Strategisesta pommituksesta puhuttaessa kannattaa myös pitää erillään se varsinainen douhetismi - siis vihollisen moraalisen selkärangan murtaminen terroripommituksilla - ja strategisten kohteiden pommittaminen. Ensinmainittu on täyttä puutaheinää, minkä britit itse kokivat Blitzin myötä 1940 (mikä ei tietenkään estänyt heitä itseään käyttämästä samaa strategiaa myöhemmin - asialla lienee ollut Britannian Curtis LeMay, Arthur "bomber" Harris?). Amerikkalaiset olivat paremmin juvällä jo ennen toista maailmansotaa, ja mm. Harold L. George kannatti infrastruktuurin tuhoamista täsmäpommituksin. Teollinen sodankäynti vaatii ammuksia, polttoainetta, tarvikkeita, uusia teollisuustuotteita jne. Hävittämällä teollinen ja logistinen infrastruktuuri voitiin vihollinen pakottaa paljon primitiivisempään sodankäyntiin mikä tekisi hyökkäyssodankäynnistä käytännössä mahdotonta.
Näiden välissä oli brittiläinen Hugh Trenchard, jonka strategia oli valikoitu massapommitus, jossa hävitettäisiin tärkeimmät teollisuuskaupungit käytännössä kokonaan ja vihollsien siviiliväestö ajautuisi massaköyhyyteen. Tämä on kuitenkin enemmän sukua douhetismille kuin Georgelle, jonka käsitys strategisesta pommituksista on nähdäkseni täsmälläisempi:
strategisten kohteiden pommitus.
Amerikkalaisethan rajatusti yrittivät toteuttaa Georgen ilmastrategiaa Curtis LeMayn verenhimosta huolimatta. Nelimoottorisiin pommikoneisiin kehitettiin ainakin teoriassa tarkat Norden-pommitustähtäimet (Georgen strategia oli pommittaa juurikin tehtaita jne päivänvalossa) ja erityisesti B-29:n sunnittelussa pommitustarkkuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota, pommit jopa pudotettiin intervalometrin säätämässä täsmällsiessä järjestyksessä (mikä myös vakautti konetta). Jetvirtaukset kuitenkin tekivät ponnisteluista lähes hyödyttömiä, ja lopulta Japanissa B-29:n pommilastit levisivät pitkin maisemaa. Osaltaan strategian epäonnistumiseen vaikutti myös Japanin teollisuuden hajautuminen pienlaitoksiin ja nyrkkipajoihin kaupunkien esikaupunkialueilla. Niitä kertakaikkiaan oli vaikea pommittaa täsmällisesti. LeMay hylkäsikin koko strategian si siirtyi mattopommitustaktiikkaan 1500 metristä (mikä taas oli mahdollista, koska Japanin ilmapuolustus oli keväällä 1945 yllättävän heikko). Palopommitustaktiikkaa oli hiottu jäljitelmämaalin avulla jo 1943 mahdollisimmana tehokkaasti tulimyrskyjä levittäväksi. Tarkemman kuvauksen jätän artikkeliini:
https://*Riittää mainostus*/2020/08/valonkantaja.html
Japanin strategisia kohteita oli melkein mahdoton pommittaa taktisilla pommikoneilla, kantama ei riittänyt. Toisaalta, voidaan kysyä oliko tarvettakaan, sillä miinoituslennot, laivojen pommitus ja torpedointi sekä (usein vähälle huomiolle jätetty) sukellusvenesaarto käytännössä olivat jo kuristaneet Japanin teollisuuden hengiltä. Esmes Japanin ja Korean välillä kulkeneet junalautat upotettiin viimeistä myöten. Japani oli kuitenkin elänyt säännöstelytaloudessa jo vuodesta 1940, ja amerikkalaiset olivat katkerasti saaneet kokea miten sitkeää vastarintaa japanilaiset nurkkaan ajettunakin tekivät. Monen varuskunnan sotilaat oli kertakaikkiaan tapettava viimeiseen mieheen saaren varmistamiseksi, ja vastarinta vain yltyi mitä lähemmäksi Japanin emäsaaria edettiin. Siinä mielessä atomipommien pudottamisen voi ymmärtää, että saarto ja teollisuuden kurmotus ei vaikuttanut saavan japanilaisia lopettamaan sotimista. Toisaalta, kun tavanomaisessa terroripommituksessakin tapettiin ytenä ainaona yönä 100 000 siviiliä, se tuskin tuotti sen kummempia tunnontuskiakaan.
https://*Riittää mainostus*/2020/11/manhattan.html
Saksaa vastaan Georgen ilmastrategia sen sijaan olisi todennäköisesti onnistunut merkittävästi paremmin. Saksa tarvitsi sodankäyntiinsä panssarivaunuja, hävittäjiä jne, ja erityisesti rautatiet, joista Saksan logistiikka oli riippuvainen, olivat hyvin strategisten pommikoneiden ulottuvissa, osittain taktistenkin ja hävittäjäpommittajien. Itse olisin valinnut yhdistelmästrategian, jossa raskaita pommikoneita olisi ollut vähemmän ja niillä tuhottu tehtaiden ja öljynjalostamoiden kaltaisia suuria tuotantolaitoksia, ja
suurella vyöryllä keskiraskaita pommittajia höylätty viikosta toiseen rautatiesiltoja, ratapihoja, junia, lentokenttiä, varikoita jne. Terroripommitukset olisin heittänyt suoraan hemmettiin, sotilaallisessa mielessä ne olivat kankkulan kaivoon heitettyjä resursseja. Jotkut Lancasterit olisin rakennuttanut johonkin padonmurtolentoihin ja mieluummin dumpannut Merlin-moottorit Mosquitojen tuotantolinjoille. Saksan teollisuustuotanto todellisuudessa kasvoi aina 1944 saakka, ja minä syytän tästä osaltaan länkkäreitä (enkä ihan vähän): ne keskittyivät liiaksi douhetismiin tuhlaten resurssejaan strategisesti vähäarvoisiin kohteisiin ja
massiivinen taktinen pommitus alkoi sangen myöhään, oman käsitykseni mukaan vasta keväällä 1944 (tästä saa korjata). Suurempi määrä taktista - tai kyllä tässä nyt oikeastaan puhutaan kevein pommikonein tehdystä strategisesta - pommitusta olisi heikentänyt Saksan logistiikkaa merkittävästi ja pakottanut Luftwaffen paljon suuremmalle määrälle torjuntalentoja ja täten suuremmalle määrälle tappioita (taktisia pommittajia oltaisiin kyetty saattamaan), joiden korvaamisesta tuli koko ajan vaikeampaa.
Yhden B-17:n hinnalla sai neljä Mustangia, ja B-29 oli 2-3 kertaa kalliimpi kuin B-17.
