Kirjailija Vilho Sorvari (1906–1970) tarinoi Suomen Kuvalehdessä joulukuussa 1939 onnekkaasta kapteeni Hallingista ja hänen vaarallisesta tehtävästään merellä.
Kapteeni Halling vapisi ja kylmä hiki peitti hänen kasvonsa.
Hän seisoi komentosillalla ruorimiehen vieressä vahdissa. Meri löi levottomasti aluksen rautaisia kylkiä vasten, tuuli voihkaili komentosillan ulkopuolella ja läpitunkematon pimeys peitti kaiken näkyväisyyden. Kuitenkaan ei yksikään näistä seikoista vähääkään huolestuttanut häntä, sillä nehän kuuluivat merielämän tavallisiin ilmiöihin.
Sen sijaan uusi, ennen kokematon kauhu puskeutui ympäröivästä olevaisuudesta hänen sieluunsa ja kohotti kasvoille hien kylmästä syysviimasta huolimatta. Rautaisessa syvyydessä tykyttivät aluksen valtimot ja sydän, ja kapteeni kuuli niiden jyminän sekä tunsi aluksen värinän jalkojensa alla. Hän oli näkevinään lämmityshuoneen ja konepuolen miesten hikiset, rasvan kiillottamat kasvot. Ne olivat nousevinaan tulenliekkien valaisemina hänen eteensä.
Kirpeä ahdistus pisti rintaa. Lämmittäjien ja konemiesten kasvot siirtyivät pois, tilalle nousi sarja kalpeita nais-äitikasvoja, lasten, vanhusten ja totisten miesten, jotka väreilivät hänen silmiensä edessä ja katosivat.
Hänen aluksessaan oli lastin lisäksi useita kymmeniä pakolaisia. Kylmä värähdys hypähteli hänen selkänsä nystyrältä toiselle hänen ajatellessaan ihmisiä, jotka mistään tietämättä olivat aluksessa, luottaen sen päällikköön. Hän oli äsken käynyt salongissa kuuntelemassa radiotiedotukset. Kuiva, virallinen ääni oli ilmoittanut, että alue, jossa hänen aluksensa parhaillaan kulki, oli miinoitettu.
Tämän kuuleminen oli pahasti järkyttänyt häntä. Katsottuaan merikorttia oli hän todennut, että oli sama, menikö eteen- vai taaksepäin, kaikkialla väijyi sama uhka. Oli siis paras mennä eteenpäin, vaikkakin hän tunsi olevansa niin kuin sokea, joka harhaili kuilujen välissä täysin tietoisena niiden olemassa olosta ja joka hetki pelkäsi suistuvansa murskaavaan tyhjyyteen.
Huulien välistä oli kuitenkin kirvonnut sielusta pakkautunut rukous. Itsensä puolesta ei hän pelännyt vähääkään, mutta aluksessahan oli paitsi laivaväkeä, useita kymmeniä pakolaisia. Hän oli vastuussa jokaisesta sielusta.
Hän oli äsken hiljennyttänyt varovaisesti vauhtia. enää ei voinut hiljentää vähääkään, sillä aluksessa olevat ihmiset olisivat sen havainneet ja pelästyneet. Pakolaiset muutenkin, nuo raukat, olivat järkkyneitä ja tarvitsivat hermoilleen lepoa, varsinkin kun muutamat heistä olivat sairaita.
Tarpeellisiin varokeinoihin oli kuitenkin ryhdytty. Vanhin perämies oli saanut määräykset ja kehotuksen pitää suunsa kiinni, ja laivamiehet olivat hoitaneet loput tietämättä hekään mitään vaarasta. Alus ikään kuin hiipii askel askelelta yhä syvemmälle pimeyteen. Joka hetki kapteenin hätä paisui.
Tämä oli suorastaan hirvittävää. Ei vähääkään vapahdusta, vaan piinaavaa epätietoisuutta, kalvavaa jännitystä ja odotusta, joka tuntui kiihkollaan halkaisevan verisuonen. Minä hetkenä tahansa saattoi hän kuulla valtavan räjähdyksen ja tuntea aluksen murskautuvan allaan sydäntä särkevien ihmisäänien tukehtuessa pimeyteen.
Hyvä jumala!
Äkkiä hän tunsi, että joku seisoi hänen vierellään, ja käänsi päätään. Niin, siinä oli todellakin joku, omituisensävyisestä tummasta kankaasta valmistetussa puvussa oleva mies, jonka päässä oli tumma hattu. Hän katsoi kapteenia, mutta tämä ei saanut selvää hänen kasvoistaan, sillä hatun varjo tuntui peittävän kaikki.
Kuka te olette? hän ihmeekseen kuuli itsensä kuiskaavan. Vieras seisoi värähtämättä, sitten hän liikahti ja asettui kapteenin rinnalle, kasvot aluksen kulkusuuntaan päin. Kumma kylmyys hohki kapteenin kasvoille, sydämessä jyskytti jonkinmoinen kysymyssarja, mutta hän ei voinut enää kysyä mitään. Omituinen turtumus valtasi hänen tahtonsa. Hänen kalpeat kasvonsa tiukkuivat hikeä.
Lisää vauhtia, kuuli hän muukalaisen lausuvan. Voimatta lähemmin ajatella käskyn oikeutta tarttui kapteeni merkinantokellon kampiin ja väänsi sitä. Konehuoneesta kuului vaisu kilahdus, ja heti koneiden tahti muuttui tiheämmäksi. Muukalainen tuijotti liikkumatta pimeyteen. Hänen huulensa puhuivat taas.
Kapteeni kuuli:
Oikealla… Vielä… Suoraan… Piiru vasempaan… Hiukan lisää vauhtia… Nyt hiljaisella… Hyvä…
Vasemmalle… Oikealta hehkuu kaukainen punavalo, sitä kohti… Hiljainen vauhti…
Aluksen jyskyttivät kuin rummut kapteenin korvakalvoissa. Hän oli uskollisesti toistanut salaperäisen muukalaisen käskyt ruorimiehelle, ja tämä puolestaan oli toiminut niiden mukana. Jokin tuntematon voima tuntui hallitsevan kapteenin sielua, ja vaikka hän yritti vapautua siitä, ei se herpautunut. Se kietoi kaikki hänen ajatuksensa syliinsä. Kylmä muukalainen tuntui ikään kuin lujalla tahdonvoimalla pakottavan hänet tottelemaan.
”Suoraan…”
”Täydellä vauhdilla…”
”Selvä…”
Alhaalla kilisi kello.
Muukalainen oli kadonnut. Kapteeni nojasi kalmankalpeana seinään isojen hikipisaroiden tippuessa kasvoiltaan lattialle. Ojentaen vapisevan kätensä erästä nastaa kohti hän painoi sitä. Tuokion kuluttua astui vanhin perämies sisään ja jäi tyrmistyneenä tuijottamaan kapteeniin.
”Ottakaa selko, missä olemme”, tämä kuiskasi käheästi.
”Oletteko sairas?”, kysyi perämies, mutta kapteeni ei vastannut, tuskin kuulikaan.
Perämies poistui ja palasi muutaman minuutin kuluttua. Kun hän ilmoitti paikan, vavahti kapteeni ikään kuin helpotuksesta. Raskaasti henkäisten hän hipaisi otsaansa. Vaaravyöhyke oli läpäisty.
”Antakaa tutkia alus perinpohjin”, virkkoi kapteeni.
”Etsikää tummapukuista miestä. Hänellä on musta hattu ja…”
Nyt hän vasta huomasi, ettei hän oikeastaan voinut selittää miehen ulkonäköä. Se oli ollut niin epämääräinen, ettei siitä ollut jäänyt mieleen kuin tummuus. Perämies odotti lisäselvityksiä, mutta kun niitä ei kuulunut, lähti.
Kapteeni oli luovuttanut vahdin toiselle perämiehelle ja oli jo hytissään, kun vanhin perämies tuli ilmoittamaan, ettei tummapukuista miestä ollut koko aluksessa, vaikka häntä oli haettu kaikkialta. Merkillistä. Kuinka mies oli voinut poistua täyttä vauhtia kulkevasta aluksesta? Sehän on mahdotonta. Mutta kuitenkin hän oli poissa. Ja mistä hän oli tullut?
Kapteeni pyyhki otsaansa syvien mietteiden jyskyttäen päässään.
”Käskekää ruorimies tänne”, hän virkahti äkkiä.
Se, mitä ruorimies kertoi, järkytti kuitenkin hänet aivan lopullisesti. Matruusi nimittäin sanoi, ettei vahtivuoron aikana komentosillalla ollut ollut muita ihmisiä kuin kapteeni ja hän. Sen hän uskalsi vannoakin, jos tarvittiin.
Kapteeni lähetti matruusin pois ja istuutui pöytänsä ääreen. Katse koetti tunkeutua ikkunan takana olevaan pimeyteen aivan kuin hakien sen takaa ratkaisua monille kysymyksille. Laineiden ja koneiden jyminä karkasivat hänen ulottuviltaan pois, ja omituinen kiilto silmissään hän kuiskasi:
Olisiko siis tapahtunut ihme? Jos niin on, niin kiitos, Herra, että sain olla välikappaleenasi. Päivän valjetessa kohtasi heidät luotsialus. Sen väki katsoi ihmeissään ylös heihin ja päällikkö huusi:
”Kuinka te pääsitte miinakentän läpi? Sehän on niin täynnä.”
Kukaan ei voinut sanoa mitään, sillä nythän vasta saatiin tietää, että he olivat useita tunteja harhailleet kuoleman kanssa sokkosilla miinakentässä. Vanhin perämies tuijotti syvä jähmetys katseessaan kapteeniin. Tämä katsoi ulapalle eikä puhunut mitään. Koko ajan hän kuiskaili sielussaan kysymästä, joka puoliyöstä lähtien oli hehkunut hänen mielessään kuin tulinen lause:
Kuka tai mikä oli yöllä johtanut alusta?
Hän koetti miettiä tuota samaa ja samaa ja löytää ratkaisun sille, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen. Hänen oli tyydyttävä toteamaan, että oli tapahtunut jotakin, mikä ihmisen järki ei jaksanut käsittää, että alus hädintuskin mahtuu menemään niiden kahden välistä. Teillä oli onnea.
Tarina on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 49/1939