omalta itkultaan.
Monelta vasemmistolaiselta miehitys tuhosi lopullisesti uskon itänaapurin järjestelmään.
Tuhannet ihmiset kokoontuivat mielenosoituksiin Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle heti ensimmäisenä miehityspäivänä.
”Sosialismi kyllä, panssarit ei”, luki yhdessä kyltissä. Toinen oli suunnattu Suomen korkeimmalle johdolle: ”Tee jotain, Urho!”
Maan johto valitsi kuitenkin linjan, jonka presidentin adjutantti Urpo Levo tiivisti Ruotsin suurlähettiläälle: ”Nyt täytyy ottaa rauhallisesti ja pitää turpa kiinni.”
Myös poliittiset puolueet asettuivat yksi kerrallaan samaan, äärimmäisen varovaiseen riviin.
Oli vain yksi yllättävä poikkeus: Suomen kommunistinen puolue SKP ja sen hallitsema yhteistyöpuolue SKDL.
Ne tuomitsivat Neuvostoliiton toimet.
Suomalaisille kommunisteille miehitys oli hankala paikka.
SKP:ssa Prahan kevättä oli seurattu toiveikkaina. Dubčekin uudistuksissa oli nähty aito vaihtoehto stalinismille – demokraattinen sosialismi. Puolueen enemmistö järkyttyi miehityksestä ja halusi tukea tšekkoslovakialaisia.
SKP:ssä oli kuitenkin myös vähemmistö, joka tunnetaan johtajansa Taisto Sinisalon mukaan taistolaisina. He tukivat Neuvostoliiton toimia kaikessa – miehitys ei ollut poikkeus.
Enemmistö runnoi tuomitsevan kannan läpi. Se muotoiltiin ja julkaistiin nopeasti. Puoluejohto koki, että vaihtoehtoja ei ollut.
Kiusallisimmat hetket olivat kuitenkin vasta edessä.
SKP:n 50-vuotisjuhlaa oli määrä viettää sunnuntaina 25. elokuuta.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) arvovaltainen valtuuskunta oli saapunut maahan jo muutamaa päivää ennakkoon. Mukana oli muun muassa tuleva Suomen-suurlähettiläs Aleksei Beljakov.
Lauantaiaamuna 24. elokuuta valtuuskunta saapui Helsingin Kulttuuritalolle tapaamaan SKP:n johtoa.
Heidät kuitenkin ohjattiin sivuhuoneeseen odottamaan. Puoluejohdolle oli saapunut yllätysvieras: Tšekkoslovakian suurlähettiläs Zdeneˇk Urban.
NKP:n korkeat puoluevirkailijat eivät olleet tottuneet odottamaan. Kaikkein vähiten Neuvostoliiton miehittämän maan suurlähettilään takia.
Valtuuskunnan vuoro koitti vasta puolen tunnin kuluttua.
Silloinkin SKP:n puheenjohtajalla Aarne Saarisella oli vain ikäviä uutisia: juhlat peruttaisiin.
Puolue ei voisi juhlia, koska se tulkittaisiin tueksi miehitystoimille, Saarinen selitti.
Virallisesti NKP:n edustajat vakuuttivat ymmärtävänsä suomalaistovereiden reaktiot.
Pinnan alla kuitenkin kuohui.
Lounaalla suomalaiset ja venäläiset istuivat eri pöydissä.
Läksiäisillallisella Neuvostoliiton lähetystössä muutaman kierroksen nauttineella Beljakovilla läikkyi yli.
”Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun Suomen kommunistinen puolue teki itsenäisen poliittisen päätöksen. Katsokaa, ettei se toistu.”
Mielenosoittajia kerääntyi Tehtaankadulle Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle. Nuorta miestä saatettiin poliisiautoon. © Pekka Haraste / LK
Tšekkoslovakiassa brutaali voima kukisti passiivisen vastarinnan.
Neuvostoliitto kaappasi maan tiukasti takaisin hallintaansa. Prahan kevään uudistukset peruttiin yksi kerrallaan.
Zdeněk Urban oli merkitty mies. Hänen suurlähettilään pestinsä päättyi maaliskuussa 1969.
Kotiinpaluuseen valmistautuneet Urbanit saivat varoituksen nimettömäksi jääneiltä suomalaisilta: älkää palatko, pyrkikää länteen.
Urbanit päättivät olla noudattamatta varoitusta: ei tilanne niin paha voinut olla, olivathan uudetkin vallanpitäjät erimielisyyksistä huolimatta samaa puoluetta – ihmisiä, joita Zdeněk Urban kutsui etunimillä.
Urbanit olivat väärässä. Kotona kurinpalautus oli kova.
Uusi hallinto antoi Zdeněk Urbanille kaksi vaihtoehtoa: ilmoitat julkisesti olevasi meidän puolellamme tai urasi on ohi.
Urban ei taipunut.
Syksyllä 1969 presidentti Kekkonen vieraili Prahassa ja kyseli entisen suurlähettilään perään.
Hän on matkoilla, isännät vastasivat.
Todellisuudessa Urban oli tiukassa salaisen poliisin valvonnassa. Häneltä otettiin pois passi ja hän elätti itsensä lopun ikäänsä erilaisilla hanttihommilla.
Kiusanteko oli jatkuvaa: ajokortti peruttiin, terveystietoja väärennettiin. Kosto ulottui myös lapsiin, joiden yliopistoura tyssäsi väärään sukunimeen.
Vielä 1980-luvun lopulla salainen poliisi raahasi vanhan Urbanin väkivaltaisiin kuulusteluihin.
Tuolloin pääkohde tosin oli jo hänen poikansa. Perheen saama ikävä kohtelu oli kypsyttänyt Janin, joka kuului nyt maanalaisen vastarintaliikkeen ydinjoukkoon.
Hän salakuljetti tarvikkeita rajan yli, levitti laittomia kirjoja ja lehtisiä sekä yritti häiritä valtion tv- ja radioliikennettä.
Salainen poliisi kuulusteli Jan Urbania useita kertoja. Kerran hänen kotiinsa toimitettiin hänen nimellään varustettu ruumisarkku.
Tšekkoslovakian kommunistivalta kaatui lopulta niin sanotussa samettivallankumouksessa loppuvuonna 1989.
Zdeněk Urban ei ollut sitä näkemässä. Hän kuoli 13. toukokuuta 1988 rankkojen kuulusteluiden uuvuttamana.
tulikomento
Supreme Leader
Bundeswehrin lyhytfilmi 70-luvun puolivälistä. Aiheena vihollisen selustassa operoivat erikoismiehet (jagdkommando). Muistuttaa kovasti suomalaista sissi- ja tiedustelutoimintaa.
JR49
Respected Leader
Olipas mielenkiintoinen! Siinä oli jagdkommandoilla päheä tulitukiasekin; MG 3 matkassa parissa kohtaa.
tulikomento
Supreme Leader
Sukellusvenejahti Karlskronan saaristossa talvella 1984.
tulikomento
Supreme Leader
Neuvostoliittolainen sukellusvene karilla Ruotsin aluevesillä 1981. Ns. Whisky on the Rocks -tapaus.
ajs178
Respected Leader
50 vuotta sitten neuvostotankit jyräsivät Prahaan – Kekkonen järkyttyi ja tarttui keskellä yötä puhelimeen
Puhelimeen vastasi Tšekkoslovakian suurlähettiläs Zdeněk Urban, joka solmi salaisen sopimuksen Suomen presidentin kanssa.
Uutisia Prahasta
Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian 50 vuotta sitten. Kekkonen järkyttyi ja hankki salaa apua mieheltä, joka sai päälleen Neuvostoliiton koston.
Kotimaa 17.08.2018 06:00
Teksti Tuomas Pulsa
Neuvostosotilaat ajoivat panssarivaunuilla Prahan keskustassa elokuussa 1968. © LIBOR HAJSKY / LK
Puhelin soi keskellä yötä Tšekkoslovakian suurlähettilään residenssissä Helsingin Kulosaaressa.
Asia oli kiireellinen: presidentti Kekkonen halusi tavata. Heti.
Suurlähettiläs Zdeněk Urban kummasteli öistä soittoa, mutta pukeutui ja suuntasi presidentinlinnaan. Kekkonen yöpyi siellä, sillä Tamminiemessä oli käynnissä korjaustyö.
Elettiin elokuun 21. päivän ensimmäisiä tunteja vuonna 1968.
MAINOS
Lue lisää
Kekkosen uutiset eivät olleet hyviä.
Muutamaa tuntia aiemmin Neuvostoliiton ja sen neljän satelliittivaltion – Bulgarian, Itä-Saksan, Puolan ja Unkarin – joukot olivat ylittäneet Tšekkoslovakian rajan.
Liikkeellä oli kymmeniä divisioonia: satoja tuhansia sotilaita, tuhansia panssarivaunuja.
Kekkonen oli silminnähden järkyttynyt. Jos kriisi leviäisi, voisiko myös Suomi joutua tulilinjalle?
Presidentti pyysi Urbanin apua.
Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton välien kiristyminen ei ollut yllätys. Neuvostoliitto oli seurannut liittolaisensa kehitystä tarkkaan, eikä ollut pitänyt näkemästään.
Tammikuussa 1968 Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen johtoon oli valittu uudistusmielinen Alexander Dubček.
Hänen johdollaan oli aloitettu ohjelma, jonka tulokset tunnetaan nimellä Prahan kevät.
Sensuuria oli purettu, sanan- ja yhdistymisen vapautta lisätty. Kansalaisyhteiskunta oli herännyt henkiin, jopa uusia poliittisia puolueita oli alkanut syntyä.
Rohkeimmat olivat vaatineet puolueettomuutta ja eroa Varsovan liitosta.
Neuvostoliitto oli yrittänyt palauttaa Tšekkoslovakian ruotuun neuvotteluteitse. Maiden johtajat olivat tavanneet kevään ja kesän aikana useasti.
Samaan aikaan Varsovan liitto oli järjestänyt suuria sotaharjoituksia Tšekkoslovakiassa ja lähialueilla. Moni oli käsittänyt ne voimannäytöksi.
Elokuulle tultaessa ilmapiiri oli kuitenkin ollut optimistinen.
Suomessa puolustusvoimat oli tulkinnut tilanteen olevan rauhoittumassa, samoin olivat ajatelleet Tšekkoslovakiassa vierailleet vasemmistopoliitikot.
Kun miehitys alkoi, se yllätti lähes kaikki.
Suurlähettiläs Zdeněk Urban oli pitkän linjan kommunisti, mutta uudistusmielinen sellainen – ehdottomasti Prahan kevään porukkaa.
Hän oli myös kapinallisen maineessa, periaatteellinen jopa hankaluuteen asti.
Maailmansodan aikana Urban oli taistellut partisaanina natsimiehittäjiä vastaan. Arvojaan hän oli valmis puolustamaan myös omiaan vastaan.
Suurlähettiläskuvan hopeanharmaat, taakse kammatut hiukset ja ajan muodin mukaiset paksusankaiset silmälasit hämäävät. Urban oli vasta 47-vuotias, lähettilääksi suhteellisen nuori.
Pesti Helsingissä oli alkanut vuonna 1965.
Nimitys ei ollut puhdas palkinto. Moni vanhoillisista kommunistitovereista oli tyytyväinen jokaisesta kilometristä Urbanin ja Prahan välillä.
Urban viihtyi Suomessa.
Hän seurasi asemamaan politiikkaa innolla ja arvosti varsinkin sitä, miten eri aatteita edustavat puolueet kykenivät yhteistyöhön.
Urbanin ja presidentti Kekkosen välille kehittyi luottamuksellinen suhde. Miehet arvostivat toisiaan ammattilaisina ja tunsivat myös henkilökohtaista sympatiaa.
Tähän luottamussuhteeseen Kekkonen halusi nojata, kun uutinen miehityksestä saapui.
Hän janosi tietoa: faktoja, ei huhuja.
Neuvostojoukot olivat katkaisseet Tšekkoslovakian viralliset viestiyhteydet ja hiljentäneet Prahan radioaseman jo miehityksen ensimmäisinä tunteina.
Voisiko lähettiläs selvittää, mitä maassa tarkalleen oli tapahtumassa? Presidentti lupasi tarjota tarvittavat keinot.
Hänellä oli vain yksi ehto. Yhteistyöstä tai yöllisestä tapaamisesta ei puhuttaisi ulkopuolisille. Kumpikaan ei kirjoittaisi mitään ylös.
Urban suostui.
Suomalaiset mielenosoittajat tapasivat suurlähettiläs Zdeněk Urbanin (vas.) Tšekkoslovakian lähetystössä 22. elokuuta. Juuri ennen tapaamista mielenosoittajat olivat marssineet Neuvostoliiton lähetystön ohi. © Pekka Haraste / LK
Kekkonen järjesti Urbanille pääsyn paikkaan, joka sijaitsi Helsingin ulkopuolella.
Tarkemmin paikasta ei kerrottu edes suurlähettiläälle, mutta siellä olevilla laitteilla hän pystyi kuuntelemaan vastarinnan laitonta radioliikennettä Prahasta.
Kun suurlähettiläs vanhoilla päivil- lään uskoutui tapahtumista pojalleen Janille, hän kutsui paikkaa kuunteluasemaksi.
Asemasta tuli useiden päivien ajaksi lähettilään elämänlanka kotimaahan.
Kekkosen ja Urbanin vaitiolosopimus piti. Oma poika on ainoa, jolle suurlähettiläs kertoi kaksikon sopimuksesta.
Jan Urban kertoi isänsä tarinan kesällä 2017 vieraillessaan Suomessa – 49 vuotta miehityksen jälkeen.
Suomalaisista historiankirjoista tietoa Urbanin ja Kekkosen yhteistyöstä on turha etsiä. Virallisen kertomuksen mukaan tapahtumat etenevät Kekkosen osalta näin:
Presidentti palasi sorsajahdista hieman ennen puoltayötä ja vetäytyi nukkumaan.
Hänet herätettiin noin kello 6.30.
Presidentille kerrottiin miehityksestä ja ilmoitettiin, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovalev haluaa tavata.
Kekkonen ja Kovalev tapasivat kello 8. Lähettiläs kertoi Neuvostoliiton virallisen selityksen: miehitys oli tapahtunut tšekkoslovakialaisten pyynnöstä.
Sosialistinen järjestelmä oli ollut uhattuna. Miehityksellä oli estetty ”vastavallankumouksellisia voimia” liittämästä Tšekkoslovakiaa länsileiriin.
Vasta tapaamisen jälkeisinä tunteina ja päivinä Kekkoselle selvisi, että Kovalev valehtelee eikä mitään avunpyyntöä ollut.
Kovalevin jälkeen Kekkonen tapasi pääministeri Mauno Koiviston ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen. He sopivat, että ministerit ottavat näkyvämmän roolin tilanteen hoidossa ja presidentti vetäytyy taustalle.
Hallitus antoi lausunnon, joka oli Suomen virallisen puolueettomuuslinjan mukainen: äärimmäisen varovainen ja ympäripyöreä.
Jos Zdeněk Urbanin pojalleen kertoma tarina pitää paikkansa, Kekkonen tiesi koko ajan enemmän kuin on antanut ymmärtää.
Ainakin kaikki kerrottu on voinut tapahtua.
Suomesta todella pystyi kuuntelemaan Tšekkoslovakian laitonta radioliikennettä, siihen riittivät jo hyvät radioamatöörilaitteet.
Suomalaiset itse seurasivat puolalaisten miehitysjoukkojen radiokeskusteluita Varsovan suurlähetystön kautta.
Sekin tiedetään, että Kekkonen oli todella järkyttynyt sekä miehityksestä että siitä, ettei Neuvostoliitto tosipaikan tullen luottanutkaan häneen.
”Kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän tilitti päiväkirjalleen 23. elokuuta.
Kekkosella oli myös tapana hoitaa asioita epävirallisia kanavia pitkin. Kahdenvälinen yhteistyö Urbanin kanssa olisi sopinut hyvin kuvioon.
Toiminnasta olisi myös ollut aitoa hyötyä. Kotimaansa ja maanmiehensä tunteva suurlähettiläs saattoi ymmärtää radiokeskusteluista ja muista saamistaan tiedoista asioita, joita suomalaiset eivät.
Toisaalta voi kysyä, miksi taitava poliittinen taktikko olisi ottanut niin suuren riskin?
Julkisuuteen levinnyt tieto presidentin vehkeilystä Neuvostoliiton miehittämän maan lähettilään kanssa ei varmasti olisi helpottanut Suomen tai Kekkosen omaa asemaa.
Miehityksen vastainen mielenosoitus Helsingissä 22. elokuuta 1968. Etualalla lippuja kantavat Liisa Liimatainen ja Erkki Tuomioja. © Pekka Haraste / LK
’Teki pahaa katsoa Urbania, hän hikosi korvanipukoitaan myöten ja oli niin onneton kuin ihminen voi olla.”
Näin Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa 22. elokuuta.
Miehitys sai myös suomalaiset tolaltaan.
Pääministeri Mauno Koivisto joutui pysähtymään matkalla Helsinkiin, koska ei nähnyt tietä omalta itkultaan.
Monelta vasemmistolaiselta miehitys tuhosi lopullisesti uskon itänaapurin järjestelmään.
Tuhannet ihmiset kokoontuivat mielenosoituksiin Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle heti ensimmäisenä miehityspäivänä.
”Sosialismi kyllä, panssarit ei”, luki yhdessä kyltissä. Toinen oli suunnattu Suomen korkeimmalle johdolle: ”Tee jotain, Urho!”
Maan johto valitsi kuitenkin linjan, jonka presidentin adjutantti Urpo Levo tiivisti Ruotsin suurlähettiläälle: ”Nyt täytyy ottaa rauhallisesti ja pitää turpa kiinni.”
Myös poliittiset puolueet asettuivat yksi kerrallaan samaan, äärimmäisen varovaiseen riviin.
Oli vain yksi yllättävä poikkeus: Suomen kommunistinen puolue SKP ja sen hallitsema yhteistyöpuolue SKDL.
Ne tuomitsivat Neuvostoliiton toimet.
Suomalaisille kommunisteille miehitys oli hankala paikka.
SKP:ssa Prahan kevättä oli seurattu toiveikkaina. Dubčekin uudistuksissa oli nähty aito vaihtoehto stalinismille – demokraattinen sosialismi. Puolueen enemmistö järkyttyi miehityksestä ja halusi tukea tšekkoslovakialaisia.
SKP:ssä oli kuitenkin myös vähemmistö, joka tunnetaan johtajansa Taisto Sinisalon mukaan taistolaisina. He tukivat Neuvostoliiton toimia kaikessa – miehitys ei ollut poikkeus.
Enemmistö runnoi tuomitsevan kannan läpi. Se muotoiltiin ja julkaistiin nopeasti. Puoluejohto koki, että vaihtoehtoja ei ollut.
Kiusallisimmat hetket olivat kuitenkin vasta edessä.
SKP:n 50-vuotisjuhlaa oli määrä viettää sunnuntaina 25. elokuuta.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) arvovaltainen valtuuskunta oli saapunut maahan jo muutamaa päivää ennakkoon. Mukana oli muun muassa tuleva Suomen-suurlähettiläs Aleksei Beljakov.
Lauantaiaamuna 24. elokuuta valtuuskunta saapui Helsingin Kulttuuritalolle tapaamaan SKP:n johtoa.
Heidät kuitenkin ohjattiin sivuhuoneeseen odottamaan. Puoluejohdolle oli saapunut yllätysvieras: Tšekkoslovakian suurlähettiläs Zdeneˇk Urban.
NKP:n korkeat puoluevirkailijat eivät olleet tottuneet odottamaan. Kaikkein vähiten Neuvostoliiton miehittämän maan suurlähettilään takia.
Valtuuskunnan vuoro koitti vasta puolen tunnin kuluttua.
Silloinkin SKP:n puheenjohtajalla Aarne Saarisella oli vain ikäviä uutisia: juhlat peruttaisiin.
Puolue ei voisi juhlia, koska se tulkittaisiin tueksi miehitystoimille, Saarinen selitti.
Virallisesti NKP:n edustajat vakuuttivat ymmärtävänsä suomalaistovereiden reaktiot.
Pinnan alla kuitenkin kuohui.
Lounaalla suomalaiset ja venäläiset istuivat eri pöydissä.
Läksiäisillallisella Neuvostoliiton lähetystössä muutaman kierroksen nauttineella Beljakovilla läikkyi yli.
”Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun Suomen kommunistinen puolue teki itsenäisen poliittisen päätöksen. Katsokaa, ettei se toistu.”
Mielenosoittajia kerääntyi Tehtaankadulle Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle. Nuorta miestä saatettiin poliisiautoon. © Pekka Haraste / LK
Tšekkoslovakiassa brutaali voima kukisti passiivisen vastarinnan.
Neuvostoliitto kaappasi maan tiukasti takaisin hallintaansa. Prahan kevään uudistukset peruttiin yksi kerrallaan.
Zdeněk Urban oli merkitty mies. Hänen suurlähettilään pestinsä päättyi maaliskuussa 1969.
Kotiinpaluuseen valmistautuneet Urbanit saivat varoituksen nimettömäksi jääneiltä suomalaisilta: älkää palatko, pyrkikää länteen.
Urbanit päättivät olla noudattamatta varoitusta: ei tilanne niin paha voinut olla, olivathan uudetkin vallanpitäjät erimielisyyksistä huolimatta samaa puoluetta – ihmisiä, joita Zdeněk Urban kutsui etunimillä.
Urbanit olivat väärässä. Kotona kurinpalautus oli kova.
Uusi hallinto antoi Zdeněk Urbanille kaksi vaihtoehtoa: ilmoitat julkisesti olevasi meidän puolellamme tai urasi on ohi.
Urban ei taipunut.
Syksyllä 1969 presidentti Kekkonen vieraili Prahassa ja kyseli entisen suurlähettilään perään.
Hän on matkoilla, isännät vastasivat.
Todellisuudessa Urban oli tiukassa salaisen poliisin valvonnassa. Häneltä otettiin pois passi ja hän elätti itsensä lopun ikäänsä erilaisilla hanttihommilla.
Kiusanteko oli jatkuvaa: ajokortti peruttiin, terveystietoja väärennettiin. Kosto ulottui myös lapsiin, joiden yliopistoura tyssäsi väärään sukunimeen.
Vielä 1980-luvun lopulla salainen poliisi raahasi vanhan Urbanin väkivaltaisiin kuulusteluihin.
Tuolloin pääkohde tosin oli jo hänen poikansa. Perheen saama ikävä kohtelu oli kypsyttänyt Janin, joka kuului nyt maanalaisen vastarintaliikkeen ydinjoukkoon.
Hän salakuljetti tarvikkeita rajan yli, levitti laittomia kirjoja ja lehtisiä sekä yritti häiritä valtion tv- ja radioliikennettä.
Salainen poliisi kuulusteli Jan Urbania useita kertoja. Kerran hänen kotiinsa toimitettiin hänen nimellään varustettu ruumisarkku.
Tšekkoslovakian kommunistivalta kaatui lopulta niin sanotussa samettivallankumouksessa loppuvuonna 1989.
Zdeněk Urban ei ollut sitä näkemässä. Hän kuoli 13. toukokuuta 1988 rankkojen kuulusteluiden uuvuttamana.
Miksi Mauno Koivisto ja Kekkonen olivat niin järkyttyneitä? Luulivatko he todella, että Itä-Euroopan sosialistiset maat olivat sosialistisia omasta tahdostaan, eivätkä Neuvostoliiton pakottamana?
Tuskin järkytys on tullut sen takia.
Veikkaan että järkytys on tullut siitä, että Neuvostoliitto on valmis käyttämään sotilaallista voimaa silloin kun vastassa on eriävä mielipide.
Näin ollen suomettuminen, eli ei ärsytetäte nukkuvaa karhua on tietyllä tavalla ymmärrettävää. Mutta toki joku raja miellyttämisenkin halussa.
Vaan miten kävisi Bundeswehriltä rock'n'roll nykyään? Maa taitaa olla jo osin miehitetty vierastaistelijoilla..
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Saksan asevoimat ovat tätä nykyä täysin kuralla. Kalusto on huonossa hapessa ja uusien sotilaiden rekrytointi tökkii. Saksa on ollut kylmän sodan päättymisestä lähtien vapaamatkustaja. Se on ulkoistanut oman puolustuksensa muille NATO-kumppaneilleen. Ja ihan syystäkin Saksaa kritisoidaan.
skärdis
Greatest Leader
Ihan syystäkin taidettiin Saksa ajaa maailman sotien jälkeen vapaamatkustajaksi.
Saksahan on edelleen periaatteessa miehitetty maa, koska jenkit eivät ole vieläkään poistuneet Saksan maaperältä.
Näin ajatellen Viro on sitten uudelleenmiehitetty koska siellä on taas muiden maiden sotilaita.
Saksan Liittotasavallan perustaminen 1949 on siis jäänyt syystä tai toisesta huomaamatta! Länsivallat tunnustivat itsenäisyyden 1955, de facto jo 1949.
Tuolla periaatteella Suomikin olisi miehitetty maa vuoteen 1956. Entä Guantanamo ja Kuuba?
skärdis
Greatest Leader
Onko Virossa todellakin vieraiden valtojen tukikohtia, joissa eletään niiden maiden oikeussääntöjen mukaan? Saksassa näin on, eikä liittovaltion laki yllä Yhdysvaltojen tukikohtiin. Ei ole Virossa sellaisia.
Japanissa taasen on, ja Okinawa taitaa olla tunnetuin.
skärdis
Greatest Leader
Eipä Suomea täysin vapaaksi länsimaaksi laskettu kuin vasta 90-luvulla. Ei toki oltu miehitettyjä, mutta vapaaehtoisesti olimme jonkinlaisessa Neuvostoliiton pihtiotteessa. Ootko kuullu esmes YYA:sta, jossa Suomi jo etukäteen sitoutui taistelemaan länttä vastaan jos olisi maailmanpalo osunut kohdalle.
Meillähän toki närkästyttiin kun saksalaiset sanoivat asian niin kuin se oli. Suomettuneita? Mekö? Ei olla..