Kansa jonka ei anneta tehdä töitä
http://www.libera.fi/blogi/kansa-jonka-ei-anneta-tehda-toita/
Palkansaajaliike käy voimakasta valtataistelua, johon se saa pontta median ylläpitämästä vastakkainasettelusta. Vastakkain eivät aikoihin ole olleet suurpääoma ja riistetty työntekijä, vaan todellisuus ja sen harha, työllisyys ja toimettomuus. Kun yli 70 % elinkeinoista on palveluissa ja yli 93 % yrityksistä työllistää alle 10 henkeä, ei pääomalla sen enempää kuin yksittäisellä työnantajalla ole kestävää saneluvaltaa. Poikkeuksen tekee julkinen sektori, jonka työnantajaroolia tulisi kiistatta selkiyttää.
Avoimessa taloudessa työehdot määrää kuluttaja. Yritys toimii välittäjänä tuossa kaupassa, ja se voi korkeintaan viivyttää välttämätöntä: työntekijän irtisanomista, silloin kun tämän työ ei käy kaupaksi tuotteen tai palvelun muodossa. Jäykillä työehdoilla ei paranneta edes työllisen ay-jäsenkunnan asemaa: nettopalkka ja siten ostovoima jäävät pieniksi, kun veroilla joudutaan kustantamaan korkea työttömyys.
Jos kyse olisi vain työehdoista, mikään ei estäisi ammattiliittoa tai sen paikallisosastoa perustamasta yritystä tai osuuskuntaa, joka kilpailisi markkinoilla muiden joukossa. Muun muassa ahtaajatyökunnat kilpailivat menestyksellisesti ahtaajayrittäjien kanssa aina 1920-luvulle asti.
Oy Ay Ab voisi määrittää työajat ja palkat vaikka reippaasti nykyisiä lakeja ja työehtosopimuksia paremmiksi. Monella liitolla olisi alkupääomaakin vaikka muille jakaa (Punapääoma, Sunnuntaisuomalainen 2014).
Kyse tuntuu kuitenkin olevan muusta kuin työehdoista eikä ay-liikkeen julkisuuden hallintaa tässä asiassa voi kuin ihailla. AKT tekee räiskyvällä toiminnallaan ay-liikkeelle tehokasta tuulensuojaa. Auto- ja kuljetusalan viidakkomiesten perässä kävelee STTK:n Antti Palola kuin ratkaisija, vaikkei hänkään ole myöntymässä sellaisissa asioissa, jotka meitä aidosti auttaisivat, kuten yleissitovuudessa, laittomien lakkojen sanktioinnissa tai yritystason laajassa työehtojen muodostamisessa. Media sovittelee “ay-liikkeen järkisiiven” kunniaviittaa herralle, joka myöntää järjestönsä
kannattelevan rakenteellista työttömyyttä.
Mutta ei tämä toki ole Palolan vika, eikä edes AKT:n Piiraisen. He eivät halua jäädä historiaan johtajina, jotka luopuivat vuosikymmenten aikana rakennetusta valta-asemasta. Siinä ei ole mitään outoa, sillä sellaisia me ihmiset olemme.
Ongelma ei ole järjestöissä, ei niiden johtajissa, eikä varsinkaan niiden jäsenissä. Suomessa on yhdistymisvapaus ja hyvä niin. Vika on järjestelmässä ja meissä lainsäätäjissä, kun vuosi toisensa jälkeen sallimme järjestöille kansantaloutta ja yksilönvapautta haittaavia erivapauksia lain edessä. Sen sijaan, että ihmettelemme AKT:n toimintaa, olisi äänestäjän kysyttävä, miten tämä on 2015-vuoden Suomessa mahdollista?
Lakkosakot ovat Suomessa olleet perinteisesti erittäin maltilliset, koska ay-liikkeen vastuullisuuteen on luotettu. On kuitenkin selvää, että on suuri houkutus kiristää itselleen valtaa, kun voi pistää konkurssikypsän maan ulkomaankaupan kyykkyyn ilman suurempia selityksiä – tai ylinopeussakot ylittäviä sanktioita.
Korkeimmillaan 30 000 euron hyvityssakot eivät vie suurimmista lakkokassoista edes salkunhoitajien palkkiota: Esimerkiksi Ammattiliitto PRO:n 140 miljoonan sijoitusvarallisuus riittäisi kustantamaan yli 4500 laittomasta lakosta aiheutuvan maksimisakon. Siihen nähden minkälainen jäsenhoukutin lakkoilu ay-liikkeen
omien puheiden mukaan on, on liitoilla täydellinen kannustin tehdä ensi vuodesta ennätysmyrskyisä. Lakko-oikeus on kiistaton, mutta Suomen mallissa eivät vapaus ja vastuu kohtaa.
Työ- ja elinkeinoministeriön jo viisi vuotta vanhassa
katsauksessa AKT:n 50 000 jäsenestä noin 18 000 oli erityisryhmiä edustavia jäseniä eli eläkeläisiä, opiskelijoita ja työttömiä. Tuoreempia lukuja ei ole julkaistu, mutta epäilen, ettei erityisryhmien osuus eläköitymisen ja kasvaneen työttömyyden myötä sittemmin ole pienentynyt.
Työsopimuslain mukaan työnantajan on noudatettava vähintään valtakunnallisen, alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen määräyksiä. Edustavuuden vahvistaa yleissitovuuden vahvistamislautakunta. Se on perinteisesti edellyttänyt, että vähintään noin puolet alan työntekijöistä kuuluu kyseiseen TES:iin.
AKT-laisen
kuorma-autoalan työehtosopimus on tästä käytännöstä poikkeus. Lautakunta on vahvistanut sen vuodesta 2003 asti yleissitovaksi, vaikka vain hieman yli 40 prosenttia työntekijöistä kuuluu sopimuksen piiriin. Toimittaja Matti Virtasen
lähteen mukaan tämä poikkeus ei ole sattumaa: jos kuorma-autoalan sopimus poistettaisiin yleissitovien luettelosta, on uhkaus synnyttää “sota, meteli ja kapina”.
Tänä vuonna valmistuneen yritysjuridiikan
opinnäytetyön mukaan kuorma-autoalan työehtosopimuksen piirissä on 23 000 työntekijää eikä se anna juuri tilaa sopia paikallisesti – etenkään järjestäytymättömille. Tämän vähemmistön annamme kuitenkin edustaa koko alaa, erityisesti pienimpien ja vielä syntymättömien työnantajien kustannuksella. Valtakunnallisissa työkiistoissa tuo 23 000 hengen porukka (0,88% työvoimasta) voi lamaannuttaa koko Suomen.
Meillä ei ole aikaa jäädä odottelemaan sitä, että osapuolet kohtaavat toisensa “keskellä pitkääsiltaa”, kuten monet toimittajatkin edelleen tuntuvat toivovan. Jos salkunhoitaja istuu tappiollisen position päällä, tekemättä jättäminenkin on aktiivinen päätös. Maahan on tullut lyhyessä ajassa 30 000 turvapaikanhakijaa, joista oleskeluluvan saavien olisi myös päästävä tekemään töitä.
Mistä löytyisi media, joka ei miettisi omaa asemoitumistaan suhteessa “työnantajiin” tai “palkansaajiin”, vaan korporaatioihin ja kansanvaltaan. Se ottaisi yhteyttä sopimusjuridiikan asiantuntijoihin, jotka kertoisivat, että työmarkkinajärjestöjen vallan suitsiminen kilpailukykylaeilla kasvattaa – eikä pienennä – sopimusvapautta siellä, minne se perustuslain mukaan kuuluu. Edustuksellinen demokratia puolestaan on sitä varten, että se kantaa poliittisen vastuun. Teoista, ei mielikuvista.
