Olympiakasarmi
Kenraali
Käsittääkseni siinä on lähinnä taktisia ohjeita miten Migillä taistellaan muita vastaan sekä tiedot koneen, avioniikan ja aseistuksen suorituskyvystä.
Kylmän sodan salaisuudet??
- Viestiketjun aloittaja Hejsan
- Aloitus PVM
Soldierblue
Ylipäällikkö
Tässä on lukemista
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
sv.wikipedia.org
https://sv.wikipedia.org/wiki/Roslagens_marinregemente ....rannikkotykistöprikaati
Infanteribrigad 49 – Wikipedia
Infanteribrigad 59 – Wikipedia
Infanteribrigad 66 – Wikipedia
Infanteribrigad 77 – Wikipedia
Norrlandsbrigad 85 – Wikipedia
Infanteri- och Norrlandsbrigad 2000 – Wikipedia
Pansarbrigad 58 – Wikipedia
https://sv.wikipedia.org/wiki/Roslagens_marinregemente ....rannikkotykistöprikaati
fulcrum
Greatest Leader
PDF-slideshow HAVE DOUGHNUT -ohjelmasta
Tuossa on siis se Irakista hankittu '007' -MiG. Amerikkalaisilla ainakin tuossa vaiheessa näyttää olleen manuskat kunnossa sillä konetta pidettiin hyvin luotettavana. 134 suunnitellusta lennosta vain 11 peruttiin teknisistä syistä. Vertailussa mukana olleet amerikkalaiskoneet olivat epäluotettavampia. MiG oli myös aika tuliterä, vain 135 tuntia pohjalla?
Myös HAVE DRILL -ohjelmassa ollutta MIG-17:ää pidettiin helppohoitoisena ja luotettavana ja 4-5 päivittäistä lentoa ei tuottanut ongelmia.
Suomessahan aina valiteltiin miten työläitä Gnat ja MiGit olivat pitää lentokunnossa, mutta nämä pistävät epäilemään ettei Ilmavoimien tuonaikainen huolto-organisaatio vain ollut kovin kyvykäs. Tietenkin noissa huippusalaisissa testiohjelmissa myös huoltohenkilöstöön varmaan valitaan vähän tasokkaampaa porukkaa kuin jotain platalle syljeskelijöitä.
Mutta kun aina valitellaan ettei saatu ostaa koneita Amerikasta, niin näinköhän Ilmavoimat olisi selvinnyt 60-luvulla jonkun Starfighterin kunnossapidosta, F-4:stä puhumattakaan?
Tuossa on siis se Irakista hankittu '007' -MiG. Amerikkalaisilla ainakin tuossa vaiheessa näyttää olleen manuskat kunnossa sillä konetta pidettiin hyvin luotettavana. 134 suunnitellusta lennosta vain 11 peruttiin teknisistä syistä. Vertailussa mukana olleet amerikkalaiskoneet olivat epäluotettavampia. MiG oli myös aika tuliterä, vain 135 tuntia pohjalla?
Myös HAVE DRILL -ohjelmassa ollutta MIG-17:ää pidettiin helppohoitoisena ja luotettavana ja 4-5 päivittäistä lentoa ei tuottanut ongelmia.
Suomessahan aina valiteltiin miten työläitä Gnat ja MiGit olivat pitää lentokunnossa, mutta nämä pistävät epäilemään ettei Ilmavoimien tuonaikainen huolto-organisaatio vain ollut kovin kyvykäs. Tietenkin noissa huippusalaisissa testiohjelmissa myös huoltohenkilöstöön varmaan valitaan vähän tasokkaampaa porukkaa kuin jotain platalle syljeskelijöitä.
Mutta kun aina valitellaan ettei saatu ostaa koneita Amerikasta, niin näinköhän Ilmavoimat olisi selvinnyt 60-luvulla jonkun Starfighterin kunnossapidosta, F-4:stä puhumattakaan?
Kait ne on nuo nykyiset mannerheimin kuvien poistamista vaativat professorit/opettajat/yms tämän kokeilun peruja:
Joukko porvarillisia kansanedustajia jätti eduskunnan puhemiehelle kirjallisen kysymyksen huhtikuussa 1975. He vaativat hallitukselta selitystä Pirkkalassa paljastuneesta ennenkuulumattomasta kokeilusta.
”Julkisuutta kaihtaen ja koululaisten vanhemmilta salassa on Pirkkalan peruskoulussa kokeiltu historian opetuksessa Tampereen yliopiston psykologian laitoksen valmistamaa opetusmonistetta”, allekirjoittajat aloittivat.
Heidän mukaansa moniste antoi ”täysin vinoutuneen kuvan historiallisista aikakausista ja historian tapahtumista”, keskittyi ”yksinomaan kommunistisen propagandan kannalta tarkoituksenmukaisesti esiin poimittuihin seikkoihin” ja oli kirjoitettu ”kommunistisen kirjoittelun omaksumaa käsitteistöä käyttäen ja painottaen”.
Kysymys huipentui klassisen parlamentaarisen kaavan mukaisesti: Oliko hallitus tietoinen, että Suomessa järjestettiin Kouluhallituksen johtamana ”järjestelmällistä yksipuolista poliittista kiihotusta” – ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoi ryhtyä ”oppilaiden suojaamiseksi”.
Pirkkalan kokeilu meni todellisuudessa vielä pitemmälle kuin suuri yleisö tai edes asiasta metelin nostaneet kansanedustajat tiesivät. Dosentti Jari Leskiseltä ilmestyy toukokuussa Siltalan kustantamana Kohti sosialismia! -niminen teos, jossa hän käy läpi neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Kirjasta selviää, että marxilainen opetus ei rajoittunut vain historiaan, vaan sitä annettiin myös maantiedossa, yhteiskuntaopissa, kansalaistaidossa ja ympäristöopissa. Koekaniineina oli yhteensä tuhatkunta koululaista: viidesluokkalaisia, yhdeksäsluokkalaisia ja jopa vastikään koulunsa aloittaneita 6–7-vuotiaita ensimmäisen luokan oppilaita.
Kokeilun takana eivät myöskään olleet vain muutamat marxilaiset tutkijat ja Kouluhallituksen virkamiehet, vaan sillä oli käytännössä pääministeripuolue Sdp:n tuki, vaikka demarit myöhemmin kohun alettua ottivat etäisyyttä pahimpiin ylilyönteihin.
Leskinen on löytänyt useita todisteita siitä, että Sdp oli jopa aktiivisesti vauhdittamassa Pirkkalan kokeilua, koska se uskoi pystyvänsä sen avulla edistämään laajemminkin koulutuspoliittisia ja myös valtapoliittisia tavoitteitaan.
Aluksi hanke naamioitiin demarivetoisen YK-liiton avulla ”kansainvälisyyskasvatukseksi”, jotta se ei olisi herättänyt turhaa huomiota. Myöhemmin sen hallintoa ja rahoitusta varten luotiin Kouluhallitukseen ja opetusministeriöön eräänlainen varjo-organisaatio, jota luotetut toverit pyörittivät keskenään muodollisista käskyvaltasuhteista välittämättä.
Kun Pirkkalan kokeilua alettiin valmistella vuodenvaihteessa 1971–1972, Kouluhallitusta johti Sdp:n R. H. Oittinen, moninkertainen ministeri ja puolueensa koulutuspolitiikan pääideologi. Hän oli osallistunut 1968 Ruotsin Rönnebyssä sosiaalidemokraattisten koulutuspoliitikkojen kansainväliseen kokoukseen. Siellä Oittinen ja matkalla mukana ollut Kouluhallituksen seuraava pääjohtaja Erkki Aho keskustelivat Leskisen mukaan ”sosialistisen koulutuspolitiikan tavoitteista, jotka muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin myös Pirkkalan kokeilun tavoitteiksi”.
”Rönnebyn kolmepäiväisessä kokouksessa keskusteltiin siitä, kuinka määrätietoisesti harjoitetun sosialistisen koulutuspolitiikan avulla pystyttäisiin luomaan koululaisten mieliin mahdollisimman myönteinen kuva sosialistisesta yhteiskunnasta”, Oittisen matkaraporttiin tutustunut Leskinen kirjoittaa.
Raportissa Oittinen arvioi muun muassa ruotsalaisten kanssa käymiensä keskustelujen perusteella, että ”määrätietoisen koulutuspolitiikan avulla voidaan luoda sosialismille edellytyksiä ihmismielissä”.
1970-luvun alussa Sdp:ssä oli erikseen määritelty maantieto, historia, yhteiskuntaoppi ja kansalaistaito ”puolueelle ideologisesti tärkeiksi oppiaineiksi”, joiden koulukirjoihin oli saatava työväenluokan maailmankatsomuksen mukaista tietoa.
”Sdp:n koulutuspoliittisten vaikuttajien mielestä peruskoulun historianopetuksessa keskeisintä oli opettaa asiat tiukasti poliittisesta marxilaisesta vastakohta-asetelmasta käsin”, Leskinen arvioi. Marxilaisuuden jättäminen pois opetuksesta ylläpiti ”porvarillista hegemoniaa” ja ”palveli taantumusta enemmän kuin edistystä”.
Matti Louekoski, opetusministeri 1971–1972, kiteytti pelin hengen syksyllä 1969 laatimassaan muistiossa. Sen ydinajatus oli, että sosialistinen koulutuspolitiikka mahdollistaisi koko yhteiskunnan muuttamisen ennen pitkää perusrakenteita myöten sosialistiseksi.
Samoihin aikoihin Suomessa oltiin siirtymässä peruskouluun, joka myös oli Sdp:n pitkäaikainen tavoite.
”Kun ikäluokka toisensa jälkeen olisi läpikäynyt pakollisen peruskoulun, miespolven kuluttua sosialistiseen maailmankuvaan tutustuneet oppilaat äänestäisivät herkemmin poliittista vasemmistoa ja erityisesti sen suurinta puoluetta Sdp:tä”, Louekoski järkeili Leskisen mukaan.
Demarien koulutuspoliittiseen sisärenkaaseen kuuluivat 1970-luvun alussa Oittisen ja Ahon lisäksi muun muassa Louekoski ja hänen jälkeensä opetusministeriksi tullut Ulf Sundqvist. Mukana oli myös joukko Kouluhallituksen ja opetusministeriön poliittisesti nimitettyjä virkamiehiä, kuten Pentti Arajärvi, joilta puolue edellytti vastapalvelukseksi ehdotonta kuuliaisuutta.
”Poliittiset virkanimitykset olivat tärkeitä Sdp:n tavoitteiden toteuttamiskeinoja, joita Aho välittömästi pääjohtajaksi tulon jälkeen ryhtyi voimallisesti harjoittamaan”, Leskinen kuvaa. ”Jos avoimeksi tulleeseen Kouluhallituksen virkaan ei ollut löydettävissä sopivaa Sdp:n jäsentä, Aho hyvin mielellään valitsi avoimiin virkoihin myös Skdl:n sosialisteja ja kommunisteja.”
Sosiaalidemokraattien ja äärivasemmiston koulutuspoliittiset päätavoitteet olivat Leskisen mukaan noihin aikoihin ”täysin yhteneväisiä”. Molempien päämääriin kuuluivat 12-vuotinen kaikille pakollinen peruskoulu, lukion ja ylioppilastutkinnon hävittäminen, perinteisen numeroarvostelun poistaminen, oppikirjatuotannon sosialisoiminen, aamuhartauksien lopettaminen ja ”työväenluokan arvomaailmaan kuuluvan” marxilaisen tiedon voimakas lisääminen opetuksessa.
Sivustatukea tuli myös kirjailija Anu Kaipaisen johtamalta Sdp:n taidepoliittiselta jaostolta. Se hyväksyi syksyllä 1974 kannanoton, jonka mukaan koko maan kulttuuritarjonta oli sosialisoitava. Työväenkulttuurin pelastamiseksi kaavailtiin erityisiä ”kulttuurin suojalakeja”, joilla olisi estetty ylikansallisten kaupallisten yhtiöiden tulo Suomeen.
Kaipaisen jaoston hampaissa oli myös ”angloamerikkalainen diskokulttuuri musiikkeineen ja värikkäine vilkkuvaloineen”. Sen menestys sai demarien kulttuurikellokkaat miettimään, voisiko nuorille perustaa myös ”työväenlauludiskoteekkeja”.
Sdp:n koulutuspoliittinen ristiretki huipentui yritykseen sosialisoida koko oppikirjatuotanto ja valjastaa se palvelemaan puolueen ideologisia tavoitteita.
Sosialisointihankkeen sysäsi toden teolla liikkeelle Louekoski opetusministerikaudellaan. Hän luonnosteli tuolloin mallia, jossa oppikirjat olisi tehty Kouluhallituksen ohjauksessa ja valvonnassa, ja niiden painatuksesta ja jakelusta olisi huolehtinut varta vasten tätä tarkoitusta varten perustettu valtiollinen kustantamo.
Kevättalvella 1973 Sdp:ssä heräsi myös ajatus Otavan kaappaamisesta tai ainakin ”puolisosialisoimisesta”. Siihen näytti tarjoutuvan mahdollisuus, kun Otava päätti korottaa silloista viiden miljoonan markan osakepääomaa seitsemällä miljoonalla eli yli kaksinkertaiseksi.
Sdp:n koulutuspoliittinen toimikunta käsitteli Otava-suunnitelmaa ainakin kahdessa kokouksessa. Siellä asiaan vihkiytyivät muun muassa Erkki Aho ja opetusministeri Ulf Sundqvistin poliittinen sihteeri Jorma Westlund.
Käsittelyn pohjana olleen muistion mukaan Otavan osakemerkintätarjous oli ”sellainen haaste valtiollisen oppimateriaalituotannon aloittamissuunnitelmille, jollaista ei todennäköisesti tällä vuosikymmenellä toista tule”.
Sdp:ssä laskettiin, että valtiolla oli teoriassa mahdollisuus ostaa kerralla jopa 30 prosenttia Otavan osakekannasta. Näin olisi saatu ”kenkä ovenrakoon sellaisessa vanhassa yhtiössä, jolla on hyvin laajat kansainväliset ja kotimaiset suhteet kirjamaailmaan ja pätevät ammattimiehet”. Päälle päätteeksi olisi tullut osakkuus Keuruulla sijainneeseen ”hyvin nykyaikaisin konein varustettuun tuotantoyksikköön”.
Oli vielä Otavan merkittävä rooli aikakauslehtien kustantajana. ”Sdp:n kannalta asia on erityisen kiehtova myös siksi, että puolisosialisoitu Otava merkitsee piilososialisoitua Yhtyneitä Kuvalehtiä, millä seikalla olisi valtava käytännöllinen merkitys T-lehdistön (työväenlehdistön) liikkuma-alan jatkuvasti kaventuessa”, muistiossa luki.
Ajatuksena oli, ettei valtio suinkaan tyytyisi aluksi saamaansa 30 prosenttiin, vaan päämääränä oli Otavan osake-enemmistö. Lopulta hankkeesta kuitenkin luovuttiin, koska sen arveltiin sisältävän liian suuria poliittisia riskejä.
Oppikirjatuotannon sosialisoiminen pysyi tavoitteena vielä tämänkin jälkeen. Syksyllä 1974 oltiin niin pitkällä, että keskustapuolueelta oli saatu alustava hyväksyntä periaatepäätökselle, jonka mukaan kaiken peruskoulujen oppimateriaalin tekeminen ja jakelu olisi ”pakkosiirretty” Kouluhallitukselle.
Pahaksi onneksi ensimmäiset Pirkkalan kokeilua koskeneet tiedot kantautuivat juuri samoihin aikoihin opetusministeriön ja Kouluhallituksen porvarillisten virkamiesten korviin. Keskustapuolueessa säikähdettiin, mitä kouluissa oli oikein tapahtumassa sen tietämättä.
Puheenjohtaja Johannes Virolainen pysäytti saman tien kaikki oppikirjatuotannon valtiollistamista koskeneet valmistelut. Sosialismia edistämään tarkoitetusta Pirkkala-hankkeesta tulikin sen jarru.
Jari Leskinen: Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75 (Siltala).
Yhtyneet Kuvalehdet on nykyään Otavamedia, joka kuuluu Otava-konserniin. Otavamedia kustantaa muun muassa Suomen Kuvalehteä.
suomenkuvalehti.fi
muoks: linkki lisätty
Salainen koulukokeilu Pirkkalassa 1970-luvulla: Sdp johti lasten marxilaista aivopesua
Joukko porvarillisia kansanedustajia jätti eduskunnan puhemiehelle kirjallisen kysymyksen huhtikuussa 1975. He vaativat hallitukselta selitystä Pirkkalassa paljastuneesta ennenkuulumattomasta kokeilusta.
”Julkisuutta kaihtaen ja koululaisten vanhemmilta salassa on Pirkkalan peruskoulussa kokeiltu historian opetuksessa Tampereen yliopiston psykologian laitoksen valmistamaa opetusmonistetta”, allekirjoittajat aloittivat.
Heidän mukaansa moniste antoi ”täysin vinoutuneen kuvan historiallisista aikakausista ja historian tapahtumista”, keskittyi ”yksinomaan kommunistisen propagandan kannalta tarkoituksenmukaisesti esiin poimittuihin seikkoihin” ja oli kirjoitettu ”kommunistisen kirjoittelun omaksumaa käsitteistöä käyttäen ja painottaen”.
Kysymys huipentui klassisen parlamentaarisen kaavan mukaisesti: Oliko hallitus tietoinen, että Suomessa järjestettiin Kouluhallituksen johtamana ”järjestelmällistä yksipuolista poliittista kiihotusta” – ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoi ryhtyä ”oppilaiden suojaamiseksi”.
Pirkkalan kokeilu meni todellisuudessa vielä pitemmälle kuin suuri yleisö tai edes asiasta metelin nostaneet kansanedustajat tiesivät. Dosentti Jari Leskiseltä ilmestyy toukokuussa Siltalan kustantamana Kohti sosialismia! -niminen teos, jossa hän käy läpi neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Kirjasta selviää, että marxilainen opetus ei rajoittunut vain historiaan, vaan sitä annettiin myös maantiedossa, yhteiskuntaopissa, kansalaistaidossa ja ympäristöopissa. Koekaniineina oli yhteensä tuhatkunta koululaista: viidesluokkalaisia, yhdeksäsluokkalaisia ja jopa vastikään koulunsa aloittaneita 6–7-vuotiaita ensimmäisen luokan oppilaita.
Kokeilun takana eivät myöskään olleet vain muutamat marxilaiset tutkijat ja Kouluhallituksen virkamiehet, vaan sillä oli käytännössä pääministeripuolue Sdp:n tuki, vaikka demarit myöhemmin kohun alettua ottivat etäisyyttä pahimpiin ylilyönteihin.
Leskinen on löytänyt useita todisteita siitä, että Sdp oli jopa aktiivisesti vauhdittamassa Pirkkalan kokeilua, koska se uskoi pystyvänsä sen avulla edistämään laajemminkin koulutuspoliittisia ja myös valtapoliittisia tavoitteitaan.
Aluksi hanke naamioitiin demarivetoisen YK-liiton avulla ”kansainvälisyyskasvatukseksi”, jotta se ei olisi herättänyt turhaa huomiota. Myöhemmin sen hallintoa ja rahoitusta varten luotiin Kouluhallitukseen ja opetusministeriöön eräänlainen varjo-organisaatio, jota luotetut toverit pyörittivät keskenään muodollisista käskyvaltasuhteista välittämättä.
Kun Pirkkalan kokeilua alettiin valmistella vuodenvaihteessa 1971–1972, Kouluhallitusta johti Sdp:n R. H. Oittinen, moninkertainen ministeri ja puolueensa koulutuspolitiikan pääideologi. Hän oli osallistunut 1968 Ruotsin Rönnebyssä sosiaalidemokraattisten koulutuspoliitikkojen kansainväliseen kokoukseen. Siellä Oittinen ja matkalla mukana ollut Kouluhallituksen seuraava pääjohtaja Erkki Aho keskustelivat Leskisen mukaan ”sosialistisen koulutuspolitiikan tavoitteista, jotka muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin myös Pirkkalan kokeilun tavoitteiksi”.
”Rönnebyn kolmepäiväisessä kokouksessa keskusteltiin siitä, kuinka määrätietoisesti harjoitetun sosialistisen koulutuspolitiikan avulla pystyttäisiin luomaan koululaisten mieliin mahdollisimman myönteinen kuva sosialistisesta yhteiskunnasta”, Oittisen matkaraporttiin tutustunut Leskinen kirjoittaa.
Raportissa Oittinen arvioi muun muassa ruotsalaisten kanssa käymiensä keskustelujen perusteella, että ”määrätietoisen koulutuspolitiikan avulla voidaan luoda sosialismille edellytyksiä ihmismielissä”.
1970-luvun alussa Sdp:ssä oli erikseen määritelty maantieto, historia, yhteiskuntaoppi ja kansalaistaito ”puolueelle ideologisesti tärkeiksi oppiaineiksi”, joiden koulukirjoihin oli saatava työväenluokan maailmankatsomuksen mukaista tietoa.
”Sdp:n koulutuspoliittisten vaikuttajien mielestä peruskoulun historianopetuksessa keskeisintä oli opettaa asiat tiukasti poliittisesta marxilaisesta vastakohta-asetelmasta käsin”, Leskinen arvioi. Marxilaisuuden jättäminen pois opetuksesta ylläpiti ”porvarillista hegemoniaa” ja ”palveli taantumusta enemmän kuin edistystä”.
Matti Louekoski, opetusministeri 1971–1972, kiteytti pelin hengen syksyllä 1969 laatimassaan muistiossa. Sen ydinajatus oli, että sosialistinen koulutuspolitiikka mahdollistaisi koko yhteiskunnan muuttamisen ennen pitkää perusrakenteita myöten sosialistiseksi.
Samoihin aikoihin Suomessa oltiin siirtymässä peruskouluun, joka myös oli Sdp:n pitkäaikainen tavoite.
”Kun ikäluokka toisensa jälkeen olisi läpikäynyt pakollisen peruskoulun, miespolven kuluttua sosialistiseen maailmankuvaan tutustuneet oppilaat äänestäisivät herkemmin poliittista vasemmistoa ja erityisesti sen suurinta puoluetta Sdp:tä”, Louekoski järkeili Leskisen mukaan.
Demarien koulutuspoliittiseen sisärenkaaseen kuuluivat 1970-luvun alussa Oittisen ja Ahon lisäksi muun muassa Louekoski ja hänen jälkeensä opetusministeriksi tullut Ulf Sundqvist. Mukana oli myös joukko Kouluhallituksen ja opetusministeriön poliittisesti nimitettyjä virkamiehiä, kuten Pentti Arajärvi, joilta puolue edellytti vastapalvelukseksi ehdotonta kuuliaisuutta.
”Poliittiset virkanimitykset olivat tärkeitä Sdp:n tavoitteiden toteuttamiskeinoja, joita Aho välittömästi pääjohtajaksi tulon jälkeen ryhtyi voimallisesti harjoittamaan”, Leskinen kuvaa. ”Jos avoimeksi tulleeseen Kouluhallituksen virkaan ei ollut löydettävissä sopivaa Sdp:n jäsentä, Aho hyvin mielellään valitsi avoimiin virkoihin myös Skdl:n sosialisteja ja kommunisteja.”
Sosiaalidemokraattien ja äärivasemmiston koulutuspoliittiset päätavoitteet olivat Leskisen mukaan noihin aikoihin ”täysin yhteneväisiä”. Molempien päämääriin kuuluivat 12-vuotinen kaikille pakollinen peruskoulu, lukion ja ylioppilastutkinnon hävittäminen, perinteisen numeroarvostelun poistaminen, oppikirjatuotannon sosialisoiminen, aamuhartauksien lopettaminen ja ”työväenluokan arvomaailmaan kuuluvan” marxilaisen tiedon voimakas lisääminen opetuksessa.
Sivustatukea tuli myös kirjailija Anu Kaipaisen johtamalta Sdp:n taidepoliittiselta jaostolta. Se hyväksyi syksyllä 1974 kannanoton, jonka mukaan koko maan kulttuuritarjonta oli sosialisoitava. Työväenkulttuurin pelastamiseksi kaavailtiin erityisiä ”kulttuurin suojalakeja”, joilla olisi estetty ylikansallisten kaupallisten yhtiöiden tulo Suomeen.
Kaipaisen jaoston hampaissa oli myös ”angloamerikkalainen diskokulttuuri musiikkeineen ja värikkäine vilkkuvaloineen”. Sen menestys sai demarien kulttuurikellokkaat miettimään, voisiko nuorille perustaa myös ”työväenlauludiskoteekkeja”.
Sdp:n koulutuspoliittinen ristiretki huipentui yritykseen sosialisoida koko oppikirjatuotanto ja valjastaa se palvelemaan puolueen ideologisia tavoitteita.
Sosialisointihankkeen sysäsi toden teolla liikkeelle Louekoski opetusministerikaudellaan. Hän luonnosteli tuolloin mallia, jossa oppikirjat olisi tehty Kouluhallituksen ohjauksessa ja valvonnassa, ja niiden painatuksesta ja jakelusta olisi huolehtinut varta vasten tätä tarkoitusta varten perustettu valtiollinen kustantamo.
Kevättalvella 1973 Sdp:ssä heräsi myös ajatus Otavan kaappaamisesta tai ainakin ”puolisosialisoimisesta”. Siihen näytti tarjoutuvan mahdollisuus, kun Otava päätti korottaa silloista viiden miljoonan markan osakepääomaa seitsemällä miljoonalla eli yli kaksinkertaiseksi.
Sdp:n koulutuspoliittinen toimikunta käsitteli Otava-suunnitelmaa ainakin kahdessa kokouksessa. Siellä asiaan vihkiytyivät muun muassa Erkki Aho ja opetusministeri Ulf Sundqvistin poliittinen sihteeri Jorma Westlund.
Käsittelyn pohjana olleen muistion mukaan Otavan osakemerkintätarjous oli ”sellainen haaste valtiollisen oppimateriaalituotannon aloittamissuunnitelmille, jollaista ei todennäköisesti tällä vuosikymmenellä toista tule”.
Sdp:ssä laskettiin, että valtiolla oli teoriassa mahdollisuus ostaa kerralla jopa 30 prosenttia Otavan osakekannasta. Näin olisi saatu ”kenkä ovenrakoon sellaisessa vanhassa yhtiössä, jolla on hyvin laajat kansainväliset ja kotimaiset suhteet kirjamaailmaan ja pätevät ammattimiehet”. Päälle päätteeksi olisi tullut osakkuus Keuruulla sijainneeseen ”hyvin nykyaikaisin konein varustettuun tuotantoyksikköön”.
Oli vielä Otavan merkittävä rooli aikakauslehtien kustantajana. ”Sdp:n kannalta asia on erityisen kiehtova myös siksi, että puolisosialisoitu Otava merkitsee piilososialisoitua Yhtyneitä Kuvalehtiä, millä seikalla olisi valtava käytännöllinen merkitys T-lehdistön (työväenlehdistön) liikkuma-alan jatkuvasti kaventuessa”, muistiossa luki.
Ajatuksena oli, ettei valtio suinkaan tyytyisi aluksi saamaansa 30 prosenttiin, vaan päämääränä oli Otavan osake-enemmistö. Lopulta hankkeesta kuitenkin luovuttiin, koska sen arveltiin sisältävän liian suuria poliittisia riskejä.
Oppikirjatuotannon sosialisoiminen pysyi tavoitteena vielä tämänkin jälkeen. Syksyllä 1974 oltiin niin pitkällä, että keskustapuolueelta oli saatu alustava hyväksyntä periaatepäätökselle, jonka mukaan kaiken peruskoulujen oppimateriaalin tekeminen ja jakelu olisi ”pakkosiirretty” Kouluhallitukselle.
Pahaksi onneksi ensimmäiset Pirkkalan kokeilua koskeneet tiedot kantautuivat juuri samoihin aikoihin opetusministeriön ja Kouluhallituksen porvarillisten virkamiesten korviin. Keskustapuolueessa säikähdettiin, mitä kouluissa oli oikein tapahtumassa sen tietämättä.
Puheenjohtaja Johannes Virolainen pysäytti saman tien kaikki oppikirjatuotannon valtiollistamista koskeneet valmistelut. Sosialismia edistämään tarkoitetusta Pirkkala-hankkeesta tulikin sen jarru.
Jari Leskinen: Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75 (Siltala).
Yhtyneet Kuvalehdet on nykyään Otavamedia, joka kuuluu Otava-konserniin. Otavamedia kustantaa muun muassa Suomen Kuvalehteä.
Pirkkalan kokeilu
- Toteutettiin Pirkkalan peruskoulussa 1973–1975.
- Tavoitteena oli tutkia kokeellisen psykologian menetelmin, kuinka hyvin oppilaat omaksuivat marxilaisen maailmankatsomuksen.
- Kokeilun metodit pohjautuivat neuvostoliittolaiseen ja itäsaksalaiseen kasvatuspsykologiseen tutkimukseen.
- Kokeiluun osallistui yhteensä noin tuhat 1., 5. ja 9. luokkien oppilasta, joiden vanhemmille ei kerrottu siitä.
- Kokeilun tulokset oli tarkoitus ottaa käyttöön kaikissa Suomen peruskouluissa.
- Oppilaille opetettiin muun muassa, että ”Neuvostoliitossa ei ole minkäänlaisia saasteongelmia”, ”Neuvostoliitossa ei ole vankiloita juuri lainkaan” ja ”kapitalistisissa valtioissa lakkoon meno on riistetyn työläisen jatkuva oikeus ja velvollisuus”.
Salainen koulukokeilu Pirkkalassa 1970-luvulla: Sdp johti lasten marxilaista aivopesua
Tavoitteena oli sosialistinen Suomi, selviää dosentti Jari Leskisen tuoreesta kirjasta.
suomenkuvalehti.fi
fulcrum
Greatest Leader
Tuossa Pirkkala-kokeilussa kävi käsittääkseni niin että alkujaan suht viattoman 'kansainvälisyyskasvatuksen' kaappasivat Treen yliopiston marxilaiset. Ilmeisesti aika moni päätöksentekijä ei ymmärtänyt mitä siinä oikeasti tehtiin. Kokeilun aloituspäätöstähän ei tehnyt Sundqvist tai Oittinen (joka sai halvauksen v. 1972 eikä palannut töihin) vaan keskustalainen ministeri Marjatta Väänänen.
Itse monistehan oli vissiin melko juosten kustu tekele, kopioitu sellaisenaan tekstiä vanhoista neuvostoliittolaisista oppikirjoista jne.
Itse monistehan oli vissiin melko juosten kustu tekele, kopioitu sellaisenaan tekstiä vanhoista neuvostoliittolaisista oppikirjoista jne.
Olympiakasarmi
Kenraali
Muistan vielä 1970-luvulla, kun vasemmisto (Teiniliitto, Erkki Aho ja Sundqvist) ajoi kouluneuvostovaalit läpi oppikouluihin ja lukioihin. Olettivat että sitä kautta pääsevät hallitsemaan koulun toimintaa. Sitä itkua ja hammasten kiristystä, kun koulussani julistettiin vaalitulos. Oikeisto oli voittanut selvästi vaalit.
Niinpä! Aloitin oppikoulun -73 Tampereen Rellussa. Siellä vaalikamnppailussa ei juuri vassarit pärjänneet. Joka toisella oppilaalla oli tällainen nappi takissa...
fulcrum
Greatest Leader
Pirkkalan moniste PDF-muodossa
Tuotantoarvot ei ole kyllä kummoiset edes tuohon aikaan nähden.
Historian opettaminen yhteiskuntatieteiden kautta ei välttämättä ole sellaisenaan pöljä ajatus, mutta tuon tuhertelun taustalla on kyllä ollut jonkun muun aatteen paloa. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä kreisimmäksi teksti menee. Toista maailmansotaa käsittelevä osio on kuin suoraan jonkun sodanaikaisen agitaattorin kynästä. En lainkaan ihmettele että tuo on ollut liikaa jopa Kekkoslovakian ilmapiiriin.
Tuotantoarvot ei ole kyllä kummoiset edes tuohon aikaan nähden.
Historian opettaminen yhteiskuntatieteiden kautta ei välttämättä ole sellaisenaan pöljä ajatus, mutta tuon tuhertelun taustalla on kyllä ollut jonkun muun aatteen paloa. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä kreisimmäksi teksti menee. Toista maailmansotaa käsittelevä osio on kuin suoraan jonkun sodanaikaisen agitaattorin kynästä. En lainkaan ihmettele että tuo on ollut liikaa jopa Kekkoslovakian ilmapiiriin.
tulikomento
Supreme Leader
Erinomainen kirja aiheesta. MiG-kaluston ylläpito ei jenkeillekään erityisen helppoa ollut. Varaosia kehiteltiin ja valmistettiin itse (reverse engineering). Mm. heittoistuimien huolto oli vaikeaa. Erinäisiä diilejä tehtiin. Yksi maa, josta hankittiin varaosia oli muistaakseni Indonesia. Ja huoltopuolelle valittiin tosiaan USAF:n parhaimmistoa.
Eihän se Ilmavoimien oma huolto-organisaatio tehnyt Gnateille kuin käyttöhuollot. Vaativammat hommat oli jyvitetty Valmetin lentokonetehtaalle (nykyinen Patria), koska tällaisen suorituskyvyn ylläpito ei ollu tarkoituksenmukaista laivuetasolla. On toitta, että tusinasta koneesta kerrallaan käyttökunnossa oli ainoastaan muutama lentsikka, mutta tämä ei johtunu suomalaisten osaamisen puutteesta. Follandin tehdas oli talousvaikeuksissa jo kauppaa tehdessä ja se päätyikin pian Hawker-Siddeleyn omistukseen. Uusi isäntä lopetti heikosti kaupaksi käyneen 1-paikkaisen koneen valmistuksen, josta seurasi pula varaosista. 2-paikkaisen tekeminen jatkui, mutta se oli isolta osin eri kone, jonka varaosat ei ollu vaihtokelpoisia.
Osasta järjestelmistä oli myös koko huoltovastuu briteillä, josta seurasi omat ongelmat tai vähintäinkin viiveitä. Näin mm. heittoistuimien suhteen, jotka oli pitkään käyttökiellossa odottamassa jotain "emergency repairia".
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Huollollisesti neukkujen ns. takuumiehiä kuului MiG-kauppoihin (F-13 & BIS) uuden kaluston sisäänajovaiheissa. Opettivat ja opastivat suomalaisia ja olivat ilmeisesti myös paikalla sen varalta jos maksava asiakas olisi jostain syystä ollut tyytymätön ostamaansa kalustoon. Rauno Meriö on muistaakseni muistellut että jokunen BIS (tai kaksipaikkainen) piti lähettää takaisin Neuvostoliittoon kun ei Suomen ilmavoimille kelvanneet. Olivat lähettäneet joitain maanantaikappaleita.
Näppärästi on kyllä jätetty Molotov-Ribbentropit ja Mainila mainitsematta noissa monisteissa, talvisotahan alkoi vain fasistisen suomen vihamielisestä epäluulosta ja välien kiristymisestä
fulcrum
Greatest Leader
Joo, kasarin alussa tulleet kaksipaikkaiset oli surkeasti rakennettuja. Oli tainnut sosialistisen työn sankarit leipiintyä Brezhnevin aikana.
fulcrum
Greatest Leader
"...myös Saksa oli fasistinen valtio."
fulcrum
Greatest Leader
Jepjep. Vikaa oli myös sysissä, eihän Gnat maailman paras sotalaite ollut. Koneen suunnittelija Teddy Petter oli tunnettu siitä että teki ekstreemejä koneita jotka olivat erinomaisia yhdessä suhteessa mutteivat aina niin käyttökelpoisia kokonaisuutena. Westland Whirlwind oli toisen maailmansodan Nutikka, toimiessaan lentäjän kannalta aivan upea laite, mutta sodankäyntivälineenä melko kelvoton.
tulikomento
Supreme Leader
Intialaisten lisenssiversio HAL Ajeet taisi pärjätä ihan mukavasti pakistanilaisia vastaan käydyissä kahinoissa.
fulcrum
Greatest Leader
Intialaiset Gnatit (suurin osa HALin valmistamia) kyykytti tosiaan Sabrea tehokkaasti noissa sodissa. Jatkokehitelmä Ajeet otettiin käyttöön vasta joskus 1976, jolloin se oli tietenkin jo vanhentunut. Mutta intialaisten kokemukset oli samanlaisia kuin Suomessa, koneen järjestelmät oli epäluotettavia ja hankalat huoltaa.
Gnat inspiroi "Lightweight Tactical Strike Fighter" -kilpailun josta piti tulla Natolle standardihävittäjä. Kilpailun voitti Fiat G.91, jonka siis suunnitteli sama heppu kuin meillekin rakkaan G.50:n. Jostain syystä Gnat ei osallistunut tuohon kilpailuun. Fiatissa oli samanlainen Orpheus-moottori kuin Gnatissa, mutta noin tonni enemmän painoa. Heikkotehoinen 'pikkupossu' ei innostanut useimpia ilmavoimia ja vain muutama maa tilasi sitä.
Mietittiinköhän tuota konetta meille koskaan. Kone oli ainakin halpa, ja Italiassa tuotettuna olisi varmaan ollut poliittisesti kosher. "Virallinen" Nato-sotakoneen asema olisi voinut kyllä nostaa muutaman poliittisen kulmakarvan?
tulikomento
Supreme Leader
Intialaiset Gnatit (suurin osa HALin valmistamia) kyykytti tosiaan Sabrea tehokkaasti noissa sodissa. Jatkokehitelmä Ajeet otettiin käyttöön vasta joskus 1976, jolloin se oli tietenkin jo vanhentunut. Mutta intialaisten kokemukset oli samanlaisia kuin Suomessa, koneen järjestelmät oli epäluotettavia ja hankalat huoltaa.
Gnat inspiroi "Lightweight Tactical Strike Fighter" -kilpailun josta piti tulla Natolle standardihävittäjä. Kilpailun voitti Fiat G.91, jonka siis suunnitteli sama heppu kuin meillekin rakkaan G.50:n. Jostain syystä Gnat ei osallistunut tuohon kilpailuun. Fiatissa oli samanlainen Orpheus-moottori kuin Gnatissa, mutta noin tonni enemmän painoa. Heikkotehoinen 'pikkupossu' ei innostanut useimpia ilmavoimia ja vain muutama maa tilasi sitä.
Mietittiinköhän tuota konetta meille koskaan. Kone oli ainakin halpa, ja Italiassa tuotettuna olisi varmaan ollut poliittisesti kosher. "Virallinen" Nato-sotakoneen asema olisi voinut kyllä nostaa muutaman poliittisen kulmakarvan?
Poliittista nikottelua olisi ehkä aiheuttanut se, että Fiat G91 "Gina" oli Länsi-Saksan Luftwaffen vakiokalustoa. Tiedä häntä.
Eräs vanha kaveri, jo kauan aikaa sitten (80-luvulla), kertoi bissien vastaanottotarkastuksista jossa hän oli osallisena. Niissä oli mm. huomattu yhden koneen rungossa, jossain ohjaamon kohdilla, puuttuva niitti. Se oli osoitettu mukana olleille sloboille, minkä jälkeen he olivat korjanneet kohteen laittamalle siihen pultin, joka sitten törrötti ulospäin. Tämä ei venäläisten yllätykseksi ollutkaan asiakasta tyydyttävä korjaus. Samoin ohjaamon kuomuja ilmeisesti oli tullut erilaisilla mitoilla, joista sitten saattoi valita sopivan oloisia varaosakuomuja.
tulikomento
Supreme Leader
Ilmavoimien piirissä liikkuvan perimätiedon mukaan MiG-21 BIS -koneet olivat huollon kannalta yksilöitä, kuin kirveellä veistettyjä. Osat eri koneiden kesken eivät olleet välttämättä keskenään yhteensopivia. Suuri maa ja suuret toleranssit. Sitten toisaalta, mekaanikko saattoi irrottaa paneelin Saab Drakenista ja asentaa sen vaivatta toiseen Drakeniin.
