Kuten eräs kokenut Talvi- ja Jatkosodan läpikäynyt upseeri (Uuno Tarkki) kirjassaan 'Taistelu Viipurista 20.6.1944' luonnehti niin patruunoita menee siksi että päätä ei kärsi nostaa että sitä ei ammuta pois ja kuitenkin jotakin pitää tehdä ettei vihollinen tule silmille (kun ei näe välimaastoon niin ei tiedä tuleeko ne). Lopputuloksena kaverit ampuu, mutta eivät nosta päätään tai jos nostavat niin vain siksi aikaa että saavat roiskaistua tähtäämättömän laukauksen jonnekkin. Viipurin edustalla tästä oli oikein herkullinen kuvaus, miten vihollisen tiedusteluosasto (tai vastaava) oli soluttautunut noin 100-200 metriin puolustusasemista ja napsi tähdätyillä kertalaukauksilla miesten päitä kohti. Puolustusasemat olivat paskat, koska jos päänsä nosti maan pinnan yläpuolelle niin alhaalla oleville vihollisille näkyi selvä siluettimaali taivasta vasten!
Toisaalta taas eräs toinen Veteraani upseeri Laakio Leevi kirjassaan 'eivät kaikki juosseet' luonnehti niin jotkut harvat ja ROHKEAT taistelijat pitivät tähdätyllä tulellaan kokonaisia joukkueita aisoissa omillaan kunhan vaan patruunoita riitti. Toki mainitsi myös että siksipä nämä kaverit tuppaavat päätymään sankarihautoihin ensimmäisinä. Parhaat ensimmäisenä siis piti Laakion mielestä paikkaansa. Tämä siis aika loogisesti päätellen (toki tämä on omaa päättelyä) siksi että ei siellä vihollisenkaan riveissä kaikki pelkureita ole, joku otti vastaa tulevasta tulesta huolimatta tähdätyn laukauksen kohti suuliekkiä tai päätä ja se siitä.
Eräässä kootussa veteraani teoksessa parikin miestä mainitsi että kokeneemmat opettivat kokemattomampia että koskaan ei nosteta päätä samasta kohtaa kun roiskaistaan laukaus kohti vihollista. Taisivat puhua tarkka-ampujasta, mutta eikös tarkka-ampuja ole juuri sellainen joka ampuu tarkkaa tulta vastaan tulevasta tulesta huolimatta, siis vaikkei kiikarioptiikkaa olisikaan?
Muna kukkulan taistelua talvella 1944 jos referoisi lyhesti niin: Konepistoolin patruunoita joukkueen toimiesta ammuttiin 20 -50 000 (kun en tarkkaan muista), kiväärin patruunoita saman verran (Konekiväärit! Hyökkäysosasto ei juurikaan kivääreitä käyttänyt), käsikranaatteja meni joku 100 kpl. Tykistötulen ja jääkärijoukkueen hyökkäyksen jäljiltä viholliselta jäi 100 kaatunutta asemiiin (joihin se siis hyökkäsi ja jääkärijoukkue otti asemat takaisin), ei-kenenkään maalle epäiltiin jääneen myös jonkin verran vihollsia tykistötulen vuoksi mutta näitä määriä ei laskettu. Omat tappiot taisivat jäädä alle kymmenen, siis koko taistelun osalta, eli iskuosasto toimi tehokkaasti. Hyökkäystaistelu kesti muistaakseni tunteja. Ennen kaikkea oppi oli se että patruunat ja kranaatit eivät saa päästä loppumaan! Käytännössä hyökkäysjoukon perässä laukkasi huoltoletka jota toimittivat valmiiksi lipastettuja KP-lippaita ja käkrejä kärjelle.
Että on siellä kärjen konepistoolit nikkeliä syytäneet ja tulta piti olla käytössä jatkuvasti, ja aseiden käyttäjät ovat oletettavasti olleet pataljoonan parhaita taistelijoita koska kyseessä jo JV-pataljoonan jääkärijoukkue. Ja tämä oli ainoa syy miksi hyökkäys eteni hyvin ja tappioita ei syntynyt.
Tässä vähän tämmöisät pientä taistelun lainalaisuutta jota ihan veteraanien suulla on kuullut, joka selvittää aika tavalla montaa asiaa. Se että patruunoita kuluu on vain pakko hyväksyä, jos niitä ei kuluteta niin se maksetaan verenä ja aloitteen antamisena viholliselle. Kuitenkin yksittäinen ja kylmäpäinen taistelija tulenkäytöllään voi vastata jopa kokonaista joukkuetta. Mutta Laakio tähdensi että näillä kavereilla piti olla valmiiksi lipastettuja lippaita PALJON, ja nimenomaan automaattiase, pikakivääri tai konepistooli. Laakio palveli tuossa vaiheessa Motti-taisteluissa Laatokan saaristossa, vastassa oli valiojoukkona pidettyä maahanlaskuporukkaa eli ei ihan mitään pilipaliporukkaa.
Helvetisti on viime sodista kirjoitettu, mutta nuo kaksi kirjaa + veteraanien kootut muistelmat (hitto kun nimet ei tule mieleen) ovat minun silmiin ainoat jotka kunnolla avaavat jalkaväen taistelun tyypillisiä piirteitä.
Juu SLAM, SLA Marshall, onnistui ajamaan aika tehokkaasti painoarvollaan sen ajatuksen että jokaisen on ammuttava reaktiivisesti. Vietnam tässä suhteessa on ehkä vääristynein esimerkki, jolloin SLAMin oppeja todellakin ajettiin käytäntöön. Toki 2003-2004 olivat ainakin minun kuulemani mukaan sellaista aikaa että patruunat meinasivat loppua kesken ja joukoille taidettiin jakaa M16A1:een suunniteltua patruunaa, muistan tämän siitä että sitä ei saanut SAW:iin syöttää.
Mutta ameriikkalaisten kohdalla varmasti tulitukielementti on se mikä vääristää tilastoja paljon etenkin suomalaiselta kantilta katsottuna. Konekiväärit niin ajoneuvoissa, jalustoilla kuin helikoptereissa. Puhutaan kuitenkin joukosta jonka jalkaväen komppanian tulivoima konekivääreillä laskettuna on noin kaksin kertainen johonkin M/91 jääkärikomppaniaan... toki Suomalainen M/91 pesisi vastaavasti korohorojen tulivoimassa samalla suhdeluvulla... Mutta siis noita suhde lukuja kun katsoo niin aika selväksi käynee se että ameriikkalaisten antavat tulitukea nimenomaan konekivääreillä, eli patruunan kulutus on aika suurta.
Mutta osaa ne kyllä ampua silti. Muistan nähneeni yhden hurri videon jossa treenattiin tst-parin eteneminen AKE-olosuhteissa ja he ovat aika tarkaan ottaneet näköjään oppia rapakon takaa. Kaverit eteni vuorollaan noin 10 metriä toistensa ohi, tuona etenemisaikaan tst-pari käytti kokonaisen lippaan tulitukeen, tai siis vaihtoivat vajaan uuteen mutta varmaan se 2/3 meni. TST-parin koko tuliannos siis käytettiin noin 60 metrin etenemisen aikana, harjoitusolosuhteissa. Mites meillä?
