Itse en oikein noista teidän jutuista tunnista saksalaisten tapaa puolustautua. Bagrationissa saksalaiset saivat kunnolla selkään ja syynä on juurikin Gröfazin "nerokas" ratkaisu turvautua linnoituksiin ja jäykkään puolustukseen.
Uusimmassa Suomen sotilaassa on pitkä juttu kesän 1944 tapahtumista. Lainaan jutun osaa joka käsittelee saksalaisten tapaa organisoida puolustusta. Jutusta käy ilmi, että suomalaisillekkin tuota oppia koetettiin tuoda tykö eri tasoille, mutta syystä tai toisesta ei kelvannut?
"Saksalaisten mielestä puna-armeijan suurhyökkäyksen torjumiseksi oli olennaista löytää puolustukselle painopiste ja kyetä muuttamaan sitä taistelun aikana. Niin vastaiskuihin kykenevää jalkaväkeä, panssareita, panssarintorjuntaa kuin tykistöä ja heittimistöäkin oli koottava eräänlaisiin puolustuskeskuksiin, jotka eivät välitä rintaman puhkaisseista ja ohi menevistä puna-armeijan hyökkäyskiiloista vaan käyvät niiden kimppuun sivulta. Näihin vastahyökkäyksiin saksalaiset keskittivät puolestaan niin vahvat voimat, että ne pystyivät tehtäviinsä ja useimmissa tapauksissa myös palauttivat aikaisemman, puna-armeijan hyökkäystä edeltäneen linjan. Saksalainen torjuntamenetelmä vaatii tietysti jonkin verran tilaa, mutta ennen kaikkea johtajilta melkoista joustavuutta sekä joukoilta kykyä liikkuvaan sodankäyntiin ja riittävästi hermoja olla välillä ikään kuin saarrettuna. Saksalainen tehtävätaktinen ajattelutapa, joukkojen korkea koulutustaso, hyvä moraali ja kuri olivat edellytyksiä tälläisen toiminnan onnistumiselle. Ylemmän johtoportaan piti voida luottaa alaisiinsa ja antaa alemmille portaille toiminnan vapaus.
Erityisen tärkeänä saksalaiset pitivät kaiken mahdollisen epäsuoran tulen keskittämistä puna-armeijan murtoa ja hyökkäystä torjumaan. Koska murtokohta ja hyökkäys oli kapealla alueella ja painopisteen muodostaminen oli viety äärimmilleen, oli se myös haavoittuva tykistön tulelle. Puna-armeija sijoitti murtokohtaan mielellään kahden yhtymän saumaan, koska se aiheutti johtamiselle erityisiä vaikeuksia. Puna-armeija osoittautui vuosina 1943-1945 oppineen taitavaksi niin tiedustelussa kuin oman toiminnan salaamisessakin.
Äärimmilleen vietynä saksalainen menetelmä jätti etulinjaan vain heikon verhon, jonka tehtävänä oli pikemminkin hälyttää kuin torjua. Erityisen taitavasti pelasivat ne johtajat, jotka pystyivät juuri ennen puna-armeijan iskua siirtämään etulinjasta merkittävän osan voimistaan taakse tai sivuun, pois massiivisen tulivalmistelun alta. Tämä edellytti hyvää tiedustelua, kokemusta ja hivenen onneakin, tai sitä mitä saksalaiset nimittivät Fingerspitzemgefuhliksi, jonka voi epätarkasti kääntää näppituntumaksi. Näppituntuma kuitenkin syntyy vain kokemuksen ja älyn yhdistelmänä. Sen käyttö pitää ylempien portaiden sallia tai siitä ei ole hyötyä. Tehtävätaktiisesti toimimalla säästettiin tuiki tärkeää ja kallista hyvin koulutettua elävää voimaa. Se myös mahdollisti sen, että alivoimainen puolustaja pystyi liikkuvalla puolustuksellaan muodostamaan ylivoimatilanteita haluamiinsa paikkoihin ja lyömään jopa lyömään vastustajan hyökkäyksen. Näin tapahtui itärintamalla lukuisia kertoja 1943-1945."
Suomen sotilas 3/2014
Kari Kuusela: Kesäsota 1944 s 75-76
