Merisodan historiasta

[StmSvejk]

Näin oli, saksalaiset kuitenkin perustelivat laivasto-ohjelmiaan juuri Ranskalla.

Kyllä, panssarilaivojen teoreettisena ideana oli kyetä toimimaan Ranskan merivoimia vastaan kun ne yrittäisivät vahventaa Puolaa ja toisaalta murtaa Saksan merisaarto.

Sinänsä sitten myöhemmin taistelulaivaprojektin ideana oli kyetä toimimaan jo UK:ta vastaan - oli tarkoitus rakentaa muutama taistelulaivapohjainen taisteluosasto jotka voisivat häiritä saattueliikennettä Atlantilla tukeutuen huoltoaluksiin - jotka olivat niin hyviä että päätyivät vuosiksi USN:n ja RN:n käyttöön sotien jälkeen.

Naval War Collegen artikkelissa kerrotaan huoltoalusten kehittelystä hyvin.

KMS Dithmarschen

Bismark

www.globalsecurity.org

USS Conecuh (AOR-110) - Wikipedia

en.wikipedia.org

RFA Northmark - Wikipedia

en.wikipedia.org

https://digital-commons.usnwc.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=2228&context=nwc-review

 

[Panssari Salama]

Ranskan laivasto-ohjelma oli päinvastoin suht vaatimaton, hehän ei rakentaneet likikään täyteen Washingtonin sopparin sallimaa tonnistoa. Dunkerquet oli vaatimattomia aluksia ja niitä tehtiin aluksi vain yksi kun katsottiin ettei rahat riitä enempään. Saksalaiset taistelulaivat tehtiin vastauksena ranskalaisten aluksille: nekin olisivat siis voineet jäädä tekemättä jos ranskalaiset olisivat skipanneet laivanrakentelun.
(Saksan taistelulaivat oli tarkoitettu Ranskaa vastaan. Taistelulaivojen rakentamista oli nimittäin vaikea perustella sodalla Iso-Britanniaa vastaan - koska niillä ei olisi ollut siinä mitään mahdollisuuksia - joten Kriegsmarine kehitti skenaarion erillissodasta Ranskaa vastaan jossa ne ehkä voisivat jotain tehdä).

Pitääpä viikolla vilkaista se Forczykin kirjan kritiikki uudestaan.

 

[Lepard]

Niinkuin sanoin, absoluuttisesti tulen teho tietenkin kasvoi (varmaan jotain 4* pystyttiin ampumaan rautaa naapurin puolelle vuonna -44 kun lasketaan krh:tkin mukaan). Yleensä kuitenkin korostetaan talvisodan osalta juuri ammuksien puutetta ja ainakaan tämän tilaston perusteella se ei näytä olevan koko kuva. Tuon perusteella vaikuttaisi enemmän siltä että krh:n osalla oli enemmän ammus- ja kaluston puutetta sodan alussa kuin kenttätykistön. Olisikohan tässä ollut mahdollisuuksia parantaa jälkiviisauskiikarien läpi katsottuna? Juurikin talvisota on ollut varmaan suht ideaali ympäristö krh:lle.

Edelleen, nopeasti arvioituna Jatkosodan jalkaväkipataljoona sai yhden hyökkäyksen torjumiseen tai oman hyökkäyksen tulivalmisteluun 4-5 kertaa enemmän tulta käyttöönsä (ja raskaampaa tulta) kuin Talvisodan pataljoona. Kyllä sitä tulta oli Talvisodassa riittämättömästi käytössä, eikä täyttänyt niitä tulenkäytön määriä mitä katsotaan nykyään sotakouluissa minimitarpeeksi. Ja tilannetta pahensi Talvisodassa se, että tykistön määrä, kantama ja kaliiperit eivät mahdollistaneet tehokkaita vastavalmisteluja ja syvää vaikuttamista. Kannaksella 44 tykistö parhaimmillaan lamautti neukkojen divisioonan lähtöasemiinsa. Heinäkuun lopulla yksi rykmentinkomentaja jopa puolipiloillaan valitti divisioonan tykistöpäälliköllle että päästäisi edes silloin tällöin neukkujen jalkaväen läpi että omat miehet saisivat jotain tekemistä. Talvisodassa neukut tulivat aina syliiin panssarivaunujen tukemana, jolloin heikolla panssarintorjuntakalustolla varustetut pataljoonat joutuivat hoitamaan hommat lähitaistelussa.

Jos kvrhj ampui talvisodassa vajaat kaksi minuutin iskua viikossa (ja isku on vain 1/10 tuliannoksesta), voi ymmärtää että ei siinä kranaattien määrillä juhlittu tarpeeseen nähden. Ja kun tietää että vastapuoli ampui samaan aikaan parikymmentä kertaa suurempia kranaattimääriä raskaammilla aseilla, voisi mielestäni lopettaa sen Talvisodan taistelijoiden tekojen aliarvioimisen tyyliin "kyllähän niitä kranaatteja riitti". En nyt sano että sinä niin puhuisit, mutta muutamia muita tyyppejä palstoilla näkee sellaisia puhumassa. Tosiasia on, että kukaan meistä ei ole niin kova äijä kun nuo Talvisodan taistelijat olivat.

 

[Old Boy]

Yleensä kuitenkin korostetaan talvisodan osalta juuri ammuksien puutetta ja ainakaan tämän tilaston perusteella se ei näytä olevan koko kuva. Tuon perusteella vaikuttaisi enemmän siltä että krh:n osalla oli enemmän ammus- ja kaluston puutetta sodan alussa kuin kenttätykistön. Olisikohan tässä ollut mahdollisuuksia parantaa jälkiviisauskiikarien läpi katsottuna? Juurikin talvisota on ollut varmaan suht ideaali ympäristö krh:lle.

Vain yhden kirjan tai artikkelin lukemalla ei aiheesta saa oikeaa kuvaa, vaan tapahtuu juuri sama ilmiö kun monille koulupojasta asti meriupseeritaustaisten kirjoittajien laatimia Merivoimiemme historioita lukeneille. Eli lähdekritiikki unohtuu kokonaan. Everstinä eläkkeelle jääneelle atarvikespesialisti Risto Erjolalle näyttää tulleen tässä kohdassa hutilaukaus: Kenttätykistö pystyi vielä Talvisodan alussa ampumaan jonkinlaisia määriä ja vaurioittamaan jopa panssareita. Sodan lopussa ei ammuttavaa enää ollut, jonka jäsen @Lepard edellä jo kertoi. Putkikohtaiset laukausmäärät eivät voi olla mikään mittari, kun lähes koko Talvisodan tykistömme oli 76 mm kaliberista (isku 10 kpl painaen 65 kg). Raskaalla pstolla sama isku 4 kpl mutta paino eli sirpaloituvan massan määrä jo 180 kg.

Mitä taas tulee ideaaliin ympäristöön krh:llle, niin valitettavasti kevyiden kranaattien (paino sama kuin tykistön 76 mm) teho lumessa oli silloin vaatimaton ja se on sitä yhä vaikka materiaalit on parantunu. Lunta onneksi on nyt usein miten talvella vähemmän. Konepistoolienkin määrä moninkertaistui jatkosodan kuluessa joka tietysti aiheutti sen, että niitä riitti myös hiljaisemmille rintamaosille.

Mikähän siinä muuten on, kun tällä forumilla aina ajaudutaan tähän "Whataboutismiin" Maavoimiemme toiminnasta, kun yrittää esittää, ettei se Merivoimien toiminta nyt monestikaan nappiin menny ennen sotia eikä niiden aikana. Eihän kukaan Viipurin menetystäkään "kompensoi" kirjoittamalla: No mutta upposihan se Ilmarinenkin.

 

[Panssari Salama]

Ranskan laivasto-ohjelma oli päinvastoin suht vaatimaton, hehän ei rakentaneet likikään täyteen Washingtonin sopparin sallimaa tonnistoa. Dunkerquet oli vaatimattomia aluksia ja niitä tehtiin aluksi vain yksi kun katsottiin ettei rahat riitä enempään. Saksalaiset taistelulaivat tehtiin vastauksena ranskalaisten aluksille: nekin olisivat siis voineet jäädä tekemättä jos ranskalaiset olisivat skipanneet laivanrakentelun.
(Saksan taistelulaivat oli tarkoitettu Ranskaa vastaan. Taistelulaivojen rakentamista oli nimittäin vaikea perustella sodalla Iso-Britanniaa vastaan - koska niillä ei olisi ollut siinä mitään mahdollisuuksia - joten Kriegsmarine kehitti skenaarion erillissodasta Ranskaa vastaan jossa ne ehkä voisivat jotain tehdä).

Aivan, olet oikeassa. Forczyk ei moittinutkaan laivasto-ohjelmaa kuten muistin, vaan laivaston uusien tukikohtien rakentamista, joita piti tarpeettomina. Sekä Tunisiaan keskelle ei mitään rakennettua "mini-maginotlinjaa": Siirtomaiden ylläpito ylipäätään tuli Ranskalle kalliiks (kuten Briteillekin, mutta he sentään saivat siirtomaistaan hyötyä emomaalle):

Likewise, French colonial interests in North Africa and the Far East caused an inordinate amount of resource to be siphoned off from homeland defence and instead redirected to deter Italy. The French Navy was almost entirely focused on matching the Italian Navy. In 1935, the French Army had 40 per cent of its 530,000 troops deployed overseas, including 29,000 troops in Indo-China, 26,000 in sub-Saharan Africa and 6,000 in Madagascar.31 This heavy overseas commitment occurred at a time when the metropolitan Army didn’t have enough regular officers and NCOs to train new conscripts and reservists. In particular, French army and navy leaders became obsessed with the idea that Italy wanted to attack Tunisia. In a clear demonstration of this obsession with a backwater theatre, the French Navy began a major effort to fortify the port of Bizerte in 1933, including the construction of two very expensive 340mm turret batteries. Even worse, in 1935 the French Army decided to build a mini-Maginot line in the Tunisian desert to block an Italian invasion. At a time when the French Ministry of War was saying that it lacked the funds to extend the Maginot Line further along the border, the French Army was investing F20 million to build a 45km-long fortified line in the middle of nowhere.32 Another F27 million was spent to fortify Corsica – just in case. However, the real colonial sinkhole was the CSG’s decision in 1934 to create a new naval base at Mers-el Kébir, near Oran in Morocco.33 The navy argued that its primary base at Toulon was within range of Italian bombers and it needed a new base that was secure from air attack. This was an extremely specious argument, as Toulon could be made more secure by investing in air defence, rather than spending a decade in building a new base from scratch. The real reason was that the French Navy wanted a new base in North Africa that would give them a status symbol akin to Britain’s nearby base in Gibraltar. The navy got its way and in 1936, over F2 billion was allocated to begin construction of the base. Construction was slow, resulting in large cost overruns. By 1939, the base was less than one-third completed and the French Navy asked for another F300 million just to finish ongoing construction. Historians for decades have bemoaned the money spent on the Maginot Line while ignoring the billions France wasted on prestige defence projects in North Africa. Nor was there any real economic justification for France to invest substantial defence resources in its North African colonies. Unlike the British Empire, which provided the mother country with critical imports such as oil, mineral ores and foodstuffs, the French Empire provided little economic benefit for France. North Africa provided lead and zinc while Indo-China provided tin, but colonial imports fell far short of meeting France’s industrial requirements for rearmament, particularly in terms of iron ore. The only colony with important resources was distant New Caledonia, which had substantial deposits of chromite and nickel. Yet the bulk of France’s critical imports – oil, copper and rubber – actually came from various corners of the British Empire.

Forczyk, Robert. Case Red (pp. 40-41). Bloomsbury Publishing. Kindle Edition.

 

[fulcrum]

Vain yhden kirjan tai artikkelin lukemalla ei aiheesta saa oikeaa kuvaa, vaan tapahtuu juuri sama ilmiö kun monille koulupojasta asti meriupseeritaustaisten kirjoittajien laatimia Merivoimiemme historioita lukeneille. Eli lähdekritiikki unohtuu kokonaan. Everstinä eläkkeelle jääneelle atarvikespesialisti Risto Erjolalle näyttää tulleen tässä kohdassa hutilaukaus: Kenttätykistö pystyi vielä Talvisodan alussa ampumaan jonkinlaisia määriä ja vaurioittamaan jopa panssareita. Sodan lopussa ei ammuttavaa enää ollut, jonka jäsen @Lepard edellä jo kertoi. Putkikohtaiset laukausmäärät eivät voi olla mikään mittari, kun lähes koko Talvisodan tykistömme oli 76 mm kaliberista (isku 10 kpl painaen 65 kg). Raskaalla pstolla sama isku 4 kpl mutta paino eli sirpaloituvan massan määrä jo 180 kg.

Sen paremmin minä kuin Erjola emme kommentoineet tuli-iskujen tehoa, vaan kranaattien ampumamääriä. Yleinen näkemyshän on että kesällä -44 ammuttiin surutta putket kuumaksi kellon ympäri, talvisodassa tykeillä sai ampua pyhäisin varttitunnin koska tyhmät poliitikot eivät olleet ostaneet ammuksia. Tilastojen perusteella tämä ei näytä ihan täysin pitävän kutinsa. Erjola esittää tälle näennäiselle epäsuhdalle muitakin selityksiä. Moni muukin asia oli kehittynyt v. 1944 mennessä kuin kalusto. Varmaan asiaan on vaikuttanut myös paikan päällä olleiden mahdollisuus vertailla suurvallan rajoittamattomien resurssien mahdollistamaa tulitusta oman tykistön paljon vaatimattomaan tulitteluun. Oman puolen ampuminen on väkisinkin näyttänyt aneemiselta.

Mitä taas tulee ideaaliin ympäristöön krh:llle, niin valitettavasti kevyiden kranaattien (paino sama kuin tykistön 76 mm) teho lumessa oli silloin vaatimaton ja se on sitä yhä vaikka materiaalit on parantunu. Lunta onneksi on nyt usein miten talvella vähemmän.

Selvä se, krh:n kranaatit mainitaan kuitenkin herkemmiksi kuin kenttätykkien. Lisäksi se oli tykkiä halvempi ase jota voitiin valmistaa Suomessa. Ehkä siinä olisi ollut paremmalla pelisilmällä mahdollisuus parantaa puolustajan tulivoimaa kohtuullisella investoinnilla? Olen ymmärtänyt että kranaatinheittimien merkityksestä käytiin jonkun verran debattia ennen sotaa. Aika paljonhan niitä kuitenkin lisättiin vahvuuteen (osin sotasaaliina) joten ei niitä varmaan ihan hyödyttöminä pidetty.

Mikähän siinä muuten on, kun tällä forumilla aina ajaudutaan tähän "Whataboutismiin" Maavoimiemme toiminnasta, kun yrittää esittää, ettei se Merivoimien toiminta nyt monestikaan nappiin menny ennen sotia eikä niiden aikana.

En tiedä, tässä kuitenkaan ei ole kyse siitä vaan joku toi taas esille vanhan ankan siitä miten talvisodassa ei ollut tykeillä ammuksia koska panssarilaivat (Blenheim, sukellusveneet, poliitikot...). Laivastolaissa ei ollut kysymys siitä hankintaanko panssarilaivoja vai kenttätykkejä, vaan mitä laivoja laivastolle hankitaan. Jos ei olisi ostettu panssarilaivoja, niin sitten olisi ostettu hävittäjiä, tai sukellusveneitä, tai moottoritorpedoveneitä. Kaikista näistä olisi ollut talvisodassa vielä vähemmän hyötyä...

Hiukan rahaa muuhun käyttöön olisi EHKÄ voinut jäädä jos laivastolaki olisi mennyt läpi jo 1925. Silloin kaavailuissa oli vähän pienempi 3000-3500 tonnin alus, luultavasti joku tämäntyyppinen:

3500 tonnia, 3* 10-tuumaiset tykit, viisi (vai kuusi?) 120-millistä.

 

[baikal]

Varmaan asiaan on vaikuttanut myös paikan päällä olleiden mahdollisuus vertailla suurvallan rajoittamattomien resurssien mahdollistamaa tulitusta oman tykistön paljon vaatimattomaan tulitteluun. Oman puolen ampuminen on väkisinkin näyttänyt aneemiselta

Luulen, että osittain ja ehkä enemmänkin kyse on tästä. Omat keskitykset näyttivät tussauksilta vs. naapurin ammunta. Ehkä ne myös olivat sitä, kun vertaus tehtiin de facto paikan päältä käsin. Kun taas kesän -44 torjunta-ammuntojen nostattama hurraahuuto kuuluu kaikuna vieläkin.

Taistelukentän todellisuus vs. laskentataulukot, diagrammit ja tonnilaskelmat eivät välttämättä kohtaa. Kokijat on helppo jättää sivuun ja esittää melkein millainen laskelma sen sijaan tahansa. Suuntaan tai toiseen.

Siitä ei sentään päästäne mihinkään, että Talvisodan tykistö oli "liian" kevyttä. Raskaamman tykistön hankintaa saattoi jarruttaa muutkin seikat aika pitkään mm. vetäjien lkm puuttuminen. Ehdottomasti raskaaseen sarjaan kuuluvaa tykkikalustoa ei sentään pikkuruisilla suomenhevosillakaan voinut odottaa vedettävän tai valjakot olisivat olleet varsin mittavia. Varmasti motorisointi oli oma haasteensa, joka täältä aikojen päästä näyttää hassulta, kun isoja k-autoja sukeltaa joka välissä joka suuntaan. Ei se silloin siihen maailman aikaan ollut mikään selviö, että k-autoja tai vetotraktoreita olisi ollut joka lähtöön. Jos ajatellaan vaikka -30-luvun alkupuolta, niin potentiaalisia vetureita oli kyllä vähän.

Maatalousmaa Suomi ei ollut mikään teollisuusSuomi ja rahaa ulkomaantuontiin oli hyvin rajallisesti. Maatalousmaa Suomen intin kalusto oli sitä mihin ylsivät kynnet. Inttikin oli nuori, parikymmenvuotias vasta ja alun pitäen pitkälle varustettu Tsaarin Venäjän perintökaluilla.

Eli hölmöiltä vaikuttavat päätökset pitäisi osata jotenkin asettaa laajempaan kehykseen, ei intti päätöksineen tai päättämättä jättämisineen voinut olla mikään irrallinen IhmeIlmiö.

 

[baikal]

ach, Merisotavitja.

 

[Ottoville]

Yleensä kuitenkin korostetaan talvisodan osalta juuri ammuksien puutetta ja ainakaan tämän tilaston perusteella se ei näytä olevan koko kuva.

Näyttää että tilannekuva paranee, mitä kauemmas rintamasta mennään.

"Kenttätykistö toimi talvisodassa eräitä raskaita yksiköitä lukuun ottamatta
patteristoittain ja tykistökomentajien tiukassa komennossa, koska ampumatarvikkeita
oli koko ajan säännösteltävä. Tämä rajoitti suuresti patteris99
ton komentajien toimintaa ja haittasi heidän yhteistoimintaansa jalkaväen kanssa.8" Kilkki (1972), s. 143.


"Joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä
tykistön ammuskulutus tykkiä kohden oli noin kymmenen laukausta, mutta
on syytä olettaa, että kulutus ei jakautunut tasan kaikkien vastahyökkäykseen
osallistuneiden joukkojen kesken. Laukausmäärä ei ole tämän päivän mittapuulla
suuri, se on keskimäärin noin 0,1 tuliannosta tykkiä kohden, mutta
joulukuussa 1939 ampumatarvikkeita ei ollut enempää käytettävissä"32

32 Paulaharju (2000), s. 121, Kivimäki (2000), s. 15, Hirva (1952), s. 224 ja Sotatieteen laitos: Talvisodan historia,
osa 2, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1991, s. 70–73.



Sodan
aikana Suomeen onnistuttiin hankkimaan tykkikalustoa lisää myös Ruotsista,
Ranskasta ja jonkin verran Yhdysvalloista. Tykkimäärä lisääntyi kolminkertaiseksi,
yli 1 200 tykkiin, mutta ampumateknisistä syistä sekä ampumatarvikepulan
ja koulutetun henkilökunnan puutteen takia vain pieni osa lisäkalustoa
voitiin lähettää rintamalle, koska sodan päättyessä ampumatarvikevarastot
olivat käytännöllisesti katsoen lopussa.37

Hirva (1952), s. 220 ja Rönkkönen, Teuvo: Linnoitustykistö – aselaji välirauhan alkamisesta jatkosodan loppuun,
Sotahistoriallinen aikakauskirja 14, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1995, s. 107. Ks. myös Paulaharju
(1991), s. 86–87 ja 104. Paulaharjun mukaan talvisodan ostoilla, lahjoituksilla sekä lainoilla Suomeen
saatiin kaikkiaan 522 joustolavettista käytettyä kenttätykkiä sekä 232 jäykkälavettista tykkiä eli yhteensä 754
kenttätykkiä. Laukauksia saatiin lisää vajaa miljoona, melkein kaikki niistä kuitenkin kevyille tykeille. Talvisodan
lopun ampumatarvikemääristä esiintyy erilaisia näkemyksiä. Puolustusministeri Juho Niukkasen mukaan
sodan jälkeen tarkistetut luvut osoittavat, ettei ampumatarviketilannekaan ollut talvisodan lopulla erikoisemmin
huolestuttava. Päämaja ei jakanut tätä näkemystä. Päämajan mukaan Niukkasen näkemys perustui vain
lukuihin eikä vallinneeseen karuun todellisuuteen. Ensinnäkin vain osa ostetuista tykeistä ja ammuksista oli
saatu Suomeen sodan kuluessa. Toiseksi niiden jakaminen joukoille ei ollut mahdollista ennen kuin tykit oli
tarkastettu: ne oli mahdollisesti korjattava, koska tykit olivat käytettyjä, niille oli laadittava tarvittavat ampumataulukot,
ammukset oli luokiteltava ja tykit koeammuttava näillä taulukoilla. Uusille tykeille oli myös koulutettava
miehistöt, ja heistä oli huutava pula. Sen vuoksi maaliskuun alussa vuonna 1940 oli perustettavana
vain muutamia uusia patteristoja, jotka nekin olisivat olleet Päämajan käsityksen mukaan sotavalmiita vasta
huhtikuun alkupuolella. Lisäksi oli puutetta hevosista ja raskaista vetäjistä. Jyri Paulaharjun mukaan puolustusministeri
Juho Niukkasen näkemys oli surullinen osoitus asiantuntemattomuudesta.

 

[fulcrum]

Näyttää että tilannekuva paranee, mitä kauemmas rintamasta mennään.

"Kenttätykistö toimi talvisodassa eräitä raskaita yksiköitä lukuun ottamatta
patteristoittain ja tykistökomentajien tiukassa komennossa, koska ampumatarvikkeita
oli koko ajan säännösteltävä. Tämä rajoitti suuresti patteris99
ton komentajien toimintaa ja haittasi heidän yhteistoimintaansa jalkaväen kanssa.8" Kilkki (1972), s. 143.


"Joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä
tykistön ammuskulutus tykkiä kohden oli noin kymmenen laukausta, mutta
on syytä olettaa, että kulutus ei jakautunut tasan kaikkien vastahyökkäykseen
osallistuneiden joukkojen kesken. Laukausmäärä ei ole tämän päivän mittapuulla
suuri, se on keskimäärin noin 0,1 tuliannosta tykkiä kohden, mutta
joulukuussa 1939 ampumatarvikkeita ei ollut enempää käytettävissä"32

32 Paulaharju (2000), s. 121, Kivimäki (2000), s. 15, Hirva (1952), s. 224 ja Sotatieteen laitos: Talvisodan historia,
osa 2, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1991, s. 70–73.

^Good stuffs! Mutta tuo ylläolevahan ei välttämättä kerro todellisesta ammustilanteesta vaan se voi myös kertoa Erjolan mainitsemasta liian tiukasta säännöstelystä. Tietysti jos murkulat on sodan lopussa olleet todellisuudessakin finito, niin sitten on akateemista missä vaiheessa ne ovat loppuneet. Satamissa ja varikoilla olevat ammukset ei tietenkään siinä vaiheessa lämmitä. Ilmavoimillahan oli sama tilanne, koneita oli vaikka kuinka mutta suurinta osaa ei oltu saatu rintamalle eikä niille olisi ollut lentäjiä vaikka oltaisiinkin.

Vuonna 2017 ilmestyneessä 'GX-hanke' -lehdessä Jukka Raunio käsittelee talvisotaa edeltäviä hankintoja, lähinnä Lentokonetehtaan ja ilmavoimien näkökannasta. Vuonna 1934 puolustusministeriö esitti huikean 1.68 miljardin hankintamäärärahan puolustusvoimille (jota valtiontalouskomitea korotti vielä 200 miljoonalla). Tästä rahasta maavoimille meni 1.057 miljardia, ilmavoimille 451 miljoonaa ja merivoimille 174 miljoonaa. Ehkä hiukan itsetyytyväisesti Raunio toteaa että ilmavoimat oli ainoa joka sai rahansa käytettyä ennen talvisotaa. Kokonaisuutena tästä potista vain puolet saatiin maahan kaluston muodossa ennen sotaa. Raunio toteaa kuivasti ettei "...hankintojen tehottomuutta ole mainittavasti sotahistoriassa käsitelty. Syyllisiksi on aina saatu poliitikot."

Hankintojen hitaudelle on esillä useita syitä, yksi oli kiistely siitä millaista kalustoa pitäisi hankkia (aikaisemmin mainittiinkin jo pst-kivääriä koskenut kiista). Tästä kärsivät etenkin maa- ja merivoimat. Ilmavoimissa Lunkka sai runnottua hankinnat lopulta läpi, kävellen jopa Marskin ylitse. Toinen oli se että vaikka rahaa olikin nyt yhtäkkiä käytössä paljon, valuuttaa oli vähän ja hankinnat haluttiin suunnata mahdollisimman paljon kotimaahan, jopa hi-tech vehkeissä kuten lentokoneet ja moottorit. Tämä oli tietenkin ongelmallista kun Suomi ei ollut iso teollisuusmahti. Lisäksi asevoimissa ei yksinkertaisesti ollut riittävästi teknisesti koulutettua henkilöstöä hoitamaan hankkeita pätevästi.

 

[JR49]

Sain tässä asiantuntijalta vinkin tästä tekijästä ja hänen sivuistaan.

Mielenkiintoista kamaa ja kesken kaiken törmäsin Honda Pointin onnettomuuteen, jossa peräti seitsemän Clemson-luokan lähes uutta hävittäjää ajoi sumussa karille 1923. Muistan kun internet oli nuori ja eksyin jollekin Usan kansallisarkiston sivuille ja löysin tämän valokuvan. Teki vaikutuksen.



https://www.usni.org/magazines/naval-history-magazine/2010/february/naval-tragedys-chain-errors

Se on kiehtovaa, miten pienistä asioista alkaa kietoutua onnettomuuden ainekset. Nyt oli vierailijaa kyydissä, jotka olivat kiinnostavaa keskusteluseuraa, reitti oli tuttu, joten sumun ei olisi pitänyt haitata, mutta mutta... Kannattaa lukea koko tarina.
Kiinnostavaa kyllä, myös Japanin silloisen maanjäristyksen epäillään vaikuttaneen merenkäyntiin ja aiheuttaneen ongelmia muillekin laivoille.

The commander knew the route well and was certain he could guide the squadron into the Santa Barbara Channel. A number of factors, however, undermined his calculations. The destroyers were operating in a heavy following sea, whose surges constantly pitched the sterns up, causing the propellers to broach. This prevented an accurate accounting of the prop revolutions, which were the basis for calculating the ships' speed. At points in the journey, Hunter would work with an estimate of 21 knots, when the actual passage through the water was closer to 19. Also, the winds were blowing more briskly than usual from the west-southwest which, coupled with a strong onshore current, added to the steadily accumulating navigational errors.


With Lieutenant Blodgett relegated to muttering his complaints to silent subordinates, Captain Watson became the best check on Hunter's estimates. But the commander, fully engaged in his discussions with his civilian passenger, made only brief visits to the bridge. Such was his respect for Hunter's navigational acumen that he merely received the information given him and did not process it. Hunter, for his part, took Watson's silent nods as affirmation of his calculations.
--
Watson and Hunter closed out their naval service in minor posts before each retired in 1929. Of the six other captains who lost their ships at Honda, two eventually commanded battleships and the others went on to valuable careers. No major changes were made to operational procedures because of the accident. Ironically, because of treaty restrictions, a large number of Clemson-class destroyers were in mothballs, so the Navy easily reconstituted the decimated squadron.

Suurvallan resurssit, ei haitannut puolen hävittäjälaivueen tuhoutuminenm Clemsoneja oli pikemminkin haitaksi asti, joten uutta laivaa koipussista vain riviin.
https://en.wikipedia.org/wiki/Honda_Point_disaster

 

[baikal]

Toinen oli se että vaikka rahaa olikin nyt yhtäkkiä käytössä paljon, valuuttaa oli vähän ja hankinnat haluttiin suunnata mahdollisimman paljon kotimaahan, jopa hi-tech vehkeissä kuten lentokoneet ja moottorit. Tämä oli tietenkin ongelmallista kun Suomi ei ollut iso teollisuusmahti

Seikka, joka unohtuu usein, toki ollen ah liian ulkosotilaallinen syy. Ei ollut teollisuusmahti ei, oli yksi Euroopan köyhähköjä maatalousvaltioita.

Raunio toteaa kuivasti ettei "...hankintojen tehottomuutta ole mainittavasti sotahistoriassa käsitelty. Syyllisiksi on aina saatu poliitikot."

Suurin syy saattoi olla maailmanpoliittisten tapahtumien vauhti. Kun herättiin ostoksille, myyjiä ei ollutkaan enää sakeasti, kun suunnilleen jokainen oli ostoksilla ja tuotantovolyymi oli mikä oli. Ja hinnatkaan eivät ostajaa hivelleet. Tulipalon savun haistessa nokkaan ei myydä enää letkuja muille, ne varataan itselle.

Suomalaiset ovat tässä varustelukysymyksessä ruoskineet itseään ehkä liikaakin, samojen ongelmien parissa melkein jokainen ähersi.

Jos olisi päätetty varustaa esim. ajanmukainen tykistö, se askare olisi pitänyt aloittaa jo heti pula-ajan väistyessä eli -30- alussa. Miten se olisi muuttanut Talvisodan kuvaa, jos Suomella olisi ollut ajanmukainen raskas tykistö tarpeellisella määrällä kranaatteja, ajokaluja ym. ? Millä tavoin sotatoimet olisivat tuolloin kehittyneet? Jos lisukkeena olisi ollut ajanmukaiset vahvuudet pst-tykkejä ja edes kohtuullisesti it-tarpeistoa.....jos jos.

 

[JR49]

Merten valtiaat : taistelulaivojen ja -risteilijöiden synty, kehitys ja katoaminen​

Teos kertoo, kuinka taistelulaivat ja -risteilijät syntyivät ja kuinka kehitys johti niiden katoamiseen maailman meriltä. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta ei historian kuvausta, mikä sisältää koko kehityskaaren – kaikkien maiden kaikki taistelulaivat yksissä kansissa. Teos on kuvaus 162 eri luokan yli 320 taistelulaivan ja -risteilijän olemassaolosta maailman laivastoissa.

Kuvaus alkaa 1890-luvulta ja päättyy Kylmään sotaan. Teoksessa käsitellään muun muassa maailmansotien, kansainvälisten laivastosopimusten ja kansallisten lakien sekä laman vaikutukset rakentamiseen.

Kirjassa käytetään tavanomaisten kuvien ja piirrosten sijasta filateelista materiaalia. Maailmalla on julkaistu 88 vuoden aikana yli 300 postimerkkiä, joissa on kuvattuna taistelulaiva tai -risteilijä – tässä teoksessa niistä on esillä noin kolmannes. Kommodori evp, ST Kai Varsio on väitöskirjassaan ensimmäisenä tutkijana maailmassa osoittanut postimerkkien käyttökelpoisuuden merisotataidon kehittymisen dokumentoitumisessa.

Merten valtiaat on tieto- ja historiateos sekä hyvin taitettu katselu- ja lukukirja sekä oivallinen lahjakirja. Teos on kolmas kirjasarjasta Merten rautakyljet. Edelliset teokset ovat sukellusveneistä kertova Altavastaajasta tuhovoimaksi ja lentotukialuksia käsittelevä Apualuksesta merimahdiksi.

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/180236/Merten valtiaat.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

[miheikki]

Millainen oli taisteluteho panssarilaivoilla verrattuna sukellusvenelaivastoon? Luin, että sukellusveneet kunnostautuivat venäläisten sukellusveneiden torjujina, ja täten suojasivat kauppamerenkulkua? https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomalaisten-sukellusveneiden-taistelut-suomenlahdella/ Oliko panssarilaivat kalliimpia kuin sukellusveneet?

 

[fulcrum]

Sukellusveneitä, kuten panssarilaivoja ja muitakin alustyyppejä, oli liian vähän tehtäviin nähden. Jo laivastolakia sorvatessa oli todettu n. 8 veneen minimitarve. Rahat riittivät vain kolmeen veneeseen ja yhteen kokeiluluonteiseen miniveneeseen. Sukellusveneitä oli tarkoitus hankkia lisää pitkin 30-lukua, mutta vain Vesikon hankinta toteutui alehintaan ja sekin pitkin hampain.
Sukellusveneet olivat hyödyllisiä sutossa, joskin varmistettuja upotuksia oli vain kaksi, Iku-Turson upotetuksi väittämä vene oli aivan toisella suunnalla. Sukellusveneet olivat myös mainioita miinoittajia.

 

[SatSotHist]

Luin, että sukellusveneet kunnostautuivat venäläisten sukellusveneiden torjujina

Sukellusveneiden käyttö sukellusveneentorjunnassa oli varsin mielenkiintoinen kokeilu.

Toisin kuin elokuvista voisi luulla niin WW2 sukellusveneen aseistus sopii huonosti toisia sukellusveneitä vastaan. Sukellusveneen päätehtävä oli hyökätä vastapuolen kauppalaivastoa vastaan. Koko WW2 taitaa olla vain muutama tapaus jossa sukellusvene on upottanut toisen sukellusveneen?

Esim Vetehinen päätyi upottamaan vihulaisen törmäämällä kun mikään muu ase ei purrut.

Vetehis-veneiden käyttö Ahvenanmerellä sukellusvenejahdissa oli aika mielenkiintoinen kuvio. Mm peräkannelle sijoitettiin syvyyspomminpudottimet, mikä käytännössä esti niitä sukeltamasta. Eli ne operoivat täysin pinta-ajossa.

Venäläiset sukellusveneet nousivat yöllä pinta-ajoon, etenivät dieselillä ja latasivat samalla akkujaan. Torjuntatehtävissä olevat suomalaiset toimivat päinvastoin: Latasivat päivällä akkunsa, yöllä liikkuivat hiljaisilla sähkömoottoreilla jolloin pystyivät kuuntelulaitteilla etsimään maaleja.

 

[arix]

Sukellusveneiden käyttö sukellusveneentorjunnassa oli varsin mielenkiintoinen kokeilu.

Toisin kuin elokuvista voisi luulla niin WW2 sukellusveneen aseistus sopii huonosti toisia sukellusveneitä vastaan. Sukellusveneen päätehtävä oli hyökätä vastapuolen kauppalaivastoa vastaan. Koko WW2 taitaa olla vain muutama tapaus jossa sukellusvene on upottanut toisen sukellusveneen?

Esim Vetehinen päätyi upottamaan vihulaisen törmäämällä kun mikään muu ase ei purrut.

Vetehis-veneiden käyttö Ahvenanmerellä sukellusvenejahdissa oli aika mielenkiintoinen kuvio. Mm peräkannelle sijoitettiin syvyyspomminpudottimet, mikä käytännössä esti niitä sukeltamasta. Eli ne operoivat täysin pinta-ajossa.

Venäläiset sukellusveneet nousivat yöllä pinta-ajoon, etenivät dieselillä ja latasivat samalla akkujaan. Torjuntatehtävissä olevat suomalaiset toimivat päinvastoin: Latasivat päivällä akkunsa, yöllä liikkuivat hiljaisilla sähkömoottoreilla jolloin pystyivät kuuntelulaitteilla etsimään maaleja.

Muistelen Vetehisen törmäyksen olleen aika riskialtis, keulassa ollut verkkoleikkuri takertui kohteeseen kiinni ja aiheutti harmaita hiuksia ennenkuin pääsivät irti.

 

[fulcrum]

Sukellusveneet upottivat paljon muita sukellusveneitä. Suto oli jo tuolloin yksi sukellusveneiden päätehtävistä. Hiljaa partiossa istuva tai kulkeva vene pystyi kuulemaan matkanopeutta kulkevan vihollisveneen kaukaa tulematta itse havaituksi. Pinnallakin hitaasti kulkeva sukellusvene oli vihollisveneelle paljon vaikeampi havaita kuin hävittäjä tai korvetti.

 

[SatSotHist]

Sukellusveneet upottivat paljon muita sukellusveneitä. Suto oli jo tuolloin yksi sukellusveneiden päätehtävistä. Hiljaa partiossa istuva tai kulkeva vene pystyi kuulemaan matkanopeutta kulkevan vihollisveneen kaukaa tulematta itse havaituksi. Pinnallakin hitaasti kulkeva sukellusvene oli vihollisveneelle paljon vaikeampi havaita kuin hävittäjä tai korvetti.

Kurkkasin U-boat.net tilastoja, sukellusveneiden tekemiä upotuksia oli enemmän kuin muistelin mutta silti suhteessa hyvin harvinaisia. Esim Kriegsmarinen sukellusvenetappioista 24/768 oli vihollisen sukellusveneiden aiheuttamia. Saksalaisten sukellusveneet upottivat 10 vihollisen sukellusvenettä.

Sukellusvene oli ihan hyvä sukellusveneiden etsintään (hyvät kuuntelulaitteet ja äänetön sähkömoottori), mutta ongelmana oli nopeus ja aseet.

Jos väijyksissä oleva sukellusvene havaitsee maalin vähäkään kauempaa, niin saadakseen sen kiinni täytyy käyttää dieseleitä jolloin menettää äänettömän ajon tarjoaman edun. Samaten aseistus oli ongelma. Torpedon kantama ei ollut kovin kummoinen, ja kansitykillä ei ole ihan helppo osua pieneen maaliin.

Jos maali painui pinnan alle niin väijyjällä ei ollut käytännössä mitään keinoa osua siihen. Siksi sukellusvenejahdin ajaksi Vetehisten peräkannelle asennettiin syvyyspommin pudottimet.

Suomalaisten sukellusveneiden käyttäminen tuossa tehtävässä tapahtui aika optimaalisissa olosuhteissa: Selkeä rajattu alue jonka läpi vihulaisen paattien tiedettiin hiipivän, ja omat tukeutusmispaikat olivat ihan vieressä (pystyivät päivisin lataamaan akkuja ja huoltamaan veneitä).

 

[baikal]

Kriegsmarinen sukellusvenetappioista 24/768 oli vihollisen sukellusveneiden aiheuttamia. Saksalaisten sukellusveneet upottivat 10 vihollisen sukellusvenettä.

Jep. Kiitos muuten tuotannostasi. Ovat ainakin pinttyneelle maakravulle hyviä, tiiviitä videoita meriaiheista.