Jos velkarahoitus ja alijäämäiset budjetit varmistavat yhteiskunnan palveluiden ja perusrakenteiden säilyttämistä hyvässä kunnossa, voi niistä aikanaan olla tuleville polville enemmän iloa kuin näiden samojen palveluiden ja rakenteiden heikentämisestä budjettitasapainoilun takia.
Julkaistu: 8.8. 7:41
Valtion budjettijumppa toistaa vuodesta toiseen samoja talouspolitiikan myyttejä. Ne ovat sitkeässä mutta silti myyttejä, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.
Valtiovarainministeri
Petteri Orpo (kok) on onnistunut vakiinnuttamaan budjettikeskustelujen sanastoon termin ”jakovaara”. Ja onhan se nokkela vastapaino ministerin vieroksumalle ”jakovaralle”.
Se ei ole silti Orpon keksintöä vaan useiden hallituskausien mittainen tapa, että varsinkin budjettineuvottelujen aikaan valtiovarainministerin tehtäviin kuuluu vaatia vastuullisuutta valtion taloudenpitoon.
Pohjimmiltaan valtiontalouden vastuullisuuden vaatimukset tukeutuvat kuitenkin joukkoon yllättävän yleisiä ja sitäkin sitkeämpiä myyttejä.
Valtion jokavuotinen seuraavan vuoden tulo- ja menoarviota valmisteleva budjettijumppa toistaa vuodesta toiseen samoja talouspolitiikan myyttejä, ehkä välillä hieman muotoiluja ja iskusanoja vaihdellen.
Näitä sitkeitä myyttejä on karkeasti erotellen ainakin viittä eri sorttia. Mikään niistä ei muutu todeksi, vaikka niitä kuka ja kuinka ahkerasti toistaisi. Ne ovat sitkeässä mutta silti vain myyttejä.
1. Kotitalousmyytti
Ensimmäisen myytin voi kiteyttää harhakuvaan, että ”valtiontalous toimii kuten kotitalous”. Tästä seuraa yhtä harhainen johtopäätös, jonka mukaan valtion vastuullinen taloudenpito tulee perustaa samoille periaatteille kuin vastuullinen kotitalouden pito.
Tästä myytistä kumpuavat esimerkiksi sellaiset vakioväittämät kuin ”ei voi vuodesta toiseen kuluttaa enemmän kuin tienaa” ja ”suu on pantava säkkiä myöten”.
Jokainen omien tulojensa ja menojensa välillä tasapainoileva aikuinen voi toki samaistua noihin vastuullisen taloudenpidon perustotuuksiin. Mutta silti on outo väärinkäsitys soveltaa samoja periaatteita valtiontalouteen.
Valtio ei ole kuin kotitalous eikä valtiontalous toimi miltään osin samojen lainalaisuuksien ja periaatteiden mukaan kuin yhden kansalaisen tai perheen kotitalous.
Sen sijaan valtio on koko kansantalouden kokonaisuudessa aivan oma olentonsa, jolla on aivan keskeisen tärkeä muuta kansantaloutta täydentävä roolinsa.
Kotitalouden on pakko puntaroida omien kulutus- ja hankintapäätösten suoria vaikutuksia oman talouden tasapainoon eikä niiden vaikutusta kansantalouden kokonaisuuteen.
Valtion ei ole milloinkaan pakko eikä yleensä tarkoituksenmukaistakaan maksaa velkojaan pois.
Jokaisen yksittäisen kotitalouden on ajan oloon pakko pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa. Samoin kotitalouden on ennen pitkää pakko maksaa velkansa pois. Siinä ohessa moni haluaa vielä kerryttää ylijäämiä pahan päivän varaksi.
Valtiolla ei ole pakottavia eikä ehkä järkeviäkään perusteita toimia tässä kotitalouden tapaan. Sen sijaan valtion taloudenpidossa vastuullisuus tarkoittaa jopa tasan päinvastaisia toimia kuin kotitaloudessa.
Ainakin niin sanotun keynesiläisen talousajattelun mukaan valtion tuloja ja menoja pitäisi säätää sen mukaan, miten tulo- ja menopäätökset vaikuttavat kansantalouden kokonaisuuteen eikä valtion oman talouden tasapainoon.
Valtion ei ole milloinkaan pakko eikä yleensä tarkoituksenmukaistakaan maksaa velkojaan pois. Toki valtiokin maksaa yksittäisiä velkakirjojaan velkojille, kun niiden eräpäivä koittaa. Mutta yleensä valtio maksaa vanhoja velkojaan pois ottamalla uutta tilalle.
Yhdessä kaikilla kotitalouksilla ja muulla yksityisellä taloudella on yleensä runsaammin varoja kuin velkoja, joten yksityinen talous on yleensä kokonaisuutena ylijäämäinen. Ja usein tuon yksityisen ylijäämän yksi luonteva pysäköintipaikka on juuri julkinen alijäämä.
Niinpä valtionkin velkavastuut ovat suurelta osin yksityisten velkojien saatavia eli varoja. Valtion velkojen kokonaan pois maksaminen tarkoittaisi, että yksityisiltä säästöiltä katoaisi yksi keskeinen sijoituskohde.
2. Kestämättömyysmyytti
Toisen myytin mukaan valtiontalouden alituiset budjettialijäämät ja valtion velkaantuminen ovat ”kestämätöntä” taloudenpitoa, joka johtaa ”Kreikan tielle” ja suistaa lopulta valtion velkasyöveriin.
Tämän myytin vastapainoksi tarjotaan usein ”vastuullista” vastalääkettä, joka edellyttää ainakin pyrkimistä valtiontalouden tasapainoon ja mieluiten ylijäämään.
Kestämättömyyden tulkinnat perustuvat usein oletukseen, että valtio jatkaa velkaantumistaan entiseen tahtiin, korot ennen pitkää kohoavat ja talouskin jatkaa korkeintaan entisenlaista kasvutahtiaan. Ja siihen vielä väestön ikääntymisestä koituvat talousvaikeudet päälle.
Valtion budjettialijäämien ”kestävyys” tai ”kestämättömyys” perustuu (raha)poliittisiin päätöksiin eikä talouden luonnonlakeihin.
Euroopan unionin EU:n talouspoliittiset sopimukset hakevat julkisen talouden kestävyyden ja kestämättömyyden välistä eroa velkaisuuden suhdeluvuista, mutta oikeasti eron määrittelee korkotason ja talouden kasvuvauhdin välinen ero.
Niin kauan kuin velkojen reaalikorko on matalampi kuin talouden kasvuprosentti, voi valtio hoitaa minkä tahansa alijäämän ja velkamäärän korkokustannukset. Vastaavasti mikä tahansa velkamäärä muuttuu ajan oloon kestämättömäksi, jos reaalikorko on pitkän aikaa talouden kasvuvauhtia korkeampi.
Normaaleissa länsimaissa maan oma keskuspankki voi milloin tahansa määritellä ja säätää korot juuri niin korkeiksi tai mataliksi kuin on tarpeen, joten valtionkin budjettialijäämien ”kestävyys” tai ”kestämättömyys” perustuu (raha)poliittisiin päätöksiin eikä talouden luonnonlakeihin.
Valtion jokavuotinen seuraavan vuoden tulo- ja menoarviota valmisteleva budjettijumppa toistaa vuodesta toiseen samoja talouspolitiikan myyttejä, ehkä välillä hieman muotoiluja ja iskusanoja vaihdellen. (KUVA: Heini Hämäläinen)
3. Korkomyytti
Kolmannen perusmyytin mukaan budjettien alituinen alijäämäisyys ja valtion velkaantuminen johtavat vääjäämättä korkojen kohoamiseen. Näin jo itsessään kestämättömäksi uskottu velkaantuminen todella muuttuisi kaksin verroin kestämättömäksi.
Tämän väärinkäsityksen mukaan velkaantuva valtio kilpailee rahoitusmarkkinoilla samoista ennestään kokoon kertyneistä säästöistä kuin velkarahoitusta kaipaavat kotitaloudet ja yritykset.
Tämän sinnikkään mutta perin juurin väärän harhan mukaan ensin tarvitaan joidenkin ylijäämätoimijoiden säästöjä ennen kuin yksikään alijäämäinen talouden toimija voi saada velkarahoitusta omiin tarpeisiinsa.
Todellisuus on tässäkin tyystin toisenlainen. Pankit luovat uutta rahaa, kun ne myöntävät asiakkailleen luottoja. Omalla tavallaan valtiotkin luovat talouteen uutta rahaa ja kasvattavat kokonaiskysyntää, kun ne käyttävät alijäämiensä verran runsaammin rahaa kuin kokoavat veroina ja muina tuloina pois liikkeestä.
Euro on tiukan paikan tullen velkaantuvalle euromaalle ennemmin vieras kuin oma valuutta.
Korkomyytin uskottavuutta heikentää lisäksi havainto, että valtiot ovat kautta läntisen maailman velkaantuneet pian neljän vuosikymmenen ajan pääosin laskevien korkojen oloissa. Velkaa on jo voinut kertyä paikoin turhankin runsaasti, mutta ei sitä voi vakavasti vastustaa korkojen nousun pelolla.
Toki vieraissa valuutoissa velkaantuvat valtiot voivat herkemmin joutua tukalaan velkaloukkuun kuin oman kansallisen valuutan valtiot. Kreikan kohtalo on yksi varoitusmerkki, jonka mukaan euro on tiukan paikan tullen velkaantuvalle euromaalle ennemmin vieras kuin oma valuutta.
4. Inflaatiomyytti
Neljännen sinnikkään myytin mukaan valtion budjettialijäämien kattaminen keskuspankin rahoituksella ei käy, koska se olisi omiaan kiihdyttämään inflaatiota.
Tähän vääjäämättömän inflaation pelkoon perustunee pohjimmiltaan myös EU:n keskuspankkirahoituksen kielto. Toki keskuspankit ovat kautta EU:n Suomea myöten kiertäneet tätä kieltoa historiallisen ronskein raharuiskuin jo vuosien ajan ostamalla valtioiden velkakirjoja yli tuplaten uusien budjettialijäämien veroisilla summilla.
Kiellettyä tai ei, tämäkin myytti on vain myytti eikä talouden luonnonlaki.
Euroalueen keskuspankki EKP on yhdessä euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa muutamassa vuodessa syöttänyt valtioiden alijäämien rahoitukseen yhteensä yli 2 000 miljardia euroa.
Korot ovat silti laskeneet jopa nollaa prosenttia matalammiksi tai ainakin pysytelleet historiallisen matalina. Ja inflaatio on silti hidastunut tai ainakin pysynyt niin hitaana, että varta vasten inflaatiota parhaansa mukaan kiihdyttävät keskuspankkiirit ovat joutuneet jo kiusalliseen valoon.
Inflaatio ei synny erityisesti valtion edustamasta kysynnästä, olivatpa valtion liikkeeseen sysäämät rahat peräisin mistä tahansa.
Tämä myytti ei kestä päivänvaloa siksi, että inflaatio ei synny erityisesti valtion edustamasta kysynnästä, olivatpa valtion liikkeeseen sysäämät rahat peräisin mistä tahansa. Aivan yhtä hyvin inflaatio voi saada alkunsa yksityisestä kysynnästä, jos kysyntä kasvaa suuremmaksi kuin taloudella on rahkeita vastata yhtä suurella tarjonnalla.
Siksi esimerkiksi Yhdysvaltain julkisen talouden kasvattaminen pitkän kasvusuhdanteen ja liki täystyöllisyyden oloissa voi hyvinkin sysätä maan inflaatioon vauhtia. Ei siksi, että liittovaltion menojen kasvattaminen tietää myös lisävelkaantumista, vaan siksi, että talouden kokonaiskysyntä uhkaa kasvaa suuremmaksi kuin tarjonnalla on rahkeita vastata siihen.
Kun kysynnän kasvu karkaa ylikysynnäksi, pyrkivät hinnat kohoamaan nopeammin kuin tuotanto ehtii kasvaa. Näin käy ylikysyntätilanteessa siitä riippumatta, kasvattaako kysyntää yksityinen vai julkinen talous ja kasvaako se velaksi vai ei.
5. Sukupolvimyytti
Viides myytti paheksuu valtion velkaantumista sillä harhalla, että valtion velka rasittaa tulevia sukupolvia ja on siksi raukkamainen perintö jätettäväksi ”yhä syntymättömille lastenlapsillemme”.
Tämä myytti on tunteisiin vetoava muunnelma kotitalousmyytistä.
Valtio ei ole velkaa ”lapsillemme” eikä ”yhä syntymättömille lapsenlapsillemme”. Se on velkaa esimerkiksi paraikaa elossa oleville säästäjille ja näitä edustaville eläkelaitosten kaltaisille sijoittajille.
Niinpä myös valtion velkakirjat ovat nyt elossa olevien eivätkä joidenkin yhä syntymättömien sukupolvien varallisuutta.
Yhteiskunnan palveluiden ja perusrakenteiden säilyttämisestä hyvässä kunnossa voi aikanaan olla tuleville polville enemmän iloa kuin niiden heikentämisestä budjettitasapainoilun takia.
Jos välttämättä haluaa valtiontalouden tasapainoa tulevien polvien puolesta, on syytä ajatella velkojen rinnalla näiden samojen velkojen muodostamia saatavia eli valtion velkojien varoja – nekin periytyvät aikanaan jälkipolvien saataviksi.
Näin erityyppiset nyt olemassa olevat velkavastuut ja niitä vastaavat saatavat edustavat ennemmin nyt elossa olevan kansan keskinäistä varojen ja velkojen jakoa kuin sukupolvien välisiä saatava- ja velkasuhteita.
Tuleville polville luulisi olevan paljon tärkeämpää, missä kunnossa he vuorostaan saavat maan ja kansantalouden kokonaisuuden hoitoonsa kuin se, onko valtion talous tällä välin tasapainossa vai himpun alijäämäinen.
Jos velkarahoitus ja alijäämäiset budjetit varmistavat yhteiskunnan palveluiden ja perusrakenteiden säilyttämistä hyvässä kunnossa, voi niistä aikanaan olla tuleville polville enemmän iloa kuin näiden samojen palveluiden ja rakenteiden heikentämisestä budjettitasapainoilun takia.
https://www.is.fi/taloussanomat/porssiuutiset/art-2000005782983.html
