Lämmittely tehosi. Rommel tehoaa aina.
Tätä olen miettinyt itsekin. Niin monessa kohdin liittoutuneet sekoilivat omien operaatioidensa kanssa Normandiassa ja Monty oli uskomattoman epävarma. Saksalaiset saattoivat saada "tukea" länneltä mm. eri syistä epäonnistuneiden tulivalmistelujen muodossa.
Jos puhutaan nimenomaan Normandiasta ja saksalaispanssareiden kohtaamasta ilmauhasta, eipä siellä joka päivä voinut pusikoissa panssareilla hiippailla. Maastossa oli paljon pensasaitojen ympäröimiä peltoja ja niiden bogace-maiseman pensaiden suojissa saksalaiset paljon toimivat, mutta kyllä monessa tapauksessa panssarit olivat ilman luonnon tarjoamaan ilmasuojaa.
Erwin Johannes Eugen Rommel on yksi parhaista kenraaleista, ja hänellä oli yksi ominaisuus, jota ei kaikilla ole. Hän oli mies, ja se on loppujen lopuksi harvinaista.
Alun alkaen hän oli jalkaväkimies,mutta itse pidän häntä täysverisenä panssarikenraalina koko uran valossa. Hän ei aluksi halunnut sotilasuralle, eikä ollut kovin urheilullinen. halusi lentokonemekaanikoksi. Rakensi purjelentokoneenkin.
Ensimmäisessä maailmansodassa nuori luutnantti sai mainetta nopeista päätöksistään ja kyvystään temmata aloite vihollisen ollessa sekaisin. Hänelle annettiin vuoristopataljoona Ranskassa. Italiassa hän valtasi Caporetton taistelussa strategisesti tärkeän Mataiur-vuoren. Taistelun päätyttyä Rommel oli yhtämittaisesti ollut liikkeessä 50 tuntia, marssinut noin 19,3 kilometriä linnuntietä vuoristomaastossa, kiivennyt 2100 metrin korkeuteen ja ottanut vangiksi yhteensä 150 italialaista upseeria ja 9 000 sotilasta sekä vallannut 81 tykkiä.
Sodan jälkeen hän jäi pataljoonankomentajaksi ja opetti jalkaväenkoulussa ja sota-akatemiassa. Juuri ennen sotaa everstiluutnantti Rommel oli kadettikoulun johtaja, mistä hänet siirrettiin Hitlerin henkivartiojoukkojen johtajaksi. Melkoinen luottamustehtävä, sillä Rommel ei koskaan liittynyt puolueeseen, vaan piti natseja "huijareina ja pyrkyreinä". Hänen kirjansa
Jalkaväki hyökkää (1939) on vielä tänäänkin mainio kirja.
Rommel ei viihtynyt Berliinissä. Hän pyysi omaa panssaridivisioonaa ja sai 7.PsD:n. Se herätti napinaa ja kateutta, sillä eihän Rommelilla ollut niistä edes kokemusta. Ranskassa hän käytti divisioonaansa kuin ennen jalkaväkipataljoonaansa, mikä taas sopi aselajiin kuin nyrkki silmään. Divisioona eteni Rommelin johdolla maastossa nopeammin kuin sen paikka ylijohdon kartalla ja yleensä ”ilmestyi” odottamattomaan aikaan oikeaan paikkaan. Rommelin divisioonalla on hallussaan sodan aikana päivässä edetyn matkan ennätys, joka on noin 200 mailia. Rommel otti Cherbourgin sataman 10.6. Toisen kerran hän nappasi jotain strategisesti tärkeää.
Hänelle annettiin ylennys ja kaksi panssaridivisioonaa. Nämä olivat sen armeijakunnan runko, joka meni Afrikkaan ja heitti britit pois Libyasta. Tobrukia piirittäessään hän pyysi vahvistuksia saattaakseen asian päätökseen, mutta operaatio Barbarossasta tehtiin marraskuussa päätös. Ei tippunut joukkoja. Brittien hyökkäys alkoi. Rommel vetäytyi kohti El Agheilaa, mutta brittien seurattua kuukauden hän yllättäen hyökkäsikin ja painoi samantien takaisin Tobrukiin asti ja valtasi sen.
Tähän aikaan alkoi liittoutuneiden joukossa yleistyä kaikkien saksalaisten aiheuttamien tappioiden selittäminen Rommelin aiheuttamaksi. Liittoutuneiden joukkoon levisi tarinoita vangeille inhimillisestä Deutsches Afrikakorpsin kenraalista, joka kieltäytyi noudattamasta Hitlerin ns. kommando-tappokäskyä eli surmata erikoisjoukoista saadut sotavangit.
Rommel yritti saada ylijohdon valtaamaan Maltan, eikä voinut käsittää, miksi sitä ei tehty. Ensimmäisessä El Alameinin vaiheessa hän ei onnistunut murtamaan liittoutuneiden puolustuslinjaa, ja hän tiesi seuraavan taistelun olevan ratkaiseva. Liittoutuneilla oli materiaalinen ylivoima ja ilmaherruus. Samoin lyhyet huoltolinjat. Maltan saaren läheltä kulkevat saksalaisalukset taas usein upotettiin. Syksyllä 1942 hän sairastui ja joutui palaamaan Eurooppaan. Kun El Alameinin toinen vaihe alkoi, hän keskeytti saikun ja palasi Afrikkaan. Rommel oli raivoisaan sijaiselle, joka ei ollut käynnistänyt vastahyökkäystä ajoissa. Telat alkoivat liikkua vasta Rommelin tultua, mutta viimeinen rynnistys meni ketuille. Vastaanotto oli mitä huolellisin.
Jälleen Rommel kieltäytyi noudattamasta Hitlerin käskyä pitää asemansa ja taistella. Hän vei joukot Tunisiaan. Perääntyessään hän löi vielä tottumattomat amerikkalaiset Kassserinen solassa. Amerikkalaiset menettivät 260 panssarivaunua. Saksalaisten joukkojen antautuessa Afrikassa 13. toukokuuta 1943 Rommel oli tuhonnut liittoutuneilta enemmän panssarivaunuja kuin hänellä itsellään oli alun perin ollut. Sotamarsalkka Rommel määrättiin palaamaan Afrikasta, mutta poistuminen salattiin joukoilta. Kaikkia Afrikan joukkoja johti tammikuusta 1943 italialainen Giovanni Messe ja Afrikakorpsia johti viimeiset hetket kenraalieversti Arnim. Bensiini oli lopussa ja kaikki huolto puuttui. Arnim jäi sotavangiksi.
Rommel oli yli puoli vuotta ilman kykyjä vastaavaa tehtävää. Vuoden lopussa hän sai rannikkopuolustuksen tarkastajan tehtävän. Hän kauhistui huomatessaan, miten heikko "Atlantin valli" todellisuudessa oli ja yritti saada ylijohdon ymmärtämään ehdottoman ilmaherruuden merkityksen joukkojen liikuttelun kannalta.
Von Rundstedtin mielestä liittoutuneiden maihinnousua ei voitaisi estää, joten panssarivaunut olisi pidettävä kauempana rannikosta, jolloin ne voitaisiin nopeammin suunnata reservistä vihollisen sillanpään kimppuun.
Rommel vastusti tätä näkemystä, koska hänen mielestään liittoutuneilla olisi niin suuri ylivoima taivaalla, että
Luftwaffe yksinkertaisesti työnnettäisiin pois. Liittoutuneiden ilmavoimat saisivat rauhassa hyökätä ryhmittyvien panssareiden kimppuun ja häiritä niitä siten, etteivät ne pääsisi perille ajoissa tukahduttamaan vihollisen laajenevaa sillanpäätä. Rommelin arvio liittoutuneiden ilmavoimien ylivoimaisuudesta osoittautui myöhemmin oikeaksi ja saksalaisten joukkojen liikkuminen todella vaikeaksi.
