Valppauden ja aggression puutetta. Toisaalta voi myös johtua puutteellisesta asenteesta - harjoituksia ei oteta kuolemanvakavasti. Kuolemanvakavuus on ainoa oikea asenne kun sotaharjoituksista on kyse, varsinkin näinä aikoina. Taisin joskus saarnata eläytymiskyvyn puutteesta tapahtumattomiin tilanteisiin. Valppauttakin on vaikea pitää yllä tunnista toiseen. Valppauden ylläpitämisenkin joutuu oppimaan, eli skannataan silmä kovana maastoa ja maisemia, sitten hukutaan vaivihkaa ajatuksiin, kunnes havahdutaan että "Ei jumal... helvettiäkö minä taas uneksin.". Tai noin se minulla meni. Sillä tavalla menettää henkensä. Pitkän harjoittelun jälkeen opin lopulta pitämään silmät töissä, eli randomilla päätin mihin katson seuraavaksi "Tuo puu, 100m vasemmalle, tuo kivi, vilkaisu klo 8:aan...". Katsominen on siten aktiivista työtä. Ajatuksiin hukkuminen tmv. "aivot narikkaan" automaatio on paha ominaisuus. Minulla se on kouluvuosilta opittu selviytymismekanismi, eli peruskoulun tylsyys saattaa ihan oikeasti tapattaa taistelijoita vielä! Sitten jos joku puhuu tai laukoo vitsejä porukassa, niin huomio keskittyy siihen. Ehkäpä jollain toimii moniajo ja hän pystyy kuuntelemaan juttua ja tarkkailemaan samaan aikaan mutta minulla on se on epäluotettavaa.
Jos halutaan tuottaa äijiä, jotka reagoivat nopeasti ja oikein yllätyksiin, niin pitää altistaa äijät yllätyksille 1000 kertaa. Yllättävään vakavaan tilanteeseen ei voi harjautua jos ei altistu yllättävälle vakavuudelle etukäteen. Minkä tahansa arkisenkin tilanteen pystyy kääntämään vakavaksi mielessään. Kaipa sitä voi harjoitella vaikka puhelimensa kanssa - aina kun luuri soi, ottaa tavoitteeksi vastata alle 3 sekunnissa. Kuinka kauan menee ennen kuin haparointi loppuu? Jos näkee ötökän, niin ottaa tavoitteeksi ampua se sormipistoolilla. Tai kantaa perkele airsoft pistoolia kotonaan lantiolla ja sihtailee heti sillä, sattui käsissä olemaan mitä hyvänsä.
Jos tulenvaihtimen kanssa tapahtuu haparointia, niin selvästikin sitä ei harjoitella tarpeeksi. Jotkut maakuntajoukot vielä... niissä varsinkin on rento meno, varmaankin? Rennompi kuin kasarmilla? Kuria kuin ryyppyporukassa? Ehkäpä pitäisi olla kiitollinen että tapahtuu vain lievää hidastelua, eikä esim. koko rynkky lipeä käsistä ja paskota housuun. Vihollisen sijainnin paikantamiseenkin voi mennä aikaa. Huonokin suoritus voi oikeasti osoittaa suurta edistyksellisyyttä. Jos kirppu nostaa kilon painon, ei kyseessä ole mikään kirpun rääpäle, mutta kilo se on vain silti. Jos 2010-luvun suomalaisella perusaikuisella, jolla on minimaalinen selviytymisvietti, ja joka ei ole koskaan nähnyt sotaa, ja joka ei ota sotaharjoituksia vakavasti, tapahtuu vain lievää haparointia aseen kanssa vihollisen odottamattoman tulenavauksen aikana, niin ehkäpä tulosta pitäisikin pitää yllättävän hyvänä, vaikkakin silti katastrofaalisen huonona.
Olettaisin että antautumiskäskyn kuuleminen saattaa hieman hämmentää jos se tulee suomeksi, ja jos sellaisen kuulemisen mahdollisuudesta ei olla sovittu etukäteen. Erkkarit pitäisi opettaa sanomaan se venäjäksi. Seuraavaksi tehdään LARPpia antautumisen jälkeen, eli näytellään tilannetta eteenpäin, kun antautuneita kavereita piestään ja teloitetaan yms. Raahataan palkattu nainen, mielellään jonkun maakuntalaisen vaimo, hiuksista paikalle, jos siis vain naiselle sopii, että häntä vähän riuhdotaan julkisesti, varsinkin antautuneen miehensä edessä. Ihanteellisesti moni paikallaolija tunnistaa naisen. Annetaan pieni kohtelias muistutus siitä että rynkyn kanssa haparointi saattaa johtaa vaimon raiskaukseen ja ampumiseen. Udellaan kaikilta että tuliko tehtyä kaikki mahdollinen jotta tätä tilannetta ei olisi syntynyt, vai olisiko jotain voitu tehdä paremmin.
